Katsaus suomalaiseen työelämään:
Sonera käy neuvotteluja 650 työpaikan vähentämiseksi. Samaan aikaan yhtiö ilmoittaa kahden miljardin euron ennätystuloksesta. Lääkeyhtiö Orion, joka oli juuri irtisanonut joka viidennen työntekijänsä, jakoi vuonna 2004 lisäosingot omistajilleen. Finnair irtisanoi vuosien 2003 ja 2004 aikana 450 työntekijää ja paransi viime vuonna tulostaan 36 miljoonaa euroa. Uusista, tuotannollis-taloudellisista syistä annettavista potkuista ilmoitetaan harva se päivä. Irtisanotut ovat luku tilastossa, parhaassakin tapauksessa yrityksen pääluottamusmiehen suulla puhuva massa.
Mutta miltä tällainen mahtaa tuntua?
Ja miten Suomessa annetaan…
… POTKUT!
Hitsaaja Harri Silvennoinen oli aloittanut työvuoronsa tavalliseen tapaan puoli kahdeksalta aamulla metallipajassa Heikinlaaksossa. Silvennoinen oli saanut loppuviikolla suuren urakan valmiiksi ja päivän mittaan aloittanut uusia hänelle osoitettuja hommia.
Oli maanantai 31. tammikuuta kello kolme iltapäivällä, kun pajan omistaja kutsui Silvennoisen luokseen yläkerran konttorikoppiin. Pomo asettui istumaan viistosti paperipinojen ja työkalujen keskelle. Sitten hän purki työsopimuksen silmiin katsomatta ja liki selittämättä. Koeaika oli lopussa, eikä sopimusta jatkettu, vaikka Silvennoinen suostui luopumaan hänelle kuuluvasta palkankorotuksesta.
”Ensimmäinen ajatus potkujen jälkeen oli, että voi vee. Se oli shokki. Ei sitä osannut mielessään kuin kiroilla”, 47-vuotias mies pohtii nyt, pari kuukautta potkujen jälkeen.
Silvennoinen oli kuvitellut voivansa jatkaa samassa viihtyisässä työympäristössä roisin pajahuumorin keskellä eläkepäiviin saakka.
Työnantaja huijasi Harri Silvennoisen tilapäisavuksi lupailemalla vakituista työtä.
Työnantaja ei rikkonut lakia. Hänellä oli oikeus lopettaa työsuhde, sillä neljän kuukauden koeaika olisi loppunut vasta viiden päivän kuluttua. Silloin olisivat tulleet voimaan toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta koskevat irtisanomissäännöt. Koeaikana potkuja ei sen sijaan tarvitse liiemmin perustella.
”Minun oli annettu ymmärtää, että pesti olisi vakinainen. Oli sanottu, ettei irtisanomisia ole ollut. Työnjohtaja oli lisäksi minuun tyytyväinen. Hän sanoi, että olin hoitanut hommani hyvin. En myöskään ollut koskaan poissa tai myöhässä”, Silvennoinen sanoo.
Pahinta tilanteessa oli, että miehellä oli ollut ennen firman vaihtoa vakinainen työ keittiökalusteita valmistavassa yrityksessä. Hän oli pitkän harkinnan jälkeen ajatellut, että 20 vuoden puurtamisen jälkeen vaihtelu tekisi terää. Nähtyään metallipajan työpaikkailmoituksen lehdessä Silvennoinen päätti katsoa miltä työ siellä maistuisi. Ja maistuihan se, kunnes hitsaaja sai kävellä elämänsä ensimmäisen kerran työvoimatoimiston luukulle.
Silvennoinen ei olisi jättänyt entistä työpaikkaansa, jos olisi tiennyt, että paikalle haettiin todellisuudessa pätkätyöntekijää. Hän uskoo, että firma tietoisesti palkkasi hänet muutaman kuukauden kestävän, työvoimaa vaativan urakan ajaksi ja aikoi alun perinkin antaa kenkää sen jälkeen. Kun työn määrä taas vähenisi, Silvennoinen olisi vain ylimääräinen kuluerä.
”Se hoidettiin salamyhkäisesti eikä mistään tällaisesta edes vihjattu aiemmin. Pomo sanoi lopuksi vaan, etteivät palkka ja työ kohtaa. Ja jotain muuta ihan omiaan. En oikeastaan saanut kunnon selitystä lainkaan”, hän ihmettelee.
Potkujen jälkeen järkyttynyt Silvennoinen meni kotiinsa, kertoi vaimolleen tapahtuneesta ja käveli kauppaan ostamaan viisi tölkkiä kaljaa.
”Ei siinä muu auttanut.”
Jo muutaman päivän jälkeen hän huomasi, että työttömänä olo olikin hyvällä tavalla vapaata. Illalla ei ollut enää aivan kuitti ja päivisin oli aikaa ajatella. Rahahuoletkaan eivät tuntuneet vakavilta, sillä asuntovelka oli jo maksettu ja ansiosidonnainen työttömyysturva kestäisi 500 päivää. Turvaa antoi myös vaimon vakituinen työpaikka pankissa.
”Selviämme, koska olemme tottuneet niukkuuteen. Haluaisin kuitenkin työn, sellaisen vakituisen, jossa olisi rehti, mutta tiukka pomo, jonka kanssa asioista puhuttaisiin suoraan”, Silvennoinen sanoo.
Hän on jo hakenut uusia töitä ja saanut lupauksen ainakin yhdestä haastattelusta. Työ olisi keittiökalusteiden valmistusta. Työvoimatoimistosta on lisäksi tarjottu kylmäkoneasennuksen koulutusta.
”Joka paikasta viskataan nykyään pihalle. Ei työttömyydessä ole siksi minun mielestäni mitään hävettävää. Kävelin pää pystyssä työvoimatoimistoon hakemaan apua”, Silvennoinen toteaa.
Sitä hän ei halua edes ajatella, että töitä ei löytyisi. Ammattimies kun ei työttömänäkään lannistu vaan yrittää pitää päivänsä koossa. Sänkyyn hän ei jää, eikä laske lekkeriksi.
”Joskus herään jo vaimon kanssa aamukahville. Päivän mittaan teen tikusta asiaa. Joskus pakkaan repun ja kävelen Puistolan kodista Malmille työkkäriin. Tai jos olen katsonut lehdestä, että Lidlissä on jotakin tarjouksena, kävelen Tikkurilaan hakemaan sitä”, hän sanoo.
Jon Granström oli ollut kaksi vuotta töissä mainostoimisto PHS:ssä. Hän oli yhden maan arvostetuimman ad:n Unto Paltemaan assistentti ja aisti olevansa töissä firmassa, josta vielä kuultaisiin. Moni kouluttamaton ja kokematon olisi syönyt samanlaisen pestin vuoksi vaikka kenkänsä. Granström oli kuitenkin itsevarma ja tähtäsi korkeammalle.
”Työympäristö oli fantastinen. Turhauduin silti päivä päivältä enemmän siitä, etten saanut enempää vastuuta, arvostusta enkä liksaa. Rupesin pottuilemaan muille, enemmän kuin ymmärsinkään. Minusta tuli sellainen firman sisäinen pain in the ass”, nyt 41-vuotias, toisessa menestyvässä mainostoimistossa työskentelevä ad kuvailee.
Jon Granström pitää potkujaan jälkikäteen ajatellen hyvänä asiana.
Päivä, jolloin potkut annettiin, oli keväällä 1990. Granström muistaa vain yläkerran neuvotteluhuoneen, johon toimitusjohtaja Olli Santala ja Unto Paltemaa kutsuivat hänet palaveriin. Huone oli avara ja erkkeriikkunainen. Pöytä oli tummaa puuta ja sitä ympäröivät putkituolit.
”Johtoryhmä on päättänyt, että sinä saat lähteä”, Santala sanoi uskaltamatta katsoa silmiin. Paltemaa säesti sen verran kuin tohti.
Granströmille luvattiin, että hän saisi olla toimistossa niin kauan, kunnes löytäisi itselleen toisen työn. Virallisesti lähdön sanottiin tapahtuneen hänen omasta tahdostaan. Se edesauttaisi hakeutumista muihin hommiin. Se kuului alan käytäntöön. Ja kuuluu edelleen.
”Koko siitä teatterista huolimatta aika moni, joka osasi pikkuisen ynnälaskua, ymmärsi, ettei kukaan siihen aikaan olisi lähtenyt tuollaisesta paikasta vapaaehtoisesti”, Granström sanoo.
Eroilmoituksen jälkeen miehen tunteet heittelivät laidasta laitaan.
”Taisi siinä hetken alahuuli väpättää ja sitten rupesi naurattamaan ihan hervottomasti. Olin erittäin hämmentynyt, mutta samalla todella tyytyväinen. Olin vuoden kävellyt toimistoon niin, että joka oven avauksella potutti. En ollut kuitenkaan itse kyennyt tai ymmärtänyt päästää itseäni tilanteesta”, hän pohtii.
Granström ei kokenut jääneensä työttömäksi eikä hävennyt potkujaan. Silti hän pyöritti mainosalalle tyypillistä show’ta esittäen, että päätös oli ollut hänen omansa. Se nolotti toisinaan.
”Minulla on kuitenkin aina ollut itsetunto aika hyvässä kunnossa. Siksi sain ne potkutkin”, hän sanoo.
Granström uskoi työllistyvänsä lennossa. Lama oli kuitenkin jo syventynyt ja mainosmaailmasta oli vuoden 1989 jälkeen ryhdytty antamaan tossua urakalla. Moni oli kiinnostunut Granströmin töistä, mutta irtisanomisten jälkeen oli hankalaa palkata uutta väkeä.
”Olihan se aika mielenkiintoinen kokemus lähteä kerjuulle sellaisiin toimistoihin, joita olin katsonut nenän vartta pitkin. Se nöyryytti todella. Mutta ne olivat hauskoja oppivuosia”, hän sanoo.
Kesän Granström jatkoi elämäänsä ja viikonloppujen baarikierroksia entiseen malliin. Visakortti vinkui, sillä melkoisesta palkasta ei ollut elämäntyylin vuoksi jäänyt säästöön penniäkään. Kohta velkoja alkoi kertyä, sillä perheeseen oli juuri syntynyt lapsi. Granström oli käyttänyt myös firman bensakorttia noin 20 000 vanhan markan arvosta. Velat sovittiin maksettavaksi, kun töitä löytyisi.
Syksyllä oli pakko lampsia sosiaaliluukulle. Se oli kuin mielenkiintoinen elämysmatka, sillä Granström tiesi käynnin olevan ainoa. Hänelle oli jo luvattu free-graafikon paikka mainostoimistosta.
Granström sanoo saaneensa kenkää, koska hänen katsottiin ”kehittyvän paremmin muualla”. Hän ei mokannut, laiminlyönyt töitään tai aiheuttanut todellisia ongelmia. Hän vain kärtti rasittavuuteen asti vastuuta, jota hänelle ei haluttu antaa.
”Jos en olisi saanut kenkää, niin en olisi tässä nyt. Se on ehkä yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on urallani tapahtunut. Lisäksi irtisanominen hoidettiin mielestäni varsin tyylikkäästi”, mies sanoo.
Mainosalalla irtisanotaan usein siitä syystä, että toinen paikka on työntekijän tavoitteille sopivampi. Sitten on karumpia tapauksia, joissa ihmisestä ei pidetä.
”Toimiston sisäinen ilmapiiri on todella herkkä. Joskus sinne tulee soraääniä ja ihmisiä, joiden ajatusmaailma on toisenlainen kuin muiden. Kollektiivi sylkäisee sellaiset nopeasti ulos.”
Elina Kervinen
kuvat Katja Tähjä
