Liian usein uusi tuttava kysyy kirjahyllyni äärellä ”oletko lukenut kaikki nämä kirjat”.
En ole, en lähellekään, ja samalla nurkkien kirjapinot kasvavat kuukausi kuukaudelta. Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista vuodelta 2016, lukematta. Postipaketti Adlibriksestä, eikä hajuakaan, mitä sen sisällä on.
Eikö kirjat pitäisi lukea ennen kuin niitä hankkii lisää? Mitä jos vuoden 2020 lukulista koostuisi vain vuonna 2019 hankituista mutta lukemattomista kirjoista?
Ei missään nimessä, sanon minä ja väitän, että jokaisen uteliaan lukijan suusta pitäisi tulla sama vastaus.
Meidän jokaisen pitäisi pitää huolta niin sanotusta antikirjastostamme. Sana on Nassim Talebin Musta joutsen -kirjasta, jossa antikirjasto tarkoittaa jokaisen omaa kokoelmaa lukemattomia kirjoja. Uteliaan lukijan kirjahyllyssä pitäisi olla niin monta lukematonta kirjaa kuin taloudellinen tilanne antaa myöten, kirjoittaa Taleb.
Kirjailija Umberto Ecoa myötäillen Taleb sanoo, että mahdollisimman laaja henkilökohtainen kirjasto on maailman ja mielen tutkimusväline, ei sisustuselementti tai egotrippi (joita se voi toki myös olla).
Hyvä kirjasto on täynnä potentiaalia, joka odottaa aktualisoitumistaan. Hyvässä kirjahyllyssä on siis enimmäkseen lukemattomia kirjoja.
Laajentaisin antikirjaston kuitenkin koskemaan kaikkea suunniteltua lukemista, niin fyysistä kuin virtuaalista. Antikirjastoon kuuluvat lukemattomat kirjat kirjahyllyssä, lukulistalle puhelimessa pannut juttulinkit, selaimen 211 avointa välilehteä, kuratoitu seurattavien lista Twitterissä, kirjakaupassa plärätyt kirjat, jotka on joko havaittu kiinnostaviksi tai ei, kirjastoon tehdyt varaukset ja niin edelleen.
Mitä suurempia ovat suunnitelmat ja mitä pitempiä listat, sen parempi. Antikirjaston kasvattaminen lisää todennäköisyyttä, että todella luetut kirjat ovat laadukkaita ja vastaavat omia mielenkiinnon kohteita. Hyvien kirjojen ja tekstien löytäminen on taito itsessään, taito, joka täytyy oppia.
Antikirjastonhoito eli lukemattomien kirjojen ja linkkilistojen läpikäynti edes säännöllisen epäsäännöllisesti tai nurkassa vuoden lojuneeseen kirjaan kompastuminen on mieluisten yllätysten todennäköisyyksien kasvattamista. Samoin luettuihin kirjoihin palaaminen ja unohdetun kirjanmerkin löytäminen: ai, tätäkö minä pidin mielenkiintoisena vuosia sitten? Mutta tämähän on kirjan typerin kohta!
Yliarvostamme omia tietojamme ja aliarvostamme tuntematonta. Tämän takia emme ymmärrä yllätysten todennäköisyyttä, mustia joutsenia.
Miksi Sokrates oli muita viisaampi? Koska hän tiesi, ettei tiedä. Mitä suuremmaksi kasvaa tunnetun tietämättömyyden määrä, sitä parempi on tietoisuus omista rajoistamme ja rajallisuuksistamme.
Lukemattomuus kannattaa aina.
