Q-teatterin Riivaajat on nimensä mukainen esitys, sillä se kestää neljä ja puoli tuntia. Sellaista maratonia ei meinaa jaksaa edes fyysisesti: polvet jäykistyvät, väsyttää ja selkää särkee. Yli kolmetuntista esitystä ei ylipäätään voi perustella oikein millään. Vaikka esitys olisi kuinka hyvä – ja todella, todella harva on – viimeistään viimeinen tunti on yhtä tuskaa.
No, mitta on hyvä olla etukäteen tiedossa ennen kuin edes harkitsee juuri Q:n Riivaajia – Riivaajathan pyörii parhaillaan myös Kansallisteatterissa. Sielläkin esitys on pitkä, kolme- ja puolituntinen.
Q:ssa pepun puutuminen on viedä voiton itse teatterilta. Dramaturgi-ohjaaja Antti Hietala on rakastanut Dostojevskin 763-sivuisen romaanin ihmisiä niin paljon, että esityksellä on monta päähenkilöä. Tulkinta keskittyy Kansallisen Riivaajia enemmän yksittäisiin ihmisiin muodostaen sitä kautta panoraaman jonkinlaisesta kollektiivisesta venäläisestä mielentilasta.
Ja se mielentila on kuohuvan rauhaton, 1900-luvun alun vallankumouksia enteilevä. Yksi aikakausi on päättymässä ja uusi järjestys tulossa.
Esitys kysyy, mihin uskoa ja kuinka elää oikein. Tätä teemaa kannattelee erityisesti Nikolai Stavrogin, hyvin dostojevskiläinen nuori mies, joka on vajonnut arkipäiväiseen, tylsistyneeseen apatiaan. Tommi Korpelan näyttelemänä hän on iso komea poika, tunteeton, naisiin menevä hulttio, joka tekee vaikka mitä hirveyksiä. Hän on etsinyt vastauksia ja pettynyt, ja nyt ei millään ole enää mitään väliä.
Stavroginin tapaan muutkin henkilöt ovat jotenkin vinksahtaneita, uskomuksiinsa jumittuneita. Se on inhimillisesti järkyttävää mutta filosofisesti kiinnostavaa. Q-teatterissa näytellään hienosti. Elina Knihtilän rikas Varvara Petrovna esimerkiksi esiintyy korskeasti, mutta on haavoittuva ja yksinäinen. Hänen kohtalokseen on tullut rakastaa koko elämänsä saamatonta miestä, ikuista haaveilijaa Stepan Trofimovitsia.
Matti Onnismaan yliherkkä, kaunosieluinen Trofimovits on sananmukaisesti ”iso vauva”, niin mahdoton tyyppi, ettei ole tosikaan. Varvara Petrovnan ja Trofimovitsin romanssi on uskottava juuri siksi, että se on niin epäuskottava. Knihtilä nähdään hyvin erilaisessa roolissa kuin yleensä: riuskaotteisena koomikkona tunnettu Knihtilä onkin nyt traaginen kaunotar!
Hietalan ohjaus on Kansallisteatterin tulkintaa kiitollisempi siinä mielessä, että siinä juonenkäänteistä pysyy edes jotenkin kärryllä. Mutta kyllä tässäkin välillä vippaa yli. Silloin voi ihailla Riitta Röpelisen suunnittelemia värikkäitä, löyhästi epookkia noudattelevia pukuja, joissa näyttelijät loistavat kuin liekit harmaalla näyttämöllä.
Kahteen kerrokseen rakennettu lavastusratkaisu sen sijaan on ruma ja panee näyttelijät juoksentelemaan liiankin kanssa.
Ei Riivaajat silti mitään riemua ole. Esityksessä tapetaan ja kuollaan paljon. Hirttäminen on ehkä synkein loppukuva mitä on, ja Hietala käyttää senkin. Kaiken lisäksi tulkinta antaa yllättävän paljon tilaa Kirilloville, Hannu Kiviojan uskottavasti näyttelemälle itsemurhakandidaatille, joka pyörittelee asetta kotonaan päivät pitkät.
Teatteri-illan venyessä alkaa toivoa, että Kirillov todella tekisi jonkun ratkaisun. Eikö tämä koskaan lopu? Esitys on niin synkkä ja niin pirun pitkä, että Q-teatterista lähtee kotiin vihapäissään. Mikä kohtuuton, riivattu esitys!
Anne Moilanen
Kuva Pate Pesonius
