Essee: Mikä liberaaleja vaivaa?

Milloin olemme pöyristyneet riittävästi, kysyy Pontus Purokuru.

T:Teksti:

Liberaalissa demokratiassa pöyristyminen on luonnonvaroista uusiutuvin. Koska liberalismin käsitys niin politiikasta kuin ihmisestä on melko rajattu, pöyristely on helppo tapa reagoida, kun rajat ylittyvät.

Kansa äänestää EU-eron puolesta. ”Erittäin järkyttävää”, twiittaa liberaali eikä mieti, miksi niin moni vastustaa Euroopan markkinavetoista yhdentymistä ja haikailee itsemääräämisen perään.

Presidentiksi valitaan äärioikeistolainen törkyjyrä. ”Olen häkeltynyt”, liberaali näppäilee puhelimeensa ja miettii, että ovatpa ihmiset tyhmiä, kun eivät äänestä järkevämpiä miljonäärejä suorittamaan leikkauksia.

Poliittiseen järjestelmään tuskastuneet ihmiset nostavat perussuomalaiset suosituimmaksi puolueeksi. ”Todella kylmää kyytiä”, huudahtaa liberaali, mutta hillitysti, sillä liberaalin teot ovat hillittyjä ja järkeviä, toisin kuin ei-liberaalien. Heitä liberaali kutsuu ”populisteiksi”.

Kansanedustajat eivät enää noudata liberaalia politiikan tekemisen tapaa, vaan ilakoivat kuolemilla ja uhkailevat vähemmistöjä. Mitä tapahtui aikuisuudelle ja ihmisenä olemiselle, kysyy liberaali (ks. Tommi Niemisen avoin kirje kansanedustajille, HS 14.2.).

Samaa ihmettelivät keskiaikaiset ruhtinaat ja Ranskan aateliset, kun valtakuntaa mullisteltiin. Maailma on kääntynyt nurin, eikä vanha järjestys toimi. Mikä liberalismia vaivaa?

Vastaus ei ole konservatismi. Niin helpolla vastakkainasettelulla ei tästä suosta selvitä.

Liberalismi on romahdellut vuoden 2008 talouskriisistä alkaen poliittisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti ja eksistentiaalisesti. Äärioikeisto nousee, talouskasvun ja nuorten toimeentulon käyrät hiipuvat. Liberaaleille hyveille, kuten suvaitsevaisuudelle ja kohteliaisuudelle, naureskellaan avoimesti. Ympäristötuhot hävittävät pohjaa kehityskertomuksilta.

Mistä sitten puhumme, kun puhumme liberalismista?

Vauraissa länsimaissa liberalismi on ollut ajattelun, käytöksen ja hallinnoimisen oletusarvoinen muoto. Valtavirran taloustiede perustuu liberalistiseen ajatteluun, ja liberalistiset oletukset ovat koulun yhteiskuntaopin ja julkisen keskustelun ihanteiden taustalla.

Kärjistetysti: liberaalit esittävät yhteiskunnalliset asiat teknisinä kysymyksinä, puolustavat pienillä askelilla kulkevaa Edistystä ja olettavat ihmiset tasa-arvoisiksi piittaamatta todellisuudesta, kuten luokasta, sukupuolesta ja rodullistamisesta.

Liberalismin ytimessä on yksilöiden vapaus kilpailla. Maailma käsitetään omistussuhteiden kautta. Kapitalistinen pudotuspeli ulotetaan kaikkialle markkinoista mielipiteisiin ja parisuhteista evoluution tulkintaan.

Oikeastaan ”liberaali” on käsitteellinen henkilö, joka on meissä sisällä, ellemme varta vasten opettele pois liberalismista.

Olemme eläneet Euroopassa 300 vuotta liberalismia ja valistusta, 40 vuotta uusliberalismia ja yrittäjyyskasvatusta. Tulos: stressaava helvetinlinko.

Mielenterveyden häiriöt ovat nuorten suurin terveysongelma Suomessa. Maassa, jonka pitäisi olla maailman onnellisin maa, liberalismin ja sosiaalidemokratian hybridi, 10-15 prosentilla nuorista on toistuvia itsetuhoisia ajatuksia.

Väestön tasolla masennus on suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen. Lähes joka viidennellä on mielenterveysongelma, ja niistä aiheutuneet sairauspoissaolot ovat kasvussa. Puoli miljoonaa suomalaista työssäkäyvää elää köyhyydessä.

Elintaso ei enää nouse, vanhoja etuja murennetaan. Tilastokeskuksen mukaan suomalaiset kokevat arkensa raskaammaksi, tylsemmäksi ja kiireisemmäksi kuin 2000-luvun alussa. Liberaalit lupaukset elämänlaadusta jäävät lunastamatta.

”Milloin on sopiva ikä kertoa lapselle katoavasta keskiluokasta ja nuorten laskevasta tulokehityksestä”, kyseltiin Vauva-foorumilla jo kaksi vuotta sitten.

Liberalismi on jähmettymässä pysyvään paniikkikohtaukseen.

Ilmeisin haaste liberalismille tulee oikealta. Äärioikeisto rikkoo säädyllisyyden rajoja fasistisella jyräilyllä eduskunnista meemilaudoille ja Youtubeen. Sekä liberaalit että tolkun vasemmistolaiset menevät lankaan, kun antavat provokaattoreille kaikupohjaa toistamalla heitä. Nettiblitzkriegissä tolkuttajat näyttävät reaktiivisilta ulisijoilta ja nautinto uutetaan vahingonilona liberaalien kyynelistä.

Äärioikeistolaisuuden lisäksi perinteinen konservatiivisuus on elpynyt. Se näkyy kaipuuna ydinperheeseen, vanhoihin sukupuolirooleihin ja nationalismiin.

Liberalismia kyseenalaistetaan myös vasemmalta. Kaduille, kulttuurikeskusteluun ja vaaleihin on noussut väljiä suuntauksia, jotka menevät osin vakiintuneiden poliittisten jakojen ulkopuolelle.

Ensimmäisessä suuntauksessa halutaan ottaa haltuun ja suunnata uudelleen liberaalin kapitalismin instituutiot ja teknologiat. Vaatimus kuuluu: enemmän ja parempaa! Perustulo (tai turvattu työpaikka) kaikille, automatisaatio haltuun, infrastruktuuri uusiksi ekologisella jälleenrakentamisella.

Millenniaalien demokraattinen sosialismi on nostanut Bernie Sandersin ja Alexandria OcasioCortezin amerikkalaisen politiikan haastajiksi. Kyselyissä kapitalismin suosio on laskenut läpi 2010-luvun. Sosialismi on nousussa erityisesti nuorten parissa.

Suosiosta huolimatta miedonkin vasemmistolaisen talouspolitiikan tie näyttää kiviseltä. Yhdysvalloissa demokraattien johtohahmot ja superdelegaatit ovat valmiita vaikka romuttamaan puolueensa, kunhan pystyvät estämään Sandersin valinnan presidenttiehdokkaaksi. Suomessa taloudellisen tasavertaisuuden puolustaminen houkuttelee paikalle lauman liberaaleja toimittajia, jotka pelottelevat, että pian punaliput liehuvat ja veri virtaa kaduilla.

Toinen suuntaus ruumiillistuu Ranskan keltaliiveissä, jotka synnyttivät maan väkivaltaisimmat protestit vuoden 1968 jälkeen. Liike leimahti dieselveron korotuksesta, mutta se ilmentää yleisempää tuskastumista elämän kallistumiseen ja kaupungistumiseen. Keltaliivit horjuttivat liberaalin presidentin Emmanuel Macronin valtaa ja onnistuivat osin kääntämään Ranskan talouspolitiikan suunnan. Mielenosoitukset ja katutaistelut ovat jatkuneet yli puolitoista vuotta.

Kiinnostavinta liikkeessä on sen kieltäytyminen johtajista, kuten poliitikoista ja ammattiliitoista. Liikkeellä ei ole varsinaisia edustajia. Sitä on ollut vaikea saada haltuun, eikä sen kanssa ole voinut neuvotella. Liberaali hallinto ei osaa juuri muuta kuin vuorotellen ampua kyynelkaasua ja peruuttaa pahimpia leikkauksia.

Kolmanneksi liberaalia politiikkaa haastavat feministiset liikkeet ympäri maailman. Syksyllä 2016 Puolassa yli 100000 naista järjesti ulosmarssin ja mielenosoituksen aborttilakia vastaan. Se sytytti kymmeniin maihin levinneen liikkeen, joka järjesti lakkoja naistenpäivinä 2017 ja 2018. Kapitalismiin ja liberaaliin feminismiin kriittisesti suhtautuvat feministit politisoivat kotityötä, hoivaa, seksityötä, synnyttämistä ja tunnetyötä.

Liukkaat liberaalit pyrkivät kaappaamaan feminismistä edistyksellisyyden auran. Feminismi kuitenkin kaventuu sitä yksilökeskeisemmäksi ja symbolisemmaksi, mitä liberaalimmaksi se muuttuu.

Neljättä suuntausta yhdistää halu irtisanoutua modernista elämäntavasta. Siinä löydetään luopumisen kautta kestävämpi elämänmuoto. Päämääränä on fossiilisten energianlähteiden kulutuksesta ja luonnon hallinnasta irtautunut elämä, jonka mallina on metsä tai maaseutu.

Koska suuntauksen ideana on vetäytyminen, siihen ei juuri liity näkyvää liikehdintää. Se ilmenee lähinnä syrjäytymistilastojen ja kulttuurisen keskustelun välityksellä – ja tietenkin liberaalien holhoavana huolena ”ihmisistä, joista kukaan ei ota koppia”.

Jokainen neljästä suuntauksesta, jopa keltaliivien jyrkkä kieltäytyminen, on lupaavampi kuin liberaali umpikuja. Tulevaisuuden politiikan tekeminen on kuitenkin vaikeaa, koska ihmiset ovat niin pettyneitä liberalismin lupaaman vapauden ja vaurauden romahtamiseen. Pitäisi löytää uudenlainen vapauden muoto, käsitys rikkaudesta, joka ei jatka massasukupuuttoa ja ilmaston kuumentamista.

Liberaaleille haastajat näyttävät tyypillisesti järjettömiltä, hirviömäisiltä. Liberaalit eivät näe, kuinka liberalismi itse on kaksikasvoinen hirviö, joka laulaa Oodia ilolle (Alle Menschen werden Brüder…) samalla kun hukuttaa siirtolaisia ja anastaa alkuperäiskansoilta maata päästöjensä kompensoimista varten. Äkkivanhentunut, dementiassaan hätiköivä hirviö, josta irtoaa paloja: prekarisaatio, ilmasto, syrjäseutujen rappio… Liberalismi on itse tuottanut oliot, jotka sitä nyt nakertavat.

Kun natsit marssivat, liberaali virittää Maamme-laulun eikä mieti olosuhteita, jotka synnyttivät alkuperäiset natsit. Holokaustin muistopäivänä liberaali julistaa somessa, että  ”ei koskaan enää”, ja jatkaa sitten tiukan rajapolitiikan ja tuhotalouden äänestämistä.

On kirjoitettu tuhansia twiittejä siitä, miten hirveää on, että ”Suomi 2011, 2016, 2018” on rasistinen, seksistinen, köyhiä potkiva ja saasteita pulputtava koneisto. Milloin olemme pöyristyneet riittävästi? Onnistummeko korvaamaan liberalismin?

Vai tuleeko vielä aika twiitata: ”Voitteko kuvitella! Tällaista on Suomessa. Vuonna 2052!”