Englanninkielinen puhe kaikuu iloisena entisen Suojeluskuntatalon kuudennen kerroksen käytävillä Pohjoisella Hesperiankadulla. Joku nauraa, ja nauru kimpoilee karuja käytäviä pitkin aina tutkija Annika Forsanderin työhuoneeseen saakka.
Forsander istuu työpöytänsä ääressä ja hörppii teetä. Ulkona sade kastelee Hesperianpuistoa. Forsander napauttaa pöytää ja katsoo haastattelijaan.
”Tämä on todella kotoisa työyhteisö, pieni mutta kansainvälinen. Kyllähän tätä tulee ikävä.”
Huhtikuun ensimmäisenä päivänä Forsander jättää tutkijanpaikkansa täällä Svenska social- och kommunalhögskolanin tutkimusinstituutissa. Hänestä tulee Helsingin kaupungin ensimmäinen maahanmuuttoasioiden johtaja, vuoden alussa aloittaneen maahanmuutto-osaston pomo.
Samalla kolmenkymmenen hengen kansainvälinen työyhteisö vaihtuu kolmen hengen osastoon 38 000 ihmistä työllistävän kaupungin organisaatiossa.
Tutkijana Forsander on perehtynyt erityisesti maahanmuuttajien tilanteeseen työmarkkinoilla. Viisi vuotta sitten valmistuneessa väitöskirjassaan hän tutki maahanmuuttajien työtilannetta vuosina 1989- 1993. Lamaan osuvan tarkastelujakson aikana kolme viidestä maahanmuuttajasta oli työmarkkinoilla epävakaassa asemassa: pätkätyöt, työttömyys ja opinnot seurasivat vuoronperään toisiaan.
Työmarkkinoiden elvyttyä tilanne on parantunut. Suurelle osalle maahanmuuttajista säännöllinen toimeentulo on kuitenkin yhä epävarmaa. Monessa maahanmuuttajaperheessä vain toinen vanhemmista työskentelee, tämäkin usein huonosti palkattuna.
Forsander ihmettelee, kuinka tuollaisessa tilanteessa voi pärjätä.
Tutkijana hänen on ollut helppo räksyttää vastaavista ongelmista ja vaatia päättäjiä korjaamaan asia.
Maahanmuuttoasioiden johtajalle kriittisen puheenvuorot eivät yksin riitä. Muutoksen tekemiseen voi – ja pitää – osallistua itse.
Manner-Euroopassa maahanmuuttajat otettiin mukaan rakentamaan yhteiskuntaa heti toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa maahanmuuttopolitiikka taas on pitkään mielletty pelkäksi pakolaispolitiikaksi. Maahanmuutto tavataan nähdä ongelmana, ei mahdollisuutena.
Maahanmuuttojohtajana Forsanderia odottaa entistäkin suurempi rooli suomalaisesta maahanmuuttopolitiikan tulevaisuudesta käytävässä keskustelussa. Siihen hänellä on myös hyvät valmiudet.
Maahanmuuttoasioiden johtajan paikalle oli kaikkiaan 67 hakijaa. Forsander erottui joukosta, koska hänen työhistoriassaan teoreettinen osaaminen yhdistyy kokemukseen käytännön maahanmuuttajatyöstä.
41-vuotiaana hän on ehtinyt tutustua suomalaisen maahanmuuttopolitiikan lyhyeen historiaan aitiopaikalta.
Forsander aloitti työn pakolaisten parissa 1980-luvun lopulla, Suomen punaisen ristin pakolaishuollossa. Ennen työpaikan saamista kolmannen vuoden antropologian opiskelija oli työskennellyt järjestössä vapaaehtoisena.
”Työ oli kauhean eksoottista. Niihin aikoihin Suomi oli vielä hyvin suljettu maa, ja minä tapasin ihmisiä jotka tulivat tänne suoraan Kaakkois-Aasian pakolaisleireiltä.”
Pakolaiset olivat pääosin vietnamilaisia. Koska heitä oli vähän, palvelu oli hyvin yksilöllistä. Pakolaisia suorastaan holhottiin.
Useimmat heistä löysivät helposti työtä; kokoonpanoteollisuus veti tuolloin kielitaidotontakin väkeä. Kun lama tuli, moni jäi työttömäksi ennen kuin oli ehtinyt oppia suomea.
Se vaikeutti työnhakua entisestään.
Laman myllätessä 1990-luvun alun Suomea Forsander ryhtyi opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa. Opiskelun ohessa hän työskenteli maahanmuuttajien täydennyskoulutuksen parissa, ensin ammatillisessa täydennyskoulutuskeskuksessa, sitten Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa.
Vuonna 1998 käytännön maahanmuuttajatyö sai jäädä ja Forsander ryhtyi tutkimaan maahanmuuttoon liittyviä ilmiöitä.
Paljon oli muuttunut ajasta, jolloin nuori antropologian opiskelija paiski hommia SPR:llä.
Pakolaisten määrä oli kasvanut Somalian ja entisen Jugoslavian sotien vuoksi. Uudet maahanmuuttajat myös tulivat aivan erilaiseen Suomeen kuin vietnamilaiset aikoinaan.
Teollisuus ei enää imenyt työvoimaa ja palvelualoilta kielitaidottomien tulijoiden oli lähes mahdotonta löytää hommia. Kotouttamisen ja kielenopetuksen kaltaisten integroivien toimenpiteiden merkitys maahanmuuttajatyössä oli lisääntynyt tuntuvasti.
Silti kesti vielä, ennen kuin maahanmuuttokysymyksien miellettiin koskevan muutakin kuin pakolaisuutta.
”Vasta viime aikoina Suomen maahanmuuttopolitiikka on hyväksytty osaksi muuta yhteiskuntapolitiikkaa”, Forsander sanoo.
Samaan mielikuvanmuutokseen liittyy myös Helsingin kaupungin päätös perustaa maahanmuutto-osasto. Yksi sen tarkoituksista on edistää työperäistä maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien rekrytointia kaupungin omiin työpaikkoihin.
Tällä hetkellä Helsingin kaupungin työntekijöistä vain kaksi prosenttia on maahanmuuttajia. Se on vähän, sillä pääkaupunkiseudun asukkaista pian kahdeksalla prosentilla on maahanmuuttajatausta. Onko kaupungilla velvollisuus työllistää lisää maahanmuuttajia?
”No, voi sanoa, että julkisen puolen pitäisi näyttää mallia muille, mutta usein se menee toisin päin”, Forsander sanoo.
Hän muistuttaa kaupungin ulkoistaneen aloja, jotka työllistävät paljon maahanmuuttajia. Tällaisia ovat esimerkiksi siivous- ja hoitopalvelut sekä bussiliikenne.
Esimerkiksi Helsingin bussiliikenteen 1 400 kuljettajasta 400 on maahanmuuttajia.
Monissa sosiaali- ja terveyspuolen ammateissa rekrytointia säätelevät tiukat pätevyysvaatimukset. Työntekijöiltä vaadittu hyvä kielitaito ja tunnustettu koulutus estävät Forsanderin mukaan monen maahanmuuttajan palkkaamisen näille aloille, vaikka ne kärsivätkin työvoimapulasta.
”Sosiaali- ja terveyspuolen töissä muodollisista kriteereistä on vaikea joustaa.” Tosin kielitaitoon liitetään Forsanderin mukaan Suomessa muutakin kuin käyttöarvo. Suomen kielen osaamisen katsotaan kertovan sitoutumisesta Suomeen ja suomalaisuuteen. Siksi murtaen suomea puhuva vaikuttaa epäluotettavalta.
”Täällä on ollut pitkään vaikeaa hyväksyä puutteellista suomen kielen taitoa. Epäluulo liittyy siihen, että olemme aikoinaan joutuneet taistelemaan kielioikeuksistamme. Siksi kielen asema koetaan yhä uhatuksi.” Forsanderin havaintojen mukaan tämä asenne on kuitenkin muuttumassa. Työnantajilla ei enää ole varaa pitää kiinni yhtä tiukoista kielitaitonormeista kuin laman aikaan.
Kuva maahanmuuttajista on hiljalleen monipuolistunut: heitä ei nähdä vain kielitaidottomina elätteinä. Miten maahanmuuttajiin suhtauduttaisiin Forsanderin mukaan ihanteellisessa tilanteessa?
Vastausta ei tarvitse odottaa kauaa. Niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä, maahanmuuttajilla tulisi Forsanderista olla vapaus valita identiteettinsä.
”Heidän tulisi saada itse päättää, kuinka paljon he haluavat tulla kohdelluiksi maahanmuuttajina ja kuinka paljon jonkin tietyn kulttuurin edustajina.”
Forsanderin mielestä kulttuuri on vain yksi osa identiteettisopassa. Usein sitä merkittävämpiä yhdistäviä tekijöitä ovat luokkatausta ja koulutustaso. Mielikuvaa kulttuurin vallasta korostavat lähinnä ryhmien väliset kielimuurit.
”Erilaisuuden juhlinta ja eksotisointi ovat tietysti positiivisia lähtökohtia, mutta ne voivat muuttua käänteiseksi rasismiksi. Se on sitä, että maahanmuuttajat ovat kivoja, koska heillä on värikkäät vaatteet ja tulista ruokaa.”
Forsander mainitsee vähän väliä sosiaalisen koheesion: sen sijaan, että etsittäisiin erottavia tekijöitä, tulisi selvittää, mikä pitää yhteiskunnan kasassa.
Forsanderin mukaan jokainen maahanmuuttaja, aina ulkomaisista opiskelijoista pakolaisiin asti, tulisi nähdä potentiaalisena suomalaisena. Jokaisella maahanmuuttajalla tulisi myös olla mahdollisuus tasavertaiseen helsinkiläisyyteen – mikäli he sitä haluavat.
Entä ellei halua tulla suomalaiseksi? Pitäisikö siihenkin olla mahdollisuus? Forsander miettii hetken.
”On aloja, joilla siihen ei ole edes tarvetta. Esimerkiksi tutkijayhteisöt muodostavat usein omia kansainvälisiä lokeroitaan. Kurjempaa on, jos lokeroituminen kääntyy valtaväestöä vastaan.”
Jälkimmäisellä Forsander viittaa Ranskan ja Ruotsin lähiömellakoihin. Niissä huono-osaisuuden kierteeseen joutuneet, toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajat repivät siteensä valtaväestöön, kun muuta mahdollisuutta ei näyttänyt olevan.
Forsander kaataa kuppiinsa lisää teetä ikkunalaudalla seisovasta keittimestä. Tuleva maahanmuuttojohtaja haukottelee.
Viime päivät hän on antanut haastatteluja lähes yhteen putkeen, seisonut kuvattavana vesisateessa ja vastaillut samoihin kysymyksiin kerta toisensa jälkeen.
Maahanmuutto on poliittisesti sen verran kuuma aihe, että se kiinnostaa tiedotusvälineitä. Sen sijaan poliitikot välttelevät maahanmuuttokeskustelua.
Ja se jos mikä risoo Forsanderia.
”Olisi paljon helpompaa keskustella maahanmuuttoasioista, jos puolueilla olisi omat, maahanmuuttoon perehtyneet asiantuntijansa.”
Tällä hetkellä vihreät ja RKP ovat Forsanderin mukaan ainoat puolueet, jotka ottavat selvästi kantaa maahanmuuttoasioihin. Muiden puolueiden edustajat tyytyvät huonosti perusteltuun mutu-tietoon.
”Suoranaisen syrjiviä mielipiteitä löytyy kaikista suurista puolueista. Ehkä ulkomaalaisvastaisuudella ratsastavat puolueet eivät ole siksi vielä saaneet meillä suurta kannatusta”, Forsander pohdiskelee.
Maahanmuuttojohtajana Forsanderin on tultava toimeen myös poliitikkojen kanssa. Eikö olisi ollut helpompaa pysyä tutkijankammiossa, kriittisiä sivuhuomautuksia huutelemassa?
”Helpompaa ehkä, mutta mielestäni yhteiskuntatieteilijän vastuu on myös uskaltaa kokeilla teorioita käytännössä.”
Ja helppoudestakin voi olla montaa mieltä. Forsander on ehtinyt kokea tutkijan ammatin epämiellyttävät puolet: pätkätyöt, byrokratian ja huonot palkat.
”Rahoituksesta taisteleminen on hirveän väsyttävää. Vaikka tutkijan työ on kivaa, en tule kaipaamaan sen epävarmuutta.”
Ville Seuri
Kuva Timo Wright
