Viimeiset 25 vuotta runous on pysynyt samankaltaisena. Tarjotusta lyriikasta suurin osa on nuorten ihmisten elämäntuntojen purkamista ja keinot ovat pysyneet samoina. Valtaosa on aina ollut kirjalliselta tasoltaan heikkoa”, Otavan yleisen kirjallisuuden osastopäällikkö Martti Anhava sanoo.
Neljännesvuosisadan aikana työnsä puolesta lukuisia käsikirjoituksia lukenut Anhava ei näe 90-luvun lyriikassa mitään vallitsevia trendejä tai erottavia piirteitä muiden vuosikymmenten runouteen. ”Loppusoinnun katoaminen oli aikoinaan suurin murros”, hän sanoo. ”Tosin edelleen käytetään loppusointuakin.”
Kaikki hyvä julkaistaan
Martti Anhavan mukaan Otavalle tarjotaan vuosittain satoja runokäsikirjoituksia. Hänen mukaansa Otavan ja muidenkin suurten kustantamojen kustannuspolitiikka runojen suhteen on pysynyt pitkään samana. ”Kaikki hyvä, mitä tarjotaan, julkaistaan.”
Runoja julkaistaan Suomessa enemmän kuin koskaan ennen. Kun vuonna 1970 julkaistiin 50 uutta runoa ja näytelmää, vuonna 1997 niitä julkaistiin 128, kertovat Suomen Kustannusyhdistyksen tilastot. Uusintapainokset mukaan lukien runojen ja näytelmien julkaisumäärä on kolminkertaistunut. Määrä ei kuitenkaan vielä päätä huimaa.
”Runoja tämä kansa hirvittävästi kirjoittaa ja rakastaa, muttei osta. Ellei sitten ole perinteistä Eino Leinoa”, kiteyttää Otavan kustannustoimittaja Juhani Kohonen. Kohosen mukaan runoja julkaistaisiin enemmän, jos niitä ostettaisiin enemmän.
Anhavan mukaan kysynnän ja tarjonnan laki koskee lähinnä antologioita, joihin on koottu esimerkiksi rakkaus- tai kevätrunoja.
”Runoja ostetaan alkuperäiskokoelmina todella vähän, kierrätyskäytössä niitä myydään paljon”, Anhava toteaa.
”Harvemminhan runokirjoja on mitä suomi lukee -listan kymmenen kärjessä. Viime vuosilta ei tule yhtään mieleen”, Kirjakauppaliiton Olli Eräkivi vahvistaa.
Heikki Valkama
