Salatut elämät 20 vuotta -juhlaristeily 25.–27.1.2019
Ennen risteilyä vietän lukuisia unettomia öitä miettien, miten laivaan astuessani paiskaisin kättä Ismo Laitelan kanssa ja kertoisin hänelle syvimmät tunteeni. Ennen kaikkea mietin, miten voisin jälkikäteen pukea sanoiksi sen ihmeen, joka minua kohtaisi.
Miten sellaista voi selittää jollekulle, joka ei ole järjestänyt elämäänsä siten, että on viimeiset kaksikymmentä vuotta avannut television puoli kahdeksalta, kun Salatut elämät alkavat? Miten puhua Salkkareista sellaiselle, joka ylimielisesti julistaa, ettei ikinä ole nähnyt ainuttakaan jaksoa? Tai joka pitää kaltaiseni nuoren, kulttuurin ja taiteen parissa työskentelevän ihmisen Salkkari-faniutta vain jonkinlaisena ironisena harrastuksena?
Tiedoksi: sitä se ei ole. Ja kun sanon lähteneeni laivalle korkein odotuksin, tarkoitan sitä. Halusin kirjoittaa tämän jutun siksi, etten olisi kestänyt, jos asiasta olisi kirjoittanut joku mistään mitään tietämätön trippailija, ensin naureskellen ja ilveillen ja lopuksi jonkinlaista ylhäältä päin annettua ymmärrystä osoittaen. En kaipaa siunauksianne.
Lyhyt kertaus Salatuista elämistä: se on suomalainen päivittäisdraama, joka on näennäisestä kepeydestään huolimatta aina ollut herkkä reagoimaan yhteiskunnassa käytäviin keskusteluihin – joskus terävästi ja edistyksellisesti, toisinaan ilmeisessä opportunismissaan kompuroiden. Kaksikymmentä vuotta joka-arkipäiväistä primetime-aikaa on taannut sen, että sarjalla on poikkeuksellisen paljon vaikutusvaltaa – ja vastuuta.
Paletti ei kuitenkaan ole helpoin mahdollinen. Sarjan on onnistuttava kosimaan puolelleen suurta yleisöä, mikä tapahtuu usein vetoamalla pienimpiin yhteisiin nimittäjiin, kuten stereotyyppisiin sukupuolirooleihin ja ”kaunotar ja kulkuri”-tyyppisiin juonistandardeihin. Samalla sarja on kuitenkin pyrkinyt nakertamaan yleistä normatiivisuutta.
Toisinaan tämä on johtanut siihen, että yhteiskunnassa pinnalla olleet asiat on vain paketoitu näppäriksi juonenkäänteiksi ja hoidettu siten pois päiväjärjestyksestä. Mutta parhaimmillaan jokin on loksahtanut juuri oikealla tavalla paikoilleen ja muovautunut osaksi kokonaisuutta, jolloin Salkkarit on kuin puolivahingossa tullut normalisoineeksi esimerkiksi homoseksuaalisuuden kaltaisia asioita.
Prosessi ei tapahdu niin sanotusti sarjan pinnalla sen juonenkäänteissä, vaan syvemmällä tasolla, siinä minkälaisia hahmoja sarjassa toimii ja keihin samaistumme.
Kuten sanottu, on tarkoitukseni heti laivaan päästyäni alkaa heittää vapautuneesti läppää Salkkari-tähtien kanssa ja kertoa heille jotakuinkin se, mitä kirjoitin edelläkin, eli puhua siitä, miten vakavasti suhtaudun kyseiseen sarjaan ja miten paljon odotan siltä.
En siis voisi olla pettyneempi, kun ruuhkaisen terminaalin läpi päästyäni vastassa onkin vain (jumalauta!) pystyyn nostettuja pahvihahmoja. Ismo, Ulla, Kari ja Aki melkein ilmielävinä, muttei kuitenkaan ihan. Vaikka Karia lukuun ottamatta kaikki heistä ovat laivalla myös orgaanisina versioina, kiteytyy pahvihahmoihin jotakuinkin koko risteilykokemus siltä osin mitä näyttelijöiden kohtaamiseen tulee.
Ensinnäkään heidän ei voi kehua liikkuvan yleisön seassa sankoin joukoin – ja kun he sitten harvakseltaan osuvat lähietäisyydelle, en uskallakaan antautua vapaaseen läpänheittoon heidän kanssaan.
Tajuan unohtaneeni, että olen ihan hemmetin arka tällaisten asioiden kanssa. Aina näyttelijöiden (tai muiden julkkisten) ollessa lähietäisyydellä yritän niin epätoivoisesti esittää coolia, että kaikki huomioni hukkuu vain omien elintoimintojeni monitorointiin, ja olen typerällä tavalla elämälle loukkaantunut siitä, etten tunne näyttelijöitä ikään kuin ”luonnostaan” työn tai muiden suhteiden kautta, mikä puolestaan aiheuttaa outoa häpeää siitä, etten kuulu sisä- vaan ulkopuolelle, ja että olen saapunut laivalle tölläämään ihmisiä, joille maksetaan siitä, että saan töllätä heitä, ja että välisessämme suhteessa on jotain niin perinpohjaisella tavalla vinoutunutta ja hämärää, että heillä on kaikki syyt pitää minua inhottavana tirkistelijänä, jota en ole, eikä kukaan muukaan tavallinen tv:n katsoja.
En syytä tästä ketään muuta kuin itseäni: minulla on luontainen taipumus hävetä tilanteita, joissa maksan toisten palveluista: sitä kun tarjoilija ottaa tilauksen, tai kun parturi leikkaa tukkaani. Silloin palveluntarjoaja tulee inhimillisyytensä kanssa liian lähelle ja suhteemme ikään kuin polarisoituu ja muuttuu antagonistiseksi. Samalla tavalla kuin ravintolassa pelkään kokin ajattelevan, että hittoako täällä teet, menisit kotiin syömään, pelkään Salkkari-tähtien ajattelevan minusta, että etkö ole töllännyt meitä tarpeeksi telkkarista, kun tänne asti piti tulla vahtaamaan.
Näyttelijöiden läsnäolo tilanteissa, jotka eivät tapahdu virallisen ohjelman sisällä vaan kuuluvat heidän vapaa-aikaansa, jonka he joutuvat laivassa viettämään, konkretisoi kokemukseni heidän asiakkaanaan olemisesta – asiakkaan, joka seuraa heitä vapaa-ajallekin – eikä tätä kokemusta riitä poistamaan se, että sanotaan kaikkien fanien olevan tärkeitä. Olen veemäinen asiakas ja haluan enemmän – haluan olla samalla puolella. Olenhan minäkin näitä kulttuuri- ja muita hommia tehnyt.
Joudun kohtaamaan tämän kaiken melko pian pahvihahmoshokin jälkeen. Istun seurueeni kanssa ravintolassa, kun sarjan nuoret hahmot Benjamin, Viola, Nella ja Severi kävelevät ohitsemme keskenään iloisesti jutellen. Uskallan hädin tuskin vilkaista heitä. Käännän katseeni pois ja alan potkia puolisoni nilkkoja ja väännellä hänelle naamaani viestiäkseni, että nyt tapahtuu. Sätkin ja tirisen, kunnes jännittävä (ja merkillisellä tavalla uhkaavalta tuntunut) tilanne purkautuu helpotuksensekaiseen naurunremakkaan.
Tässä kohtaa on vielä syytä selventää, ettei arkuudessa kohdata näyttelijöitä ole kyse mistään parin tunnin feature-pilipali-elokuvan näyttelijöistä, jotka vaihtavat roolia kuin sukkaa, vaan hahmoista, joita katsellaan viitenä iltana viikossa ja parhaimmillaan useita vuosia, ellei peräti vuosikymmeniä. He eivät siis ole vain näyttelijöitä, vaan jotain paljon enemmän.
Sekä perjantaina että lauantaina risteilyohjelmassa on Salkkareiden juhlajakson ennakkonäytös ja Q&A-tilaisuus, joka osoittautuu yllättäen koko risteilyin antoisimmaksi ohjelmaksi: sinne kaikki mahtuvat ja paikalla on eniten näyttelijöitä, vieläpä selkeästi esille asettautuneina. Jako esiintyjien ja katsojien, in- ja outsiden välillä on selkeä.
Tähän liittyen mieleeni juolahtaa muuan risteilyaiheisen esseen kirjoittaneen kirjailija David Foster Wallacen käyttämä sana ”nautamainen”. Hän käyttää sanaa kuvatessaan epämiellyttävää kokemustaan amerikkalaisena turistina olemisesta. Olin pelännyt nautamaisuuden kokemusta juuri Q&A:n kaltaisissa ohjelmanumeroissa, mutta osoittautuukin, että kasvottomaan töllääjämassaan kuuluminen luo turvallisuuden tunnetta – olinhan tottunut katsomaan Salkkareita passiivisesti kotisohvalta, ja kuten edellä nähtiin, roolin murtamisesta seurasi lähinnä sekavia tunteita. Ylipäätään nautamaisuudesta valittaminen olisi tuntunut tässä yhteydessä kohtuuttomalta vaatimukselta saada tuntea itsensä erityisemmäksi kuin on.
Q&A:n jälkeen pitäisi mennä valokuvattavaksi, mutta luovumme toivosta miltei heti, sillä jono on kirjaimellisesti yhtä pitkä kuin laivakin ja kuvista pitäisi maksaa ylimääräistä. Koska olen kuitenkin maksanut risteilystä, koen yhä painetta lähestyä näyttelijöitä (kyllä, muuten se olisi sama kuin maksaisin parturille enkä antaisi hänen leikata tukkaani).
Lasken toivoni perskännien mukanaan tuoman rohkeudenpuuskan varaan. Velipoika tekee hytin roskaämpäristä jääkaapin kaljoille, ja alamme juoda. Kun menemme illalla seiskakannelle katsomaan Ressu Redfordin keikkaa (joka muuten ylittää odotukset!), ei Salkkari-tähtiä juuri näy, paitsi vähän Laria ja hevosmies Tommia (joka näyttelee siis ravikuskia).
Veljeni uskaltaa ottaa Larin kanssa yhteiskuvan. Minä en uskalla. Seuraavana aamuna käymme ottamassa yhteiskuvan minusta ja pahvihahmoista.
Lauantaina käy ilmi, että olen Salkkari-brunssin sijaan tilannutkin vahingossa tavis-brunssin. Lisäksi myöhästymme tietokilpailusta, joka niin ikään on tupaten täynnä. Illalla Salkkarit-karaokessa näyttelijät hengaavat omalla alueellaan ja Ismo Laitela höpöttelee sekavia ja nauraa omille vitseilleen. Moni karaokeen saapunut on pukenut lauantai-illan kunniaksi jonkin Salkkarit-aiheisen vaatteen. Kotimainen iskelmä on tyylilajeista suosituin.
Ohjelmien välissä näyttelijöiden bongaaminen on kuin yrittäisi nähdä tähdenlentoa valosaasteen seasta. Ja jos sellaisen sattuu näkemään, se häikäisee niin, ettei sitä kohti voi katsoa.
Yöllä tilanne kuitenkin parantuu ja taivas selkenee. Näyttelijät laskeutuvat keskuuteemme kuin tulikärpäset. He tanssivat diskossa, ja seuraan heidän ilonpitoaan tuttuun tapaan varjoista. Jossain vaiheessa menen itsekin tanssimaan, jolloin yksi näyttelijöistä kääntyy puoleeni ja ikään kuin sisällyttää minut heidän tanssipiiriinsä.
Kauhistun ja lähden pois.
Loppu on käsillä. Kello on liki neljä, kun menen kutoskannen röökikoppiin. Siellä näen Aki Nikkisen ja Sanni Taalasmaan. Olen aiemmin päivällä nähnyt, kuinka fanit ovat odottaneet kamerat ojossa näyttelijöitä ”crew only” -tilojen ulkopuolella. (Osa porukasta on päivystänyt siinä käytännössä koko kaksipäiväisen risteilyn ajan.)
Yritän pitää itseäni parempana fanina ”jättämällä näyttelijät rauhaan”, mutta tosiasiassa laimennan vain rohkeudenpuutteesta johtuvaa katkeruuttani. Tietenkin näyttelijöille olisi ollut ihan se ja sama, haluaako heidän kanssaan yhteiskuvaan sata vai satayksi ihmistä. Mutta pelkään silti olevani juuri se, joka katkaisee kamelin selän. Se vihoviimeinen, jonka kohteliaaseen pyyntöön ei enää jakseta vastata – varsinkaan jos se tulee neljältä yöllä humalassa röökikopissa. Niinpä tyydyn vain hengittämään samaa tupakansavua Akin ja Sannin kanssa.
Tiedän, etten tulisi pääsemään tämän lähemmäksi, sillä kaiken aikaa meidät erottaa toisistamme näkymätön kuvaruutu, jonka taakse väistämättä jään, ja kenties – alitajuisesti – haluankin jäädä.
Niinpä kotisatamaan saavuttuamme en ole sanonut ainuttakaan sanaa yhdellekään Salkkari-tähdelle.
