Afrikkalaiset rummut jytisevät. Suosionosoitukset ovat raivoisat. Ciné Burkinan parhaat päivänsä nähnyt elokuvasali on täynnä käytäviä myöten. Ulkona terassin hämärässä istuu laumoittain ihmisiä, jotka eivät mahtuneet sisään.
Valkokankaan edessä olkihattuun ja turkoosiin pukuun sonnustautunut ohjaaja Dani Kouyaté kumartaa yleisölle hymyillen. Muutaman minuutin päästä hänen uusi kokoillan elokuvansa Ouaga Saga ensiesitetään Burkina Fason Fespacoelokuvafestivaaleilla.
Suomeen 44-vuotiaan Kouyatén nimi ei ole kantautunut, mutta Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa mies on megatähti. Hän on maan oma poika ja jo maailmallakin arvostettu elokuvantekijä.
Kouyatén elokuva on yksi festivaalien odotetuimmista. Paikallisesta nuorten kaveriporukasta kertova veijaritarina on burkinalaiseksi fi lmiksi suureellinen tuotanto: budjetti nousi miljoonaan euroon ja kuvausryhmän jäsenten määrä 50 henkeen. Pelkästään tehostetyöntekijöitä oli seitsemän.
Ohjaajan mukaan elokuva erottuu myös myönteisyydellään.
”Halusin tehdä elokuvan, joka valaisi toivoa ja hymyilyttäisi. Toivottavasti olen onnistunut edes hieman”, lempeä-ääninen ohjaaja sanoo elokuvan saatteeksi.
Sitten Ciné Burkinan valot sammuvat.
Ouaga Saga on yksi yli 170 elokuvasta, jotka esitetään kahden hektisen viikon aikana Ouagadougoun afrikkalaisen elokuvan festivaaleilla. Afrikan mantereen suurin säännöllisesti järjestettävä kulttuuritapahtuma herättää uneliaan, Saharan eteläpuolella sijaitsevan kaupungin juhlahumuun joka toinen vuosi helmi-maaliskuussa.
Elokuvaväen lisäksi kulttuuritapahtuma houkuttelee kaupunkiin laukkujen, korujen, patsaiden, kankaiden ja soittimien kaupustelijoita Nigerin aavikoilta asti.
Äveriäät eurooppalaiset elokuvaihmiset ja vaatimattomaan elämään tottuneet Sahelin paimentolaiset talsivat sulassa sovussa 40 asteen kuumuuden paahtamilla kaduilla. Elokuvanäytösten, seminaarien ja juhlien välissä melkoinen määrä afrikkalaista käsityötaidetta, piraattilevyjä ja t-paitoja vaihtaa omistajaansa.
Paikalla ovat myös ranskankielisen maailman valtamediat TV5-televisiokanavasta RFI Radio France Internationale -radiokanavaan. RFI on pystyttänyt yhden ulkoilmastudion ja yhden sisästudion festivaalien keskipisteenä toimivan hienostohotelli Indépendancen sisäpihalle. Kanava lähettää festivaaleilta päivittäin kolme tuntia suoraa lähetystä.
”Festivaali on tärkeä näyteikkuna afrikkalaiselle elokuvalle. Kerrankin afrikkalaiset kertovat itse tarinansa, kun yleensä maanosan tarinoiden kirjoittajina ovat eurooppalaiset ja esittäjinä länsimaiset satelliittikanavat”, sanoo RFI:n festivaaliohjelmia toimittava Amobe Mevegue, Ranskassa asuva kamerunilainen.
”Tänä vuonna elokuvien taso on taas noussut, ja vieraita ja yleisöä on tullut yhä kauempaa”, toimittaja sanoo.
Lavastaja Cisse Seydou rentoutuu hotelli Indépendancen terassilla.
Joidenkin paikallisten arvioiden mukaan festivaali on jo liian suuri. Järjestelyt takkusivat alussa pahasti, ja tapahtumien tulva teki ohjelman seuraamisesta hankalaa. Ouagadougoun stadionilla järjestetyissä avajaisjuhlallisuuksissa koettiin poikkeuksellinen tragedia, kun kaksi nuorta tyttöä kuoli tilaisuuden ulkopuolella kymmenientuhansien ihmisten tungokseen.
Festivaalin merkitys Burkina Fason maineelle ja taloudelle on kuitenkin niin suuri, että turma väistyi nopeasti elokuvauutisten tieltä.
Perinne velvoittaa: vuonna 1969 perustettu festivaali nousi maailmanmaineeseen 1980-luvulla, kun elokuvia harrastanut presidentti Thomas Sankara otti sen suojelukseensa. Presidentin mukaan kulttuuri oli luonnonrikkaudettoman Burkina Fason tärkein raaka-aine. Siksi sitä piti vaalia ja markkinoida.
Sittemmin elokuvajuhla on kasvanut myös kansainvälisten sponsorien tuella. Sitä rahoittavat erityisesti ranskan kielen asemaa ajavat järjestöt ja hallitukset.
Nykyisin Ouagadougoulla on maine mustan Afrikan elokuvan pääkaupunkina elokuvajuhlien ja niiden ylläpitämän elokuvateollisuuden ansiosta.
Burkinafasolaisia elokuvia on tänä vuonna poikkeuksellisen paljon: neljä pitkää elokuvaa sekä liuta lyhytelokuvia ja dokumentteja. Kun Burkina Faso on yksi maailman köyhimmistä maista, on pakko kysyä, miten elokuvateollisuus voi olla näin vireää.
”Meillä ei ole välttämättä rahaa tehdä aina hienoja elokuvia, mutta sanomisen tarve on valtava: minulla on ollut onni saada elokuvaani kunnon rahoitus. Vaikka en saisi rahoitusta, tekisin varmasti jollain tavalla elokuvia”, dokumentteja, näytelmäelokuvia ja televisioohjelmia ohjannut Dani Kouyaté selittää.
Monia afrikkalaisohjaajia kiinnostavat enemmän tarinat ja yhteiskunnan kuvaus kuin elokuvan muotokielen uudistaminen tai tekniset kikat. Osittain syynä on raha, mutta myös perinne elokuvasta yhteiskunnallisten viestien välittäjänä. Kouyatén mukaan hänenkin elokuvansa on selkeän yhteiskunnallinen.
”Ouaga Saga kertoo nuorten vaikeuksista köyhyyden keskellä, mutta haluan kertoa siitä toiveikkuuden ja hauskuuden sekä satumaisuuden kautta. Erikoistehosteita käytin, jotta satumaisuus tulisi paremmin esiin.”
Ulkoilmateatteri Ciné Oubri kuuluu festivaalin maamerkkeihin.
Elokuvafestivaalin puitteet ovat komeat, ja seremonioissa ylistetään afrikkalaisen elokuvateollisuuden elinvoimaa. Kuitenkin hienon hotelli Indépendancen uima-altaan baarissa istuvista tuottajista suurella joukolla on vaalea iho ja pariisilainen aksentti. Arvioijasta riippuen 80-90 prosenttia burkinalaisohjaajien elokuvien rahoituksesta tulee Ranskasta, Euroopan unionista tai muilta ulkomaalaisilta tukijoilta. Sama pätee lähes poikkeuksetta Saharan eteläpuoliseen elokuvaan. Vain teollisuusmaa Etelä-Afrikalla ja Pohjois-Afrikan mailla on laajaa aidosti kotimaista tuotantoa.
”Burkinassa elokuvat tehdään ranskalaisella rahalla ja silloin ranskalaiset päättävät säännöt. Tukien edellytyksenä on, että tekninen henkilökunta palkataan Ranskasta. Se häiritsee minua”, kertoo altaan katoksen alla olutta juova nuoren polven ohjaaja Tahirou Tasseré Ouédraogo.
Hänen lyhytelokuvansa, pakkoavioliitosta kertova L´Autre mal (Toinen paha), osallistuu festivaalin kilpailusarjaan. Tällä hetkellä Ouédraogo etsii rahoitusta ensimmäiseen pitkään elokuvaansa. Kansainväliset rahoittajat eivät hänen mukaansa edistä itsenäisen burkinalaisen elokuvateollisuuden syntyä, vaan haluavat pitää ohjakset eurooppalaisissa käsissä.
”Toisaalta ilman tukea emme voisi tehdä kunnon elokuvia. Avustusta voi pitää myös siirtomaavaltojen kompensaationa menneestä riistosta. Minä ainakin käytän ranskalaista rahaa puhuakseni ranskalaisten virheistä”, Ouédraogo sanoo.
Dani Kouyaté on yksi tunnetuimmista burkinalaisohjaajista.
Ranskan elokuvakeskus CNC on yksi alueen elokuvien keskeisistä rahoittajista. Sen tuki edellyttää usein, että elokuvan kielenä on ranska.
Todellisuudessa Ranskan entisissä Afrikan siirtomaissa ranska on virallinen kieli, mutta se ei ole juuri kenenkään äidinkieli. Fespacon ohjelmistossa oikeastaan vain eteläafrikkalaiset ja pohjoisafrikkalaiset tekijät ovat uskaltautuneet käyttämään paikallisia kieliä.
Ranskan määräilyä valittelevan Ouédraogon viereisessä pöydässä istuu yksi parjatuista eurooppalaisista. Mustasta paidasta ja farkuista muodostuvaan tuottajaunivormuun pukeutunut mies ei pidä ongelmien ytimenä avustuksia, vaan niiden käyttöä.
”Minusta ranskalaisen henkilökunnan käyttäminen ei ole ongelma. Elokuva on kuitenkin ohjaajansa näköinen”, hän sanoo.
”Vaarallisempaa on, että vain puolet tukirahoista päätyy elokuvan tekoon. Puolet valuu korruptioon.”
Rahoitusongelmien lisäksi afrikkalainen elokuva kärsii levitysvaikeuksista. Burkina Fasossakin maanosan omat elokuvat hallitsevat vain festivaalien aikaan.
Arkena Ciné Burkinassa esitetään lähinnä amerikkalaisia massaelokuvia. Dani Kouyatén mukaan hänen burkinalainen tuotantoyhtiönsä Sahelis Productions ei voi myydä elokuvia teattereille yhtä halvalla kuin yhdysvaltalaiset yhtiöt, joiden elokuvat ovat jo keränneet voitot pohjoisista suurteattereista. Afrikka on niille viimeinen markkina, josta ei tarvitsekaan saada paljon voittoa.
Fespacon keskusteluissa valitellaankin sitä, että Afrikassa tehdään ”elokuvia pöytälaatikkoon”. Rahat riittävät juuri ja juuri tuotantoon, mutta levitys jää retuperälle.
Festivaalin yhteydessä järjestettävät elokuvamarkkinat ovat harvinainen mahdollisuus tutustua laajasti maanosan elokuviin. Messuilla Afrique en danger -dokumenttiaan esittelevä ohjaaja Camille Sawadogo kertoo, että kaikkien tuottajien ja ohjaajien unelma on sopimus ranskalaisen, Länsi- Afrikassakin näkyvän TV5:n kanssa.
”Vain jos TV5 ostaa elokuvani, ihmiset voivat nähdä sen suurin joukoin”, Sawadogo toteaa.
”Lisäksi TV5 maksaa elokuvista. Jos haluaa elokuvan Burkina Fason kansallisen kanavan ohjelmistoon, tuottajan tai ohjaajan pitää itse maksaa siitä.”
Loisteliaan nuorisoelokuvan tehneellä Dani Kouyatélla on paremmat mahdollisuudet saada levityssopimus Euroopasta kuin monella muulla ohjaajalla. Ouaga Sagan festivaalinäytännön jälkeen uutuutta kiiteltiin näyttävyyden lisäksi sisällön optimistisuudesta, aivan kuten ohjaaja toivoi. Ehkä menestyksen ansiosta juuri Kouyaté uskaltaa puhua suorasanaisesti ulkomaalaisen tuen kieroutumista.
”Taloudellinen epäitsenäisyys on afrikkalaisen elokuvan suurin ongelma. Tarvitsemme ehdottomasti toimivat afrikkalaiset markkinat, joilla voi tehdä afrikkalaisia elokuvia afrikkalaiselle yleisölle afrikkalaisesta todellisuudesta.”
Kouyaté toivoo, että digikuvauksen yleistyminen vapauttaa afrikkalaisen elokuvan tukijoista. Jos myös elokuvien jälkituotanto tehtäisiin nykyistä enemmän päiväntasaajan eteläpuolella, sinne kertyisi myös alan työpaikkoja – ja jäisi rahaa.
Nyt on toisin: Ouaga Sagan budjetista lähes kolme neljäsosaa upposi jälkituotantoon ja lähinnä ranskalaisille työntekijöille. Vain neljäsosa budjetista käytettiin kuvauksiin Burkina Fasossa. Digitekniikka antoi kuitenkin viitteitä siitä, että tulevaisuudessa yhä suurempi osuus työstä tehdään kuvausmaassa.
”Kun tein muutama vuosi sitten elokuvaa Malissa, kiidätin filmit kuvauksen jälkeen jäihin, sitten taksilla Ouagadougouun ja sitten ensimmäisellä lentokoneella Pariisiin kehitykseen. Ouaga Saga on tehty digitaalitekniikalla, ja kaikki oli paljon helpompaa. Pääsin edes katsomaan kuvausten tuloksia paikan päällä Pariisin asemesta.”
Elokuvateollisuuden itsenäistyminen saattaa edellyttää koko maatalousvaltaisen Burkina Fason talouden kohentumista. Se näyttää tällä hetkellä vaikealta ja hitaalta. Kouyatén mukaan jo Ouaga Sagan onnistuminen ja päätyminen valkokankaalle osoittivat kuitenkin, että vaikeudet voi voittaa.
”Olen ehdottomasti optimisti afrikkalaisen elokuvan tulevaisuuden suhteen. Optimismi on myös ase, jota tässä teollisuudessa ja näillä seuduilla tarvitaan.”
Elokuvafestivaali synnyttää laajat matkamuistomarkkinat.
Nillywoodin tehotuotanto
Kansalaisjärjestö teki etiikkaiskun videoteollisuuteen.
Ouagadougoussa katseltiin Afrikan elokuvien eliittiä. Afrikkalaisen videoteollisuuden aluskasvustoa ei festivaalilla näkynyt. Nigeriassa ja Ghanassa tuotetaan vuosittain satoja videoelokuvia. 130 miljoonan asukkaan Nigeriassa suosituimpien videoiden myynti nousee satoihin tuhansiin kopioihin.
Fespacon esittelemä kunnianhimoinen elokuva syntyy länsimaisten tukien varassa ja tavoittaa vähän yleisöä. Nigerian ja Ghanan videoelokuvia taas sävyttävät halpa liukuhihnatuotanto ja populistinen sisältö: suoraa väkivaltaa, noituutta ja kansanperinnettä. Ghanalainen elokuvaohjaaja Afi Azarata Yakubo halusi tutkia Nillywoodiksi nimettyä ilmiötä.
”Ajattelin, että laatuelokuvien tekijöillä voisi olla annettavaa videoiden tekijöille”, hän kertoo.
”Halusin myös tietää, millaisia niin sanottuja elokuvia suurin osa ihmisistä näkee.”
Ohjaaja perusti yhteistyössä brittiläisen Comic Relief -kansalaisjärjestön kanssa työpajan, jossa 30 videoiden tekijää Pohjois- Ghanan Tamalista sai opastusta oikeaan elokuvan tekoon viiden päivän ajan.
”Videoissa ei ole käsikirjoitusta, vaan kuvaaja tai joskus päättäväinen näyttelijä määrää tarinan kulun. Työpajassa mietittiin työnjakoa ja käsikirjoitusta.”
Taustalla oli myös eettisiä näkökulmia: keskusteluissa mietittiin, kuinka vahva väline liikkuva kuva on ja miten sitä voi käyttää viihteen lisäksi yhteiskunnan kehittämiseen.
”Nillywood-videot ovat usein hyvin raakoja ja tarinat kyseenalaisia. Esimerkiksi isä tappaa tyttärensä saadakseen rahaa. Mietimme, miten väkivaltaa voi kuvata ilman lähikuvia verestä.”
Työpajan päätteeksi opiskelijat toteuttivat valistusvideon Pohjois-Ghanan väkivaltaisesta tilanteesta. Yakubo muistelee videoita tyytyväisenä.
”Tyyli oli kehittynyt koulutuksen aikana huikeasti. Työpajassa tarinoiden sisältöä kontrolloitiin, mutta on mielenkiintoista nähdä, näkyykö työpajan anti tulevaisuuden videoissa.”
Heli Suominen
Ouagadougou
