”Minulla on jotenkin sellainen tunne, että meidän aivomme sopivat yhteen”, kirjoitat aamulla, ja näen viestin heti. Hämmennyn. En vastaa mitään, koska arvelen sinun tajunneen minut täysin väärin, puutteellisen saksan kielen aukkojeni kautta, jotka heijastavat peilipintoina sinua itseäsi takaisin sinulle, loppumatta.
Olin kertonut sinulle edellisyönä Willy-Brandt-Platzilla suuren EU-kyltin alla (tähtiä, tunnistettava sininen väri), että jos ottaisin tatuoinnin, se olisi varmasti pelkästään sana ”urge”, koska se sisältyy yhteen tärkeimmistä säkeistä Walt Whitmanin runossa ”Laulu itselleni”. Lähetän sinulle iltapäivällä otteen sen saksankielisestä käännöksestä. Pidät sitä upeana, sanot miten saksan kielen Drang soveltuu tähän hyvin.
Whitman kirjoitti jokamiehen perspektiivistä, pyrki samaistamaan runon minän jokaiseen amerikkalaiseen, kansalaiseen, työläiseen, sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan. Minuus oli Whitmanille ikuinen rapsodisen ihmetyksen aihe ja pysyvä päämäärä, joka pelkistyi ihmetykseen yksittäisestä ruohonkorresta. Whitmanin runon puhujalla on vielä tässä ajassakin ihmeellinen kyky samaistaa kaikki olemisen tasot yhteen runominään.
Voi olla, että sinä teet juuri samoin.
Sinä olet kertonut paljon siitä, miten kirjoitat tällä hetkellä ensimmäisiä novellejasi. Sinä puhut paljon ja värikkäästi, juttelet kenelle tahansa kadulla, saat keneltä tahansa skeittilaudan lainaan, sinulta tullaan kysymään tupakkaa, sinua ei vaivata. Et ole menestyksekäs, et ole nuhjuinen, et ole kiinnostunut esittämään kenellekään mitään. Minä en puutteellisen kielitaidon vuoksi pystykään esittämään mitään. Olen jatkuvasti tahattoman salaperäinen, vaivun älyllisiksi tulkittuihin hiljaisuuksiin, joiden aikana etsin oikeita sanoja ja oikeaa kielioppia.
Siinäkö näet itsesi?
Vai sittenkin: näetkö minun kauttani monia tuntemattomia muita?
Vietetään pääsiäistä. Se tarkoittaa sitä, että kaupat ovat täällä kiinni ja jumalanpalveluksia pidetään kaikkialla, laulaminen ei lopu. Minä näen edelleenkin Facebook-syötteessäni kuvia palaneesta Notre Damesta, ja oma käsitykseni koko kontekstista täydentyy jatkuvasti. Notre Dame on palanut muutamia päiviä sitten, nopeasti, hallitsemattomasti ja erittäin tarkoin dokumentoidusti. Sen ohut, puinen torni on paljastanut rakenteensa liekkien sisällä, ja se muistuttaa röntgenkuvaa pikkusormesta hiusluineen. Kirkon arkkitehtuuri on käsittämättömän hauras ja paloherkkä.
Pian Notre Damen palamisen jälkeen syntyy jonkinlainen kollektiivisen surun ja oikeudentunnon sekä arkipäiväisen kansalaisdebatin polttopiste, jonka ytimessä sijaitsevat länsimaiselle yhteiskunnalle kaikista olennaisimmat arvot: raha, uskonto ja menetys. Kirkon uudelleenkorjaukseen tarkoitetut 900 miljoonaa euroa pöyristyttävät monia, ja tarkkailen päivien edetessä useita eri argumentaatioita. Kirkon uudelleenkorjaukseen pikaisesti kerätyt sadat miljoonat olisi voitu ohjata luonnonsuojelualueisiin, alkuperäiskansojen pyhien paikkojen uudelleenkorjaukseen, Grenfell Towerin uhrien auttamiseksi, köyhyyden poistamiseen maailmasta ylipäänsä sekä erittäin uhanalaisten lajien pelastamiseksi. Hiilloksena lojuva Notre Dame (yhä tosin elinvoimaisina pysyvine mehiläistarhoineen) on muuttunut jonkinlaiseksi retoriseksi origopisteeksi, josta kaikki muut kysymykset alkavat.
Kerron tämän sinulle Willy-Brandt-Platzilla ja tiedät heti mistä oli kyse. Kerrot Jean-Paul Sartren jo kirjoittaneen, että yksilösubjekti pystytään todella tunnistamaan itsekseen vasta kuolemansa jälkeen. Samanlainen ilmiö toteutui tietyllä tapaa varmastikin Jeesuksen kuoleman jälkeen. Ihminen on siis lähtökohtaisesti jatkuva, olemassaolossaan jatkuvasti muuttuva ja epätäydellinen. Ihmisen todellinen merkitys paljastuu vasta, kun olemassaolon loppu näyttää, kuka hän on ollut.
Katselen ympäröiviä rakennuksia ja mietin, miten ihminen on historiallisesti, kaiken filosofiankin mukaan aina, ihan aina myöhässä.
Eräs Notre Damen palamisen jälkeen esitetty ”entäpä”-argumentti jää mieleeni kuin se olisi poltettu siihen. Kuva on erittäin harvinaisesta kilpikonnalajista, suoraan suomennettuna ”pehmytkilpikonna”, jolla on hyytelömäiseltä näyttävä pitkähkö kilpi. Eläinsuojelujärjestön mukaan kyseisen lajin viimeinen yksilö kuoli suurin piirtein samoihin aikoihin kun kirkko paloi, ja se olisi arvatenkin voitu pelastaa esimerkiksi länsimaisten vauraiden ihmisten avulla.
Seuraavana päivänä lähden Frankfurtin luonnontieteelliseen museoon, ja käyn jokaisen huoneen läpi. Haluan nähdä kaikki samat kohteet, joita varten menen aina luonnontieteellisiin museoihin: alkulinnun fossiilin, mineraaleja, kotiloiden ja merenelävien fossiileja, aukileikattujen puiden vuosirenkaita. Fossiilien rakenteet ja luustot näyttävät ohuilta ja ne ovat seisahtuneet kivettyneeseen liikkeeseen; useimmissa lintufossiileissa lintujen siivet ovat aukilevitetyt, kuin kesken lennon.
Päädyn useammassa huoneessa lasikabinettien ääreen, joihin on laitettu esille erilaisia kilpikonnalajeja. Jotkin niistä on ripustettu siimojen varaan ilmaan, koska merikilpikonnat ovat taitavia uimareita. Katselen jähmettyneitä silmiä ja jykeviä kuoria, ja keksin itselleni muistisäännön, jotta muistaisin kilpikonnan saksankielisen nimen myöhemmin (die Schildkröte). Sana alkaa vaikuttaa keinotekoiselta, kuin sitä ei pian voisi enää käyttää. Opettelen sitä kuin se olisi kuollutta kieltä. Takanani vieraskielisiä lapsia juoksee ohi.
Todellisuuden merkitysenergia on latautunut tiettyihin tasapainopisteisiin, jotka eivät sijaitse täällä, luonnontieteellisessä museossa.
Ne sijaitsevat rähjäisen Willy-Brand-Platzin viereisissä pankkirakennuksissa, jotka seisovat teräksisinä, lasisina, palonkestävinä haarniskoina Euroopan finanssitalouden ympärillä.
Ne sijaitsevat jossain Notre Damen tuhkaisissa luissa, joita neuvottomat mehiläiset piirittävät.
Ne sijaitsevat jossain kuoleman jälkeisessä tyhjässä, johon pääsiäisajan kulkueet yrittävät saada laulujaan kuulumaan.
