”En ole vakooja, pikemminkin vastavakooja”, naurahtaa Juha Martelius, 33. Hän on töissä suojelupoliisissa, vastatiedustelu- ja vastavakoilutehtävissä. Erityisalanaan hänellä on kansainvälinen rikollisuus ja Venäjä.
Tummaan pukuun ja solmioon pukeutunut Martelius ei halua kuvattavaksi. ”Meillä Supossa se ei oikein ole ollut tapana”, hän perustelee. Vyöllä ei ole kuitenkaan asetta vaan kännykkä. ”Luojan kiitos ei! Harva meistä kantaa asetta.”
Martelius on yliopistosta valmistunut Supon työntekijä. Hän kertoo avoimesti itsestään ja työpaikastaan. Mutta mitä hän työssään tarkalleen käsittelee, hän ei voi kertoa. Tavoitteita lukuun ottamatta se on kaikki salaista.
Ennen suojelupoliisin leipiin siirtymistään Martelius oli projektitehtävissä yliopistolla. Kun suojelupoliisista pyydettiin töihin, valtsikassa kansainvälistä politiikkaa opiskellut ja Venäjään erikoistunut Martelius päätti tarttua tilaisuuteen.
”Suojelupoliisi on paras työpaikka, jossa olen ollut”, Martelius kehaisee. ”On paljon seikkoja, miksi voisi vaihtaa työpaikkaa, mutta työ itsessään on niin mielenkiintoista, että pitäisi olla kova tarjous, että täältä lähtisi pois”, Martelius sanoo.
Akateemisille kysyntää
Suojelupoliisi on 90-luvun alusta lähtien haalinut määrätietoisesti leipiinsä Marteliuksen kaltaista väkeä. Supo on pyrkinyt värväämään erityisosaamista ja hankkimaan eri alojen akateemisia asiantuntijoita. Suhteita yliopistoon hoidetaan muun muassa järjestämällä tutustumiskäyntejä valtiotieteellisestä tiedekunnasta.
”90-luvun alussa sopeutumisvaikeuksia oli niin organisaatiolla kuin ihmisilläkin. Paljon on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mutta pitää muistaa, että tämä on edelleenkin hierarkkinen päällikkövirasto, vähän kuin armeija.”
Työpaikoista suojelupoliisi ilmoittaa joko suoraan sopiville henkilöille tai – yhä useammin – asettaa ne avoimeen hakuun. Viimeksi pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien työpaikkasivuilla haettiin ylitarkastajaa.
”Tarvitsemme erityisosaamista ja asiantuntijoita. Parasta voimaa saadaan tiedottamalla avoimesti siellä, mistä arvioimme työvoimaa löytyvän. Olennaista ei ole se, mikä korkeakoulututkinto on suoritettu vaan arvio kulloisestakin tarpeesta ja henkilön pätevyydestä tehtäviin”, suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala kertoo. Töihin voi päästä myös ottamalla itse suoraan yhteyttä. ”Vaikka paikkoja ei olisi avoinna, meillä on, kuten jokaisella järkevällä työnantajalla, rekrytointipankki, jossa ihmiset ovat odottamassa vuoroaan”, Nevala kertoo.
Supossa tarvitaan poliisineuvos Nevalan mukaan väkeä muun muassa teknologisen kehityksen seuraamiseen ja operatiiviseen tekniikkaan. Töissä on myös tutkijoita, jotka analysoivat ulkomaisten tiedusteluorganisaatioiden tai suomalaisten ääriliikkeiden toimintaa sekä kielenkääntäjiä ja tulkkeja. Korkeakoulutettuihin supolaisiin kuuluvat myös informaatikot ja juristit.
Martelius on juuri saanut valmiiksi väitöskirjansa Venäjän sotilaspolitiikasta. ”Väitöskirja ei liity työhön. Täällähän ei tehdä akateemista tutkimusta”, hän muistuttaa.
Työstä ei voi puhua
Salaisesta vastavakoojan työstään huolimatta Martelius ei vietä televisiosarjoista tuttua agentin vaarantäyteistä elämää.
”Jännittävintä työssäni on se, että onko aamulla töihin tullessa vielä kahvia jäljellä”, hän vitsailee. ”Tämä on hyvin pitkälle normaalia valtion virkamiehen duunia. Tosin täällä olevat ihmiset ovat tietyllä tavalla samankaltaisia. He ovat kiinnostuneet turvallisuuspoliittisista kysymyksistä, ympäröivästä yhteiskunnasta ja heillä on jonkinlainen idealistinen tausta. Idealismi tosin häipyy hyvin nopeasti työn kuluessa.”
Idealistinen tausta tarkoittaa isänmaallisuutta. Moni taloon tuleva työntekijä kokee olevansa konkreettisesti isänmaan asialla.
Martelius kertoo, ettei koskaan ole työssään tuntenut oloaan uhatuksi. Eikä hän usko, että häntä tarkkailtaisiin, edes työpaikallaan. ”Tietenkin taloon tulevien taustat selvitetään ja tarkastetaan.”
Esimerkiksi suhteita ”ulkovaltojen edustajiin” ei tarvitse karttaa tai pelätä. ”Siinä vaiheessa kun John tai Igor kyselee työasioista jotain, alkavat hälytyskellot soida”, Martelius sanoo.
”En puhu töistä vapaa-ajalla. Siihen tottuu”, Martelius kuittaa. Aluksi hänestä tuntui oudolta, ettei kotona voinut puhua lainkaan työstä. Nyt varovaisuus on kuitenkin selkäytimessä. Työstä ei vain puhuta.
Suojelupoliisissa ihmiset tekevät hyvin pitkiä virkauria ja moni on myöskin vapaa-aikanaan tekemisissä työkavereiden kanssa. ”Aluksi se tuntui oudolta, mutta se johtuu varmaan paljolti siitä, että ainoastaan työkavereiden kanssa pystyy purkamaan työpaineita ja puhumaan mieltä painavista asioista.”
Kynään kätketty kamera
Muutama vuosi sitten Martelius piti vielä luentoja yliopistolla. Akateemisissa piireissä suojelupoliisin kätyriä kummasteltiin. ”Ajatellaan, että minulla on hallussani jotain salatietoa tai että raportoin poikkeavista mielipiteistä eteenpäin. Kun otan kynän esille, kysytään onko siihen piilotettu kamera”, hän huokaa.
”On turhauttavaa, että ihmiset eivät usko, vaikka heille kuinka kertoisi asioista”, Martelius sanoo. Ihmiset usein kysyvät häneltä, onko Supolla suuret tiedostot heistä. Kun heille kertoo, että mitään tietoja ei ole, järkytys on suuri. ”’Eivätkö mielipiteeni olekaan tärkeitä’, ajatellaan.”
Marteliuksen mukaan ihmisillä on joka tapauksessa tietty mielikuva suojelupoliisista, eikä se muuttuisi, vaikka Supolla olisi kuvankaunis pr-nainen kertomassa asioista.
”Eivät meidän tavoitteet ole salaisia, kyse on siitä, ettei me kuitenkaan voida kertoa julkisuuteen meidän operatiivisesta toiminnasta. Siitä taas seuraa epäily, että toimintatavoissamme olisi jotain mätää. Työmme ei näy päällepäin, se tulee satunnaisesti julkisuuteen, jota pyritään välttämään. Työn on tarkoitus olla ennaltaehkäisevää.”
Heikki Valkama
kuva Anne Hämäläinen
