Brittimonarkiasta kiinnostuneet odottavat malttamattomina The Crownin 8. joulukuuta alkavaa toista tuotantokautta. Upeasti puvustetussa Netflix-sarjassa seurataan Elisabeth II:n haasteita nuorena kuningattarena 1940-luvun lopulta alkaen. Kohtaukset ovat psykologisesti tarkkanäköisiä, ja etenkin pääosaa esittävän Claire Foyn näyttelijäntyö on huikeaa.
Sarjan kuvaus Ison-Britannian ja entisten siirtomaiden suhteesta on kuitenkin ongelmallinen. Kenian Nairobiin sijoittuvassa jaksossa nähdään tyylikkäitä safariasuja, lepohetkiä riippukeinussa, lapsia leikeissään ja eksoottisia eläimiä Afrikan kuumassa yössä. Kun radiosta kantautuu tieto kuningas Yrjö VI:n kuolemasta vuonna 1952, paikallisetkin itkevät.
The Crown jättää kokonaan kertomatta, että samana vuonna Keniassa alkoi mau-mau-kapinana tunnettu sissisota, jossa kikuju-heimon maatyöläiset pyrkivät vapautumaan siirtomaahallinnon alaisuudesta. Kapinalliset olivat raakoja, mutta niin olivat brititkin: historioitsija Caroline Elkins arvioi teoksessaan Britain’s Gulag: The Brutal End of Empire in Kenya (2005), että jopa 100 000 kenialaista kuoli brittien keskitysleireillä.
Aihe tuli kunnolla julkisuuteen vasta vuonna 2011, kun ryhmä jo iäkkäitä väkivallan uhreja vaati korvauksia brittihallinnolta. Sittemmin kidutuksista ja raiskauksista on vaatinut hyvitystä yli 40 000 kenialaista.
On myös käynyt ilmi, että Iso-Britannia pimitti vuosikymmeniä asiakirjoja, jotka paljastavat Lontoon ministerien olleen tietoisia hirmuteoista. The Guardianin mukaan kaikkein raskauttavimpia dokumentteja, ”jotka olisivat voineet olla kiusallisia Hänen Majesteettinsa hallinnolle”, tuhottiin tuhansittain.
Briteillä on vaikeuksia suhtautua menneisyyteensä rehellisesti. Kouluissa imperiumin historiaa ei juuri opeteta, ja The Independentin viime vuonna uutisoimassa kyselyssä ilmeni, että monet ovat kolonialismista suorastaan ylpeitä.
The Crown olisi silti voinut näyttää edes väläyksen imperialismin brutaaliudesta pelkän siirtomaanostalgian sijaan.
Sarja ei ole ainoa esimerkki tv-maailman kolonialismista. Joskus tällainen ideologia voi kätkeytyä myös henkilöhahmojen välisiin suhteisiin. The Blacklist -agenttisarjassa mestarikriminaali Raymond Reddington eli Red toimii FBI:n tiedonantajana kasvattaen samalla rikosimperiumiaan. Apunaan hänellä on Dembe, joka tekee kaiken, mitä Red keksii pyytää: hän murhaa ja panee henkensä alttiiksi Redin puolesta. Uskollisuutta perustellaan katsojalle miesten välisellä veljeydellä.
Myöhemmin kuitenkin ilmenee, että kyseessä on muunnelma Daniel Defoen Robinson Crusoesta (1719), jossa englantilaismies pelastaa ”villi-ihmisen” kannibaalien kynsistä. Red on vapauttanut 14-vuotiaan, puolikuolleen Demben nairobilaisen bordellin kellarista, hoitanut pojan terveeksi ja huolehtinut tämän koulutuksesta. Nyt älykäs kasvatti on useita kieliä osaava englantilaisen kirjallisuuden kandidaatti, mistä Red on hyvin ylpeä.
Eräs Redin tuttavista ivailee asetelmalle viittaamalla Tarzan-kirjoihin: ”– – a big black fellow waiting on you hand and foot, very Edgar Rice Burroughs.” Sarjan tekijät siis esittävät miesten välisen valtasuhteen tietoisina sen rasistisesta holhoavuudesta.
Sama holhoava asenne näkyy myös esimerkiksi The Best Exotic Marigold Hotelin (2011) kaltaisissa hyvän mielen elokuvissa: intialaisnuorukaisen haaveet menestyvästä hotellibisneksestä Jaipurissa toteutuvat vasta, kun neuvokkaat brittinaiset opettavat hänelle, kuinka yritystä pyöritetään.
Nykyisen rasismin juuret ovat kolonialismissa ja orjakaupassa. Menneisyyden teoista ei pidä tuntea syyllisyyttä, mutta viihteen tekijöiden tulisi tuntea vastuunsa historian ja henkilöhahmojen representaatiossa, sillä tv-sarjojen ideologia vaikuttaa meihin enemmän kuin kuvittelemmekaan. Niiden jokapäiväinen kuvasto paitsi heijastaa, myös luo käsityksiä siitä, mikä on oikein ja mitä pidämme luonnollisena.
Parhaimmillaan tämä on hienoa. Uskon, että esimerkiksi Salattujen elämien lukuisat homohahmot ovat edistäneet suomalaisten suvaitsevuutta seksuaalivähemmistöjä kohtaan.
Sen sijaan ei tulisi tehdä tv-sarjoja, joissa vaietaan historiallisista faktoista eurooppalaisten kasvojen suojelemiseksi – tai joissa afrikkalaisen rooli on yhä palvella valkoista isäntää ja kulkea tämän perässä uskollisena kuin varjo.
Silvia Hosseini on Netflixissä asuva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka esikoisteos, esseekokoelma ”Pölyn ylistys”, ilmestyy helmikuussa 2018.
