Valtatie 8, niin sanottu Kasitie, on 626 kilometriä pitkä. Se luikertelee alas Pohjanmaan rannikkoa alkaen Limingasta, sitten Pattijoen ja Kokkolan kautta Oravaisiin, Vaasaan ja Närpiöön, lopulta myös Pohjanmaan eteläpuolelle Porin ja Rauman kautta Turkuun asti. Entisen merenpohjan rehevä maaperä aukeaa tasaisena, vuoroin routivana ja velliksi sulavana peltotäkkinä, jonka ylle nousevien kirkontornien seuraksi on viskelty huoltoasemien toteemeja kuin nuppineuloja.
Kasitie, ruotsiksi ”Riksåttan”, ei tietenkään ole pelkkä tie. Se on oikeastaan ainut väylä, jota pitkin nuori ihminen pääsee Pohjanmaalta pois – sellaiset ihmiset kuin Vasas Flora och Fauna –yhtyeen jäsenet.
Täksi marraskuiseksi illaksi Kasitie on tuonut heidät Helsinkiin, Korjaamon vintille.
”Ei minulla siis ole mitään Pietarsaarta vastaan…”, alustaa lavalla seisova laulaja-kitaristi Mattias Björkas yhtyeensä kappaletta Om jag nånsin far till Jakobstad igen (suomeksi ”Jos koskaan palaan Pietarsaareen”).
Se on vitsi. Yleisö ja Björkasin aisapari, laulaja Tina Kärkinen vastaavat Björkasin hermostuneeseen nauruun. Kaksi pikkutakkiin ja farkkuihin pukeutunutta, IT-konsultin näköistä miestä kuittailee eturivistä takaisin – ruotsiksi tietenkin. Tänä iltana Korjaamon yleisö on poikkeuksellisen kaksikielistä.
Tietenkin Vasas Flora och Fauna laulaa Pietarsaaresta. Sen kappaleissa myös ironisoidaan pohjalaisia kirppisralleja ja ihmetellään Vaasan kaupungin intoa saada tienoolle sähköautojätti Teslan tehdas. Näissä kuvauksissa on ulkopuolinen, fantasianomainen tunnelma, ja niissä vilisevät Malaxin tai Sulvan tapaiset kaukaisilta tuntuvat paikannimet, joita tiputellaan melodisten ja kepeiden popkappaleiden päälle. Kun kappaleissa ollaan Helsingissä, niissä ollaan vieraslaji Mannerheimintiellä. Mitähän skeidaa SVT:ltä tulee, kysyy Björkasin hahmo taas Pohjanmaalla vanhemmilla käydessään.
Tämäkin on olennaista – Kasitietä pitkin palataan myös takaisin.
Ei ehkä heti arvaisi, mutta tällä työllään Vasas Flora och Fauna on aloittanut täysin uuden musiikkiperinteen. Aiemmin suomenruotsalaiset artistit eivät ole esittäneet indiemusiikkia äidinkielellään oikeastaan lainkaan. Nyt heitä kuitenkin riittää, ja hekin laulavat Pohjanmaan ruotsilla muun muassa Kasitiestä: niin ikään vaasalaislähtöisen unipop-duo Pole Siblingsin No Va He Bra’lla suunnataan sitä pitkin kohti Turun satamaa, ja koivulahtilaisen Månskensbondenin Nattfilen on ylistyslaulu Riksåttanin tarjoamille pakomahdollisuuksille.
Mistä he ovat yhtäkkiä tulleet?
On oikeastaan kummallista, ettei ruotsiksi lauletulla indiellä ole täytetty Helsingin keikkapaikkoja aiemmin. Suomenruotsalainen kulttuuriperintö on tunnetusti rikasta, ja Tove Jansson, Bo Carpelan, Kjell Westö, Leif Segerstam sekä Jörn Donner ovat vasta namedroppailun alku. Millenniaaliangstin guru Johannes Ekholmkin on kirjoittanut muutaman tekstin myös ruotsiksi. Kieliyhteisö kattaa vajaat 300 000 ihmistä – vain muutaman kymmenen tuhatta vähemmän kuin mitä esimerkiksi Islannissa on asukkaita. Silti Ankkalammen omavarainen pop-perinne on kauniisti sanottuna jäänyt saarivaltion monimuotoisuutta vaatimattomammaksi.
Kun ajattelee suomenruotsalaista popmusiikkia, tulee mieleen ehkä sellaisia nimiä kuin Ville Pusa, Anki Lindqvist tai Barbara Helsingius. Myös levymerkki Kompass julkaisi 1970–80-luvuilla paljon ruotsinkielistä musiikkia progesta kansanmusiikkiin. Sitten on suomenruotsipopin varaventtiilinä toiminut euroviisuinstituutio, jonka kautta Paradise Oskarit ja Krista Siegfridsit ovat saaneet varttinsa julkisuudessa.
Musiikkiblogikelpoinen indie-ilmaisu on kuitenkin tähän mennessä puuttunut. Ihmekös tuo, kun Björkasin tapaisten kolmekymppisten sukupolvi on tavannut laskeutua Pohjanmaalta Turkuun tekemään modernia, urbaania indiepoppia – englanniksi. Sellaista kuin Björkasin toinen bändi Cats on Fire, joka hurmasi helisevän kitaramusiikin ystäviä vuosien 2007-2009 kieppeillä sekä Suomessa että esimerkiksi Britanniassa. Tai eteerinen syntikkaduo Burning Hearts, jonka kolme albumia ovat ponnistaneet Vicen kaltaisten trendijulkaisujen suosikkilistoille.
”Mitään suomenruotsalaisia esikuvia ei yksinkertaisesti ole ollut”, Björkas toteaa Korjaamon kahvilan pöydässä. Hän ruotsinsa viettää taaksepäin, ilmaisu on hillittyä ja mietittyä.
Vaasan maaseudulta kotoisin oleva Björkas kertoo haaveilleensa ruotsinkielisestä tuotannosta jo viime vuosikymmenellä, Cats on Firen alkuajoista asti. Itseluottamus ei kuitenkaan riittänyt, koska perinne puuttui.
”Suomenruotsalaiset piirit ovat niin pieniä… Musiikkia on tehty lähinnä omalle porukalle ja sellaisella paikallisella, humoristisella otteella. Minua ei kiinnostanut sellainen.”
Murre on ollut aina hassu juttu, myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa on vahva kuplettiperinne. Jos ennen vanhaan Håkan Strengin kaltaiset trubaduurit naurattivat yleisöä koulujen juhlissa ja paikallisradiossa, tekee samaa nykyään Justimusfilms-ryhmää muistuttava Youtube-huumoritrio KAJ, jonka Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo -kappaleessa nauretaan baarissa nuoruutta etsivälle setämiehelle. Videota on katsottu Youtubessa reilusti yli miljoona kertaa.
Kun kauluspaitaan pukeutunut Björkas katselee puhuessaan kahvikuppiin, on helppo uskoa, ettei häntä kiinnostanut tällainen.
Vasas Flora och Faunankin tuotannossa on kyllä huumoria. Se tuntuu kuitenkin ennen kaikkea tilinteolta.
Pohjalainen kirppisperinne näyttäytyy pointittomana yhden huushollin tyhjentämisenä ja toisen täyttämisenä. Egnahemshus-kappaleessa ulkomailla asunut Tina palaa Pohjanmaalle ja muuttaa ”karismattoman” miesystävänsä omakotitaloon, koska ei keksi elämällään muutakaan. Huvilatalkoiden teennäisyys vituttaa, ja ainut ilo löytyy likööripullosta sekä talkoot katkaisevasta raekuurosta.
Kertomukset tuntuvat hillittömän tarkkanäköisiltä, jos on sattunut asumaan tai edes käymään ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Siellä pihapiirit näyttävät skitsofreenisen huolitelluilta, ja talojen huoneet on täytetty uskomattomalla määrällä koriste-esineitä ja astiastoja. Samalla kliininen idylli saattaa olla ahdistava ja sulkeutunut kuin David Lynchin elokuvassa. Viimeisen parin vuoden aikana Pietarsaaren seutu on näyttäytynyt uutisissa vaarallisen luomuintoilun paikkana, jossa koiriakaan ei haluttaisi rokottaa tai vauvojen sykettä seurata.
Eskapismi on siis tarpeen. Björkasin luomassa maailmassa kuunnellaan Leevi and the Leavingsia Kasitien kuluessa alla, ja samanlaista lakonista havainnointia hänenkin kappaleensa ovat– tällä kertaa vain rantaruotsalaisesta elämänmenosta. Siinä missä Gösta Sundqvist karnevalisoi suomalaisuutta katkeransuloisesti laulamalla milloin mistäkin rallikuskifantasioista tai kömpelöstä erotiikasta, ovat ralliautot Björkasin Österbottenilla Honda Monkey -mopoja ja erotiikkakin korkeintaan eksyneen baarinkävijän katsekontaktin välttelyä.
Vasas Flora och Faunan albumien nimissä ollaan parodisen juhlavia: ensimmäinen, Släkt med Lotta Svärd, julistaa olevansa sukua Runebergin luomalle fantasiahahmolle ja jälkimmäinen, Veneziansk afton, on nimetty elokuun viimeisenä viikonloppuna juhlittavien venetsialaisten mukaan. Kesän päättäjäisjuhla kuuluu ruotsinkielisen vuodenkierron kohokohtiin.
Tuntuu kuin Björkas käsittelisi jonkinlaista kollektiivista traumaa. Siihen hän vastaa keskustellessa vältellen, kuten vastentahtoisen esikuvan kuuluukin.
”En osaa sanoa tuosta traumasta… Joku Kasitiekin on vain tie, joka sattuu kulkemaan kotiseutuni läpi. Ja ei kai kukaan enää ota Vänrikki Stoolin tarinoita tosissaan?”
Kuitenkin vaikkapa vaasalaislähtöinen, Ruotsin Falunissa vaikuttava Pole Siblings -duo on avoimesti kiittänyt Vasas Flora och Faunaa rohkaisusta ja Pohjanmaa-pelin avaamisesta. Björkas on jo matkalla siihen mitä ihailemansa Gösta: hän tekee vajavaisesta ja traagisestakin elämästä kotiseuduillaan suorastaan rakastettavaa.
Tähän kaikkeen on tarvittu kuitenkin Ruotsia. Österbotten on toisenlainen kuin ekholmien ja donnereiden Uusimaa. Jos lakeuksilta on jonnekin lähdetty, niin yleensä korkeintaan lahden länsipuolelle.
Mattias Björkas lähti Ruotsiin vuonna 2006, asuttuaan kylläkin välissä Turussa. Göteborgissa hän ehti opiskella ja tehdä erilaisia toimittajan töitä. Nyt hän on Tukholmassa asuva lauluntekijä, perheenisä ja kansanopisto-opettaja, joka kirjoittaa lyriikoita Pietarsaaren Prismasta ja Vaasan Putusillasta.
Niitä lauluja kuulee enemmän ruotsalainen kuin suomalainen yleisö. Vasas Flora och Faunan Suomen keikat voi laskea yhden käden sormilla. Ruotsissa he soittavat kymmeniä keikkoja vuodessa Göteborgista Tukholmaan ja Uumajasta Örebrohon. Ruotsalaiset kerta kaikkiaan rakastavat yhtyettä: Lauluntekijä Jens Lekman on kehunut Vasas Flora och Faunaa ”koskettavimmaksi ruotsinkieliseksi popmusiikiksi vuosiin”, ja Björkasin vakavat kasvot ovat tulleet tutuiksi niin Svenska Dagbladetista kuin SVT-kanavaltakin.
”Ruotsissa yleisö ottaa tämän eräänlaisena jännittävänä fantasiana”, Björkas sanoo.
Se fantasia kuulostaa kirjeeltä Pohjanmaan pikkuserkulta, jota näkee liian harvoin. Kirjeessä kerrotaan lahden itäpuolen erikoisesta maalaismaisemasta, joka on vähän kuin kansankoti, paitsi että paikannimet ovat ihan outoja ja kielikin on ”muminsvenskaa” – kieltä joksi suomenruotsia toisinaan Ruotsissa kutsutaan. Sitten ovat vielä pohjalaisia juuria omaavat ruotsinsuomalaiset, jotka lukevat lauluista sukulaistensa elämää. Ovatpa jotkut fanit lopulta uskaltautuneet ihan Vaasaankin ihmettelemään lauluissa mainittuja paikkoja.
Suomen ruotsinkielisessä mediassa tätä voittokulkua on ihailtu alusta asti, siitä lähtien kun Vasas Flora och Fauna vuonna 2015 julkaisi esikoislevynsä. Pohjalais-indiestä ja siitä kirjoittamisesta on tullut itseään ruokkiva, positiivinen kehä, jossa kaikki Björkasin perilliset on otettu innolla ja kiitoksella vastaan.
Tähän ei tuo säröä edes se, että Björkas muutti Ruotsiin juuri päästäkseen kauas suomenruotsalaisesta yhteisöstä. Juuri välimatkan takiahan hän rohkaistui käyttämään äidinkieltään ja murrettaan taiteessa.
”Halusin tuntea oloni vapaaksi”, Björkas sanoo.
Se kuulostaa tässä ajassa hyvin tutulta.
Kun perspektiivin laajentaa Pohjanmaalta koko Suomeen, näyttää Österbotten-kieriskely aikansa kuvalta. Ne indietähdet, jotka myyvät keikkansa loppuun, haikailevat kaikki jonnekin kuviteltuun menneisyyteen. Jyväskylässä hetken väitöskirjaakin tehnyt Litku Klemetti ottaa Kasitien sijaan junan Kainuuseen ja laulaa nuoren äitinsä elämästä Kuhmon riennoissa. Jukka Nousiainen nauhoittaa kasetteja, joilla hän kuvittelee itsensä 1970-luvun Seinäjoen rokkilavoille tai johonkin psykedeeliseen Jyväskylä-rinnakkaistodellisuuteen. Suomirock on mennyt takaisin maalle.
Kun pohjalaiset indiepopparit askartelevat oman (ristiriitaisen) kaipuunsa kanssa, he tulevat rakentaneeksi samanlaista eksotiikkaa. Oikeastihan elämä Kuhmossa tai Pietarsaaressa ei ole ollut välttämättä ollut edes kivaa, mutta saahan sitä Helsingissä tarpoessaan edes kuvitella.
Bruce Springsteen on osoittanut jo kauan sitten, että tavallisesta sinikaulusduunarin elämästä kertova heartland rock myy areenoita täyteen. Suomalaisten kolmekymppisten sydänmaita ovat Kainuu, Keski-Suomi ja Pohjanmaa.
Ironia ja nostalgia ei poista sitä, että Kasitien tuoma lauluntekijäsukupolvi on tehnyt suomenruotsalaisuudelle suuren palveluksen. Näissä lauluissa kulttuuri ei ole sitä iänaikaista purjehdusta tai skumppaa. Enemmän se on hiekkateitä, mopojen ketjuöljyä ja juoruilua pikkupaikkakuntien huoltoasemilla.
Se kuulostaa jotenkin kovin… suomalaiselta.
Vasas Flora och Fauna keikkailee alkuvuodesta Ruotsissa, esimerkiksi Tukholmassa 18.2. ja 19.2.
