Lukiessani kevään viimeisiin valtiotieteellisen tentteihin aloin yhtäkkiä pohtia koko homman mielekkyyttä. Miksi päntätä 1900-luvun teoreetikkojen ajatuksia siitä, miten maailma makaa, kun koko sänky, jolle nämä mietteet aikanaan pedattiin, on heitetty tunkiolle?
Tieto ei ole muuttunut vähemmän relevantiksi kuin aiemminkaan. Oppien käyttökelpoisuudesta ei kuitenkaan tahdo saada selkoa, kun vallitseva tilanne päivittyy nopeammin kuin koskaan elinaikanamme.
Merkityksellisyyden löytäminen covidia edeltäneistä kelailuista on toden totta työn ja tuskan takana.
Etäopiskelussa on toki ollut hyvätkin puolensa. Omista aikatauluistaan on voinut päättää täysin itse, ja opinnoissa on saanut edetä omaan tahtiinsa. On ollut aikaa esittää itselleen kysymyksiä – kyseenalaistaa, kuten tieteessä kuuluu.
Samalla tämä vapaus on tuottanut ongelmia.
Kun selaa koko päivän itsekseen kurssimateriaaleja nojatuolissaan asennoissa, jotka saisivat kaiken nähneen fysioterapeutinkin parahtamaan, ei tunnetta kurssien edistymisestä synny, toisin kuin viikoittaisilla luennoilla käydessä.
Loputtoman luentokalvosuon rinnalla kaikenlainen sijaistoiminta alkaa tuntua vastustamattoman houkuttelevalta. En olisi aiemmin voinut uskoa, kuinka omistautuneesti kykenen toljottelemaan Youtubesta videoita, joissa kolmenkympin hujakoilla oleva kaljupää pelaa Magic the Gathering -klooneja.
Jatkuvasta etäopiskelusta puuttuvat monet yliopiston parhaat puolet. Opiskelussa on tärkeässä roolissa läsnäolo. Keskustelut muiden opiskelijoiden kanssa, kampuksella kuljeskelu paikasta toiseen, luentosalit ja aikataulut.
Siirtymät toimivat tapana lokeroida uusia ajatuksia ja prosessoida juuri kuulemaansa. Luennoilla oppimista tukee myös sosiaalinen paine keskittyä.
Nobel-palkitulla, ydinpommiakin kehittämässä olleella fyysikko Richard Feynmanillä oli tapana naputtaa ajatellessaan rytmejä, piirtää käsillään ilmaan varjokuvia mielessään olevista ajatuksista ja kävellä ympäri huonetta yrittäessään päästä kiinni uusiin ajatuksiin maailman fyysisestä luonteesta. Tapa kertoo siitä, miten suuresti liike voi auttaa oppimisessa.
Kun ainoa opiskelua tahdittava rytmi on digimateriaalien skannaaminen katseella, eivät ajatuksetkaan tunnu virtaavan vapaasti. Palkkana koko päivän pinnistelystä ovat särkevät ja punoittavat silmät.
Sana koulu tulee alun perin muinaiskreikankielisestä skholḗsta, joka oppimiseen tähtäävän tilan ohella viittasi henkisiin harrastuksiin käytettävään luppoaikaan. Tältä oppiminen parhaimmillaan tuntuu nykyäänkin.
Kotiopiskelun venyessä aamupäivästä alkuiltaan se muistuttaa ennemminkin etätyötä. Kotitoimiston vain on korvannut kotikoulu. Wifin välityksellä kantautuvat loputtomat seireeninkutsut heikentävät keskittymiskykyä selän takaa kantapääkävelevän kollegankin edestä.
Muutaman kuukauden kotiarestin jälkeen on kuitenkin vähitellen löytynyt tapoja ottaa tilanteesta kaikki mahdollinen irti. Tietyt apukeinot sekä muutokset omaan ajankäyttöön ovat hitaasti luoneet uutta rytmiä opiskeluun.
Käypä ratkaisu uutisten kaappaamaan huomiokykyyn on ollut leikata mediakulutus minimiin. Hesarin tulehdustilaa aiheuttavan otsikoinnin ja tähtitoimittajien päivittäisten koronapäiväkirjojen inspiroimana olen asentanut selaimeeni sivustojen blokkausohjelman, jonka takana uutispäivä saa louskuttaa rauhassa.
Iltaisin olen koettanut pistää opinnot syrjään. Pehmittääkseni päätäni olen perannut tuntikaupalla kulttuuri-ihmisten solipsistisia korona-ajan monologeja niin tekstitse kuin videoitse. Lisäksi Töölönlahti on tullut erittäin tutuksi – oma ennätykseni on kolme kävelyä sen ympäri yhden päivän aikana.
Vaikka etäopiskeluun on siis jossain määrin tottunut, tuntuu se silti omituiselta. Voiko tosiaan olla, että asioita, joita nyt päivästä toiseen koettaa painaa päähänsä, pääsisi vielä joskus jollain tavalla hyödyntämään oikeassa, sosiaalisessa maailmassa?
Jos hyvin käy, pääsemme kesän jälkeen takaisin toisten älyllistä luppoaikaa viettävien pariin, keskustelemaan ja haahuilemaan yliopiston käytäville. Viimeistään silloin varmistuu, onko mielikuva kampuksen auvosta täyttä nostalgiaa.
Toisaalta voi myös olla, että maisterintutkintoni loppuosa toteutuu kokonaan etänä. Esimerkiksi Cambridgen yliopisto on päätynyt siirtämään kaikki luennot digitaalisiksi koko ensi lukuvuoden osalta.
Lohdullista on kuitenkin se, että pelivideot eivät internetistä lopu. Se takaa, että syksyllä saa joka tapauksessa ajan kulumaan, oli sitten kotona tai yliopistolla.
