Asianajajilla on lähes kaikissa maissa  ammattikunnan sisäiset säännöt siitä kuinka pidättyvästi tulee  suhtautua julkisuuteen. Suomen Asianajajaliiton ohjeissa  on todettu, ettei asianajaja saa pyrkiä  vaikuttamaan tuomioistuimeen vetoamalla julkisuuteen ja  hankkimalla siten päämiehensä asialle otollista mielialaa.  Kielletylle menettelylle on annettu nimi, ”trial by newspaper”.
    Lähtökohtana on ollut se, että asianajajan tulee  tehdä työnsä julkisuudelta pimennossa toimistossaan  tai julkisesti oikeussalissa, mutta suoria kontakteja  lehdistöön ei ole pidetty suotavina. Periaate vahvistettiin  ns. keltaisen lehdistön synnyttyä viime vuosisadan  lopulla. Rikosasiat reposteltiin moneen kertaan etukäteen  ennen oikeudenkäyntiä ja myös niiden aikana. Vain  lehdistön, ei tuomioistuimen, tuomio sai julkisuutta.
    Oikeudenkäyntiasioiden käsittely lehdistössä on  viime aikoina ollut jälleen keskustelun kohteena ja  näyttää siltä, että suhtautuminen on muuttumassa.  Esimerkiksi Suomen Asianajajaliitossa valmistellaan  muutosta, jonka mukaan lehdistöön vetoaminen olisi  kiellettyä vain jos se tapahtuu epäasiallisesti. On  ymmärretty, ettei ole mitään haittaa siitä, jos asianajaja  oikeussalista poistuessaan referoi tv-kameralle sen mitä salissa lausui.
    Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin yksi  keskeinen tekijä on käsittelyn julkisuus. Se toteutuu  nyky-yhteiskunnassa lehdistön kautta. Kun saleissa ei saa tai  ole mahdollista kuvata tai nauhoittaa  asianosaisten argumentaatiota, on hyvin ymmärrettävää, että  yhteiskunnallisesti tärkeissä oikeusjutuissa  oikeudenmukaisuus toteutetaan myös aktiivisella  tiedottamisella. Avoimuuteen suomalaista oikeudenkäyttöä on  osaltaan pakottanut myös Euroopan ihmisoikeussopimus.
    Ahkeraa tiedottamista tuomioistuinten asioista  ovat alkaneet harjoittaa asianajajien lisäksi muutkin  osapuolet – rikosasioissa erityisesti poliisin tiedotus on  erittäin aktiivista. Kaikki tiedämme eräästä naisesta,  jonka sormenjäljet ovat murha-aseessa tai että hänet  on tunnistettu ampujaksi ja otettiin kiinni  pakomatkalla lentokentältä jne. Poliisia ei sido minkäänlainen trial  by newspaper -kielto. Samoin  pankkioikeudenkäyntien käynnistäminen on tiedotettu tehokkaasti, joskus  jo ennen kuin jutun vastaajat ovat saaneet  haastetta tiedokseen.
    Usein poliisi vaatiessaan epäiltyä vangituksi  samalla vaatii, että jutun asiakirjat ja niissä olevat tiedot  on pidettävä salassa oikeudenkäyntiin asti.  Kun käräjäoikeus tällaiseen pyyntöön suostuu, sen  päätös tuntuu velvoittavan vain toista osapuolta.
    Esimerkiksi Orimattilan turkistarhajutun  materiaali määrättiin vangitsemisistunnossa salaiseksi, mutta  siitä huolimatta kaikki tiesivät mistä oli kyse kun  oikeudenkäynti lopulta alkoi. Vain aikanaan vangittuina olleet  ja heidän avustajansa kokivat ongelmalliseksi  kommentoida tapausta, koska salassapitomääräyksen  rikkomisesta voi tulla ainakin sakkoa ja asianajajalta voi mennä työ  ja ammatti.
    Miksi oikeudenkäyntien tulee sitten olla  julkisia? Päällimmäinen syy on tietenkin  oikeudenkäytön valvonta. Julkisuuden kautta jokainen voi selvittää  onko oikeus toteutunut ja onko käsittely ollut  asianmukaista. Tämä tarve ei ole nyky-yhteiskunnassa  lainkaan vähentynyt. Valitettavasti on havaittavissa, että  toimittajan läsnäolo istuntosalin takapenkillä ryhdistää  tuomioistuimen menettelyä, samalla kun salaiseksi  määrätyissä oikeudenkäynneissä ei aina tunnu olevan  lainkaan esteitä laiminlyödä keskeisiäkin tasapuolisuuden  ja oikeudenmukaisuuden velvoitteita.  
Markku Fredman
Kirjoittaja on asianajaja. Hänestä lisää artikkelissa Pienten puolustaja.
 
			