Kirjailija-toimittaja Kari Kontio kirjoittaa vuonna 1992 ilmestyneessä Lajinsa viimeinen -romaanissa näin: Äiti on niitä ihmisiä, jotka olettavat, että humoristit ovat hauskoja seurallisia ihmisiä, eivätkä raivohulluja erakkoja, että huippu-urheilijat ovat kivoja nuoria, eivätkä läpeensä itsekkäitä maanikkoja. Että kauniit miehet ovat lempeitä. Ja niin edelleen.
Eeva Kolukin on antanut itsestään upean, sympaattisen ja mukavan kuvan. Kolu on bloggaaja ja influensseri, joka tituleeraa itseään kirjoittajaksi.
Loppuvuodesta Kolun esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt nousi Suomen myydyimpien ja kirjastovaratuimpien kirjojen listalle. Instagram-kuvatuimpienkin joukkoon se olisi varmasti noussut, jos niistä pidettäisiin vertailukelpoista listaa.
Aika on suhteellista, kuten jo muinainen Einstein sanoi.
Kolun kirjan alaotsikko on Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä. Maailmaa se ei kuitenkaan käsittele. Ainoastaan sitä, kuinka olla tarpeeksi.
Siksi kirjoittaja kertoo saaneensa kolme burnoutia. Kertoja vaikuttaa siltä kuin hänen elämänsä menisi sijoiltaan aina, kun hän lukee Hesarin torstaisivuilta kakanneensa, pureskelleensa tai hengittäneensä väärin, mutta silti hän ei voi lakata lukemasta niitä.
Keskeisiä lähteitä ovat itsensäkehittämiseen liittyvä populaaritiede evoluutiobiologisella kierteellä – älä koeta huijata kivikautisia aivojasi! Jia Tolentinon ja Jenny Odellin kaltaisilta nykyesseisteiltä poimitaan havaintoja, joilla voi selittää omaa oloaan. Kirjan loppua kohti saavat yhä enemmän rutiinien luettelointi, mindfulness-harjoitukset ja wanhan ajan ajattelijat Pinterest-versioina. (Aika on suhteellista, kuten jo muinainen Einstein sanoi.)
Kolu kertoo vähentäneensä ja jopa lopettaneensa uutisten lukemisen ja maailman seuraamisen, koska se ahdisti liiaksi. Tilalla on katoaminen oman navan kokoiseen ja syvyiseen vorteksiin. Se on kuulemma trendi hyvin pärjäävien kaupunkilaisnaisoletettujen keskuudessa. Silti Kolua ei pidetä varoittavana esimerkkinä vaarallisesta tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden ”normalisoinnista”, vaan aitoudesta ja self-caresta.
Kirjan perusteella Kolulla menee koko ajan niin hyvin, että hänen elämänsä suuria haasteita ja sen ratkaisuja on uskaltaa postata Instagramiin kuva, jossa meikkivoiteen alta näkee aknearpia. Hän voi puhjeta itkuun onnesta Italiassa, syödä masennukseensa skonsseja ja murehtia, ostaako sikahintaisen täyspuuruokapöydän.
Hanki oikeita ongelmia, hänelle tahtoisi koko ajan sanoa, mutta tuskin tarvitsee. Niistä kirjoittaminen ei sopisi siihen perfektionistisella manialla kaivettuun kuoppaan eli influensseri-ajan minäbrändiin, jossa Kolu tuntuu rakastavan piehtaroida.
Petersenin kirja käsittelee sitä, miten jenkkiyhteiskunta on nuorten ihmisten kannalta mätä ja niitä tyylipuhtaan uusliberalistisia kehityskulkuja – terveisiä Woltiin ja McKinseylle! – jotka siihen ovat johtaneet.
Kirjansa alussa Kolu koettaa yleistää omat kokemuksensa viittaamalla toimittaja Anne Helen Petersenin Buzzfeediin kirjoittamaan artikkeliin tammikuulta 2019. Sen otsikko oli Millenniaaleista tuli burnout-sukupolvi. Siispä Kolustakin.
Petersenin artikkelia on luettu yli seitsemän miljoonaa kertaa. Hän osui johonkin ja onneksi jatkoi syvemmälle. Syksyllä, samoihin aikoihin Kolun teoksen kanssa, ilmestyi tietokirja Can’t Even. Kirjassa Petersen selvittää tyypillisin toimituksellisin metodein – haastatteluin ja lähdekirjallisuuden avulla – historiallisia ja kulttuurisia syitä sille, miksi millenniaalit tai ainakin liberaalit kaupunkilaismillenniaalit palavat joukolla pohjaan.
Lyhyt kehityskulku: 1940-luvun lopun ja 1960-luvun puolivälin välillä syntyneet boomerit purkivat omat epävarmuutensa kasvattamalla lapsia, joita suojeltiin kaikelta ja joilta vaadittiin kaikki. Collegeen oli mentävä. Kovalla työllä kyllä pysyy keskiluokassa. Luokkapudotus oli vanhempien pahin pelko.
Mutta kun 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa syntyneet monikykyiset yhdysvaltalaismillenniaalit purjehtivat majesteettisesti työelämään, he saivat huomata, ettei kovasta työstä palkittukaan. Työpaikkatilanne oli kelvoton. Opintolainaa oli kymmeniä tuhansia dollareita, työehdot vähintäänkin vaatimattomat ja sairausvakuutukset vielä olemattomammat.
Yksinkertaisesti Petersenin kirja käsittelee sitä, miten jenkkiyhteiskunta on nuorten ihmisten kannalta mätä ja niitä tyylipuhtaan uusliberalistisia kehityskulkuja – terveisiä Woltiin ja McKinseylle! – jotka siihen ovat johtaneet.
Yhteiskuntakuvaus koskee tietenkin vain Yhdysvaltoja, ja se on erinomainen opas amerikkalaisen ja suomalaisen millenniaalikulttuurin erojen ymmärtämiseksi.
Kuvaavaa on, että samaan aikaan kun Suomessa burnout-keskustelu pyörii opiskelijoiden väsymyksen ympärillä, Petersen ei mainitse opiskelun rankkuutta kirjassa lainkaan.
Ongelmat alkavat vasta sitten, kun pitäisi hankkia harjoittelupaikka (suhteilla) ja muuttaa suurkaupunkiin sen perässä (vanhempien rahoilla) tai jos näitä ei ole: koettaa luovia pätkätöiden, palkattomien harjoittelujen ja homeluukkujen ristiaallokossa, pelätä kuollakseen sairastumista ja toivoa, että aterioiksi riittävät nykytyöpaikkojen vetovoimatekijät, jääkaappeihin ahdetut eväät, joilla työntekijä sitoutetaan kökkimään kubiikkelissaan iltaan asti.
Pahimmassa tapauksessa huomaa, että koko college oli virhe. Suorittava työ on rennompaa ja kivempaa, mutta sitä tekemällä ei ole yhtään rentoa tai kivaa maksaa takaisin kymmenien tuhansien opintolainoja.
Petersen on pahoillaan, että hän sai vasta 31-vuotiaana aikuistumisen symbolina pidetyn eläkevakuutussuunnitelma 401(k):n, siis sellaisen, jossa työnantaja maksaa työntekijänsä eläkemaksuja. Hän ei myöskään kykene ostamaan itselleen ja miehelleen asuntoa New Yorkista, vaan joutuu osavaltion kehyskuntiin, koska entisen väitelleen tutkijan ja nykyisen tähtitoimittajan tulotaso ei yksinkertaisesti riitä muuhun. Äitiysajatuksetkin jäivät, koska yhdysvaltalaisessa kotiäitiyhteiskunnassa se ei yksiselitteisesti tuntunut järkevältä tai mahdolliselta.
Suomessa millenniaalien näkymät eivät ole lainkaan yhtä synkät. Petersenin kirjan kaltaisen selvityksen lukisi mielellään.
Petersen ei määrittele burnoutia romahduksenkaltaiseksi ”työuupumukseksi”, vaan tilaksi, jossa puurtamista ei saa lopetettua silloinkaan, kun to-do-lista on tyhjä.
Jos se jostakin löytyy, niin professori Juha Siltalan Nuoriso-eepoksesta (2013) tai viime syksynä julkaistusta sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta käsittelevästä Saamattomat-kirjasta. (Tiedoksi: tämän artikkelin kirjoittaja tuntee sen kirjoittajat. Yksi heistä on Ylioppilaslehden päätoimittaja Tuija Siltamäki, joka ei ole myötä- tai vastavaikuttanut kirjan mainintaan saati kirjoittajan eläkekertymään.)
Petersen ei määrittele burnoutia romahduksenkaltaiseksi ”työuupumukseksi”, vaan tilaksi, jossa puurtamista ei saa lopetettua silloinkaan, kun to-do-lista on tyhjä. Viimeistään sosiaalinen media on tehnyt vapaa-ajastakin työtä. Sen Eeva Kolukin on huomannut.
Kolulle kyse on kuitenkin uravalinnasta. Petersen taas esittää esimerkiksi professori Elizabeth Currid-Halkettiin viitaten, miten ”pyrkyriluokan” sosiaaliset ja kulttuuriset pääomat ovat kiinni nimenomaan statuksen jatkuvassa performoinnissa, johon sosiaalinen media on oiva työkalu.
Hän osoittaa syyttävän sormensa rakenteisiin: Toimiiko kapitalismi, jos se menee niin pitkälle, että rikkoo meritokratiankin? Ei toimi, Yhdysvallat todistaa.
Eeva Kolu ei osoita sormellaan mihinkään, vaan on kuin kirjoittaisi koko ajan aiheen vierestä. Kirjan lopussa koronavirus iskee, afterit ja brunssit loppuvat. Kolu huomaa olevansa aika yksin.
Siitä on vaikea syyttää yhteiskuntaa.
