Se Facebook-päivitys on palannut Tiina Ahvan eteen monta kertaa.
Tiistaina 13. kesäkuuta 2017 hän, Perussuomalaisten Nuorten varapuheenjohtaja, kirjoitti:
Olen todella pettynyt ja täysin yllättynyt tämänpäiväisestä. Minä tuen yhdessä valitsemaamme johtoa.
Edeltävänä lauantaina europarlamentaarikko Jussi Halla-aho oli valittu perussuomalaisten puheenjohtajaksi Jyväskylässä. Vain muutaman päivän kuluttua 22 kansanedustajaa jätti puolueen eduskuntaryhmän, ja heistä 20 perusti ”Uusi vaihtoehto” -nimisen ryhmän.
Puheenjohtajavaalin hävinnyt kulttuuri- ja eurooppaministeri Sampo Terho, puolueen koko ministeriryhmä sekä monet Terhon näkyvistä kannattajista loivat pohjan puolueelle, josta nyt puhutaan Sinisenä tulevaisuutena.
Heistä keskusta ja kokoomus saivat uuden, lojaalin kumppanin ilman Halla-ahoa ja hänen kannattajiaan.
Olen tänään aivan yhtä (p)erussuomalainen kuin viikko sitten, olen sitä myös huomenna, ja kunnioitan sitä, mitä yhdessä päätetään. Jatkan tismalleen samaan malliin Perussuomalaisissa Nuorissa ja toimin aktiviina puolueessa, Ahva jatkoi.
Julkisuudessa 23-vuotias Ahva oli tullut tunnetuksi räväköistä some- ja blogipostauksistaan, joissa käsiteltiin milloin monikulttuurisuutta ja terrorismia, milloin länsimaisia arvoja ja sukupuolia. Viime kesän puoluekokoukseen saakka hän oli yksi harvoista näkyvistä perussuomalaisista nuorista naisista.
Sitten alkoi hiljaisuus. Lokakuussa hän jätti puolueen ja sen nuorisojärjestön.
Marraskuussa Ahva valittiin Sinisten nuorten puheenjohtajaksi, ja joulukuussa yhdeksi Sinisen tulevaisuuden varapuheenjohtajista.
”En mä sitä mitenkään häpeä, mitä silloin kirjoitin. Se oli ihan totta.”
Ahva nimittäin ajatteli jäävänsä.
Vakoilemaan Perussuomalaisten Nuorten toimintaa sinisille?
Ei, sen hän kiistää jyrkästi. Enemmänkin seuramaan, mitä puolueessa ja nuorisojärjestössä nyt tapahtuisi.
Ahva oli poikkeus omissa joukoissaan. Terhon ehdoton tukija, siinä missä suurin osa nuorista perussuomalaisista kannatti Halla-ahoa. Suhde nuorisojärjestön riveissä oli ”noin 95-5”, Ahva arvioi.
”Moni kysyi multa, että ooksä joku sämppäri, kun tulin asian kanssa julkisuuteen.”
Sämppäri – siis SMP:läinen. Sitä Ahva ei ajatellut olevansa. Hän vain sattui pitämään Terhosta, sillä tämän kaltaiset henkilöt rikkoivat stereotypiaa perussuomalaisista. Sitkeästi ihmisten mielissä istuvaa ajatusta siitä, että perussuomalaiset on ”elämänkoululaisten puolue”.
”Sampo Terho on niin kaukana siitä kuin olla ja voi. Hän on älykäs, rauhallinen ja hyvätapainen ihminen”, Ahva kehuu.
Terho oli Ahvalle myös vanha tuttu: aviomies Toni Ahva työskenteli tämän eduskunta-avustajana ja myöhemmin myös erityisavustajana opetus- ja kulttuuriministeriössä.
”Niin. Kyllä mä tiedän, mitä jengi puhui siitä tuopin äärellä.”
Uudesta eduskuntaryhmästä hän kertoi saaneensa tiedon vasta median kautta.
”Yllätyin siitä ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin”, Ahva kertoo.
Kun pahin kaaos oli ohi ja pöly laskeutunut, hän huomasi ”jääneensä väärälle puolelle seisomaan”. Omat ajatukset vastasivatkin enemmän sinisten kuin perussuomalaisten linjaa.
Heinäkuussa Ahva päätti, ettei hae jatkokautta missään Perussuomalaisten Nuorten tehtävässä, vaan pudottautuu politikasta täysin ja palaa opintojen ääreen.
”Ajattelin, että en kestä tätä täällä enkä missään muuallakaan. Että nyt saa loppua.”
Se ajatus vanheni kolmen kuukauden päästä. Lokakuussa Ahva tapasi sinisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan Simon Elon.
”Politiikka on jotenkin niin veressä, ettei siitä pääse eroon aivan noin vain”, hän selittää.
”Kysyin Simonilta, että voisitko sä kertoa mulle sun ja perussuomalaisista lähteneiden version kesäkuun tapahtumista.”
Simon Elon vuoksi Tiina Ahva aikoinaan liittyi Perussuomalaisiin Nuoriin.
Lapsuudenkodissa Kangasalla kannatettiin perussuomalaisia, mutta politiikasta ei puhuttu. Nuorta Ahvaa kiinnosti oikeastaan aivan kaikki: musiikki, biologia, ilmaisutaito – ja vaikuttaminen.
Hän on monessa mielessä perinteinen nuorisopoliitikko. Ensin nuijaa heilutettiin yläasteen oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana, sitten kotikunnan nuorisovaltuuston johdossa.
”Saimme neuvoteltua Kangasalan nuorisovaltuustolle paikat lautakuntiin. Siellä istuivat valtuutetut, virkamiehet ja minä. En ymmärtänyt aluksi mitään, mutta olin kuitenkin paikalla. Sitä kautta opin hahmottamaan politiikkaa”, Ahva kertaa.
Perussuomalaisiin Nuoriin Ahva liittyi 16-vuotiaana, hieman ennen ensimmäistä jytkyä keväällä 2011. Puolue oli kovassa nosteessa.
”Liityin osittain kettuillakseni, kun kaikki tuntuivat kauhistelevan niin hirveästi. Luin Simon Elon, silloisen nuorisojärjestön puheenjohtajan, kirjoituksia ja ne vakuuttivat. Sitten ajattelin, että teen oman elämäni kapinallispäätöksen ja lähden mukaan.”
Tuohon aikaan Elo kirjoitti aktiivisesti Uuden Suomen Puheenvuoro-portaalissa muun muassa maahanmuutosta, ruotsin kielen asemasta ja Euroopan unionista – kaikista kriittisesti, perussuomalaisille tutulla otteella.
Puolueeseen Ahva liittyi ennen kevään 2015 eduskuntavaaleja, sillä jäsenyys oli ehto ehdokkuudelle. Muuten hän olisi saattanut jättää liittymättäkin. Ahva kaivettiin ehdokkaaksi omien sanojensa mukaan ”backlogista”: Veltto Virtanen oli ilmoittanut päivää ennen listojen sulkeutumista, ettei aiokaan tähdätä eduskuntaan.
”Menin heti ehdokaskuviin. Mulla oli ihmiskunnan historian huonoin hiuspäivä, ja laitoin hatun päähäni.”
Vaaleissa ei tärpännyt, mutta myöhemmin samana vuonna Ahva valittiin Perussuomalaisten Nuorten varapuheenjohtajaksi. Hatustakin tuli Ahvan tunnusmerkki. Knallipäinen Tiina Ahva, silloinen Palovuori, rupesi pian näkymään sosiaalisessa mediassa ja Perussuomalaisten Nuorten tiedotteissa yhtenä nuorisojärjestön kärkihahmona.
Oli vain luonnollista, että Elo ehdotti juuri Ahvalle sinisille perustettavan nuorisojärjestön johtajuutta.
Ahva harkitsi hetken ja tarttui tarjoukseen.
Sinisen tulevaisuuden ensimmäinen puoluekokous järjestettiin Tampereella viime joulukuussa. Puolueelle valittiin sen ensimmäinen johto ja hyväksyttiin periaateohjelma.
Muotoillusta linjasta kertoo nettisivuilta löytyvä ”Sinisten tarina”. Isänmaallisuutta, maanpuolustusmyönteisyyttä, ”rakentavaa EU-kritiikkiä” ja maahanmuuton suhteen ”realismia ilman rasismia”.
Mukana on tietysti tuttu, soinilainen twisti:
Useat suomalaiset kokevat, että vanhat puolueet ajavat vain omaansa eivätkä yhteistä etua. Siniset on tuore vaihtoehto vanhoille puolueille laajalla poliittisella ohjelmalla ja politiikan uusilla toimintatavoilla.
Ja: Ainoa eturyhmämme on Suomen kansa.
Puhdasta populismia, mutta rauhallisempaa sellaista. Toisaalta ollaan ”kansan asialla”, toisaalta ”ihmisvastaisuus” torjutaan useaan kertaan. Nyky-perussuomalaisiin halutaan tehdä pesäeroa.
Toimittaja Lauri Nurmen kirjassa Perussuomalaisten hajoamisen historia (Into, 2017) eroja alleviivaa erityisesti Timo Soini, entinen perussuomalaisten puheenjohtaja ja nykyinen sinisten kansanedustaja sekä ulkoministeri.
”Kun katsomme perussuomalaisten syntyä ja ohjelmia, ei niissä ollut ulkomaalaisvastaisuutta”, Soini sanoo.
Soinille puoluekokous oli ”jäävuoren huippu” narratiivissa, jossa puolue vallattiin.
”Olen sanaton, jos joku vielä kutsuu perussuomalaisia samaksi puolueeksi.”
Perussuomalaisiin jääneet ajattelevat, että puoluetta ei kaapattu. Soinilaiselle linjalle ei vain yksinkertaisesti ollut enää tilausta.
Niin voisi päätellä gallupeistakin. Helmikuun lopulla Helsingin Sanomat uutisoi, että sinisten kannatus oli tipahtanut 1,3 prosenttiin. Lehden tietojen mukaan puolueessa kaavaillaan erilaisia vaaliliittoja, jotta piilevä äänikynnys olisi mahdollista ylittää. Kukaan ei tunnu kaipaavan Sampo Terhon johtamaa ”keskiluokan verokapinaa”.
Tiina Ahva painottaa useaan otteeseen, että kannatti Terhoa perussuomalaisten puheenjohtajaksi siksi, ettei tämä jaa mielipiteitä samalla tavalla kuin Jussi Halla-aho. Mutta ehkä juuri ne poliitikot pärjäävät, jotka jakavat mielipiteitä: Ville Niinistölläkin oli omat vihaajansa, mutta sovinnollisen Touko Aallon johdolla vihreiden kannatus ei ole suinkaan kasvanut – päinvastoin.
Tiina Ahva pyörittelee kaulassaan roikkuvaa leijonakorua.
”Studentbladetin toimittaja kysyi multa haastattelussa, että onko sulla tosissasi leijonakoru kaulassa… Mä ajattelen, että meidän kaikkien pitää ottaa tällaiset symbolit takaisin käyttöön.”
Ahva kuvailee itseään Twitterissä maalaisjärjen helsinkiläiseksi ykkösfaniksi. Jonkinlaista maalaisjärjen brändiä on yritetty sovitella myös sinisten ylle, toistaiseksi laihoin tuloksin.
Nyt Ahva etsii vastausta kysymykseen, mitä juuri siniset voisivat tuoda suomalaiselle puoluekentälle. Niin kutsuttua ”tervettä isänmaallisuutta” on tosin tarjottu melkein jokaisen puolueen riveistä, niin demareista kuin kokoomuksestakin. ”Leijonien takaisinottamisesta” on puhuttu jo kauan ennen sinisiä.
”Niin.”
Ahva pohtii hetken.
”Ehkä toinen asia on turvallisuus.”
Hän näkee itsessään omien sanojensa mukaan ”minarkistia” – ajattelua siitä, että valtion tehtäviä saisi karsia runsaastikin, mutta jos jotain pitäisi jäädä jäljelle, olisi se turvallisuuden takaaminen. Poliisin ja armeijan on siis toimittava, ja hyvin.
Sekään ei ole originaali idea. Esimerkiksi kokoomuksen riveistä löytyy konservatiiveja, jotka painottavat turvallisuutta. Jo televisiosarja Vallan linnakkeessa vitsailtiin aikanaan, miten fiktiivinen pääministeri Birgitte Nyborg myi oikeistokonservatiiveille helposti oman, liberaalin hallitusohjelmansa – kunhan lupasi samalla lisärahaa poliisille ja armeijalle.
Onko siniset siis Antti Häkkäsen ja Wille Rydmanin kokoomus? Se, mitä jää jäljelle, kun stubbilainen federalismi, kataislainen sosiaalireformismi ja orpolainen keskitieläisyys poistetaan?
”Hmm.”
Koti, uskonto ja isänmaa? Ripaus legalismia, auktoriteettiuskoa ja ”järjen ääntä”? ”Ei feminismille, kyllä tasa-arvolle” – ja niin edelleen?
Ahva ei ole aivan varma. Häkkäsen hän kelpuuttaisi kyllä sinisiin.
”Ihmettelen sitä, miten kokoomus voi ajaa niin monilla rattailla.”
Jos kokoomus siis siirtyisi voimakkaammin arvoliberaaliin, EU-myönteiseen suuntaan ja kävisi kelvottomaksi maakuntien miehille, turhautuneet voisivat tulla sinisiin?
Ahva nyökyttelee.
Toistaiseksi Sinisistä nuorista ei löydy googlaamalla juuri mitään, paitsi Tiina Ahvan nimi. Nettisivuja ei ole, Twitteristä löytyy linkki liittymislomakkeeseen.
Uusia poliittisia nuorisojärjestöjä ei ole syntynyt hetkeen, eikä poliittisen nuorisotoiminnan suosio ole ollut suurta vanhoissakaan järjestöissä. Monet ovat hieman vastahakoisia kertomaan, kuinka moni osallistuu toimintaan aktiivisesti.
Ahva ei tee tässä suhteessa poikkeusta.
”En aio kertoa jäsenmääräämme, enkä tule sitä kertomaankaan”, hän sanoo.
Ahva kuitenkin vakuuttaa, ettei ole Suomen ainoa sininen nuori, vaikka niin saattaisi nettiä vilkaisemalla luulla. Hän itse toivoo, että juuri nuorisojärjestöstä voisi syntyä puolueeseen matalamman osallistumisen paikka. Sellainen, jossa ei tarvittaisi perinteistä jäsenyyttä tai pitkäaikaista sitoutumista tehdäkseen jotain kiinnostavaa.
”Pohdin usein polkuriippuvuuksia”, Ahva sanoo.
Polkuriippuvuuksilla tarkoitetaan tilanteita, joissa aiemmat valinnat vaikuttavat tuleviin valintamahdollisuuksiin. Nyt, tässä hetkessä tehty valinta voi mahdollistaa myöhemmin uudenlaisia valintoja, mutta toisaalta se myös rajaa joitain vaihtoehtoja pois.
Ahvan mukaan Sinisillä nuorilla on mahdollisuus kokeilla, millaisia rakenteita poliittiseen nuorisojärjestöön voidaan pystyttää, kun vanhat toimintatavat eivät niitä sanele. Sinisten hehkuttama ajatus omasta puolueesta ”politiikan startupina” on omaksuttu myös tuoreessa nuorisojoukossa.
Ei silti ole aivan niinkään, että kaikki voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Perussuomalaisten historia heijastelee monen sinisen arkeen. Puolueen hajoaminen on pistänyt uusiksi kaveriporukoita ja jakanut perheitä. Useille on syntynyt traumoja.
Myös Ahva on menettänyt osan ystävistään. Joukolla ihmisiä on edelleen paha olla, sekä sinisten että perussuomalaisten joukossa.
”Just heitin yhdelle meikäläiselle, että olisikohan meidän pitänyt investoida syksyllä jokaiselle tunti kriisiterapiaa tai jotain.”
Tiina Ahva jaksaa silti uskoa. Hänen mielestään sinisissä on niin paljon helpompi hengittää, kun ”ne yhdet” eivät ole enää mukana.
Ja joukkoon liittyy nyt myös uusia ihmisiä – sellaisia, jotka eivät tunne historiaa tai kanna sen mukanaan tuomaa painolastia.
”Laitan heihin toivoni.”
