MAANANTAI
Nimi on teipattu sairaalasängyn reunaan: KAISTINEN. Siinä se lukee, laminoidulla lapulla kuin kaadettavaksi tuomitussa puussa. Pedillä makaa Tapani Raimo Kaistinen, 52, veret laskettuna ja iho puunattuna. Puku päällä, paksut tummat hiukset kammattuina tiukasti pään yli nutturalle, pienelle tyynylle.
Henkilöstösihteeri Muukka rullaa Kaistisen Carota-nimiseen neuvotteluhuoneeseen. Sängyn hän työntää tottuneesti pöydän päähän.
– Tapani mahtuu tähän, hän toteaa ja avaa ikkunan. – Ilmaa, että jaksaa.
Kello lähestyy yhdeksää, palaveri on alkamassa. Pitkää pöytää ympäröivät tuolit ja niiden eteen asetellut astiat kertovat, että osallistujia on tulossa 12
Myös Kaistiselle on katettu kahvikuppi ja kinkkuleipä.
– Ei Tapani tietenkään syö. Mutta Tapanillekin tarjotaan. Ele on muita varten, Muukka kertoo, vie yhden käden paljaalle päälaelleen ja sulkee toisella nopeasti ikkunan. – Sade, saatana.
Kaikki on äärimmäisen puhdasta, ehkä perehdytysjaksoni takia, tai ehkä Kaistista varten. Valkoiset kahvikupit ovat lähes sinertävät. Termoskannut eivät ole toimistoista tuttua tahriintunutta kromia tai alumiinia, vaan kirkkaudessaan ne heijastavat ympäristönsä tarkkana mutta pyöristyneenä, ne näyttävät kyljessään vääristyneen maailman. Kliinistä tunnelmaa uhmaa vain pistävä vinkuna. Vaikka ikkuna on nyt kiinni, huoneessa tuulee tuulematta, vihmoo ilman viileyttä tai vettä. Muukka kertoo, että ikkunat ovat ikivanhat ja remontin tarpeessa, puupokat päästävät läpi pienenkin tuulen. Se on näin syksyisin ”paskahelvettiä”, kesällä lähes yhdentekevää. Ikkunat ovat arvokkaat eikä niitä aiota vaihtaa. Ikuiset, sanoo Muukka.
– Ja toisaalta, ilmaa pääsee sitä kautta poiskin… Ei helvettiin mahdu sisään ellei jotain mene myös ulos. Tämä on totuus. Jos joku on.
Palaverin aiheena ovat vihannesmarkkinat, erityisesti kotimaisten ja tuontivihannesten suhde. Pöydän ääressä ollaan hiljaisia, hiukan hermostuneitakin. Vain henkilöstöpäällikkö Aino Kortteinen nakertelee leipäänsä, muutoin sämpylät jäävät lautasille tursottelemaan salaatinlehtiään yleisölle kuin ballerinat tutujaan. Palaverin vetäjä Niina Kolenius tarjoaa aika ajoin puheenvuoroa pöydän päähän.
– Mitä sanot, Tapani?
Muukka huomaa ilmeeni ja kuiskaa: ele on muita varten. Hän katsoo Kaistista, siristää silmiään ja pyytää yskäisten Koleniukselta puheenvuoroa.
– Niin no, kukapa sitä pitkää heittäisi ja vieläpä lyhyenä, hän toteaa. – Kukapa, sanopa se…
Kuulen seuraavien päivien aikana Muukalta kymmeniä tällaisia lausahduksia, joihin en osaa vastata mitään. Lauseet näyttävät tunkeutuvan hänestä ulos väkisin ennen kuin hän ehtii kunnolla avata suutaan saati harkita sanojaan. En ole ainoa, jonka Muukan toteamukset saavat katselemaan kenkiään, kaivelemaan kynnenalusiaan tai naksuttelemaan kyniään. Hänen sanansa todellakin valuvat naamasta läpi kuin itsestään, ja sitten ne ovat ilmoilla, yhtäkkiä ja yllättäen.
Minä kuitenkin pidän hänestä. Hän huolehtii. Minusta, Kaistisesta, puhumisesta.
– Jatketaan, sanoo Kolenius hiljaa ja etenee ikuisuuden kestävään monologiin. Etenkin tomaatista on asiaa.
Puheenvuoro on todellisuudessa lyhyt, palaveri päättyy jo ennen kymmentä. Kysyn Muukalta, johtuiko huoneessa vallinnut epämääräinen tunnelma maanantaista vai siitä, että mukana oli kuollut mies.
– Ei Tapanin tilasta ainakaan. Tapanilla vain oli vahvat mielipiteet ja paljon tietoa kotimaan kasviksista. Osa porukasta toivoo edelleen, että Tapani avaisi suunsa, hän selittää ja työntää Kaistista saman kerroksen keittiöön. – Mutta vain osa, hän jatkaa.
– Tiedätkö. On tasan kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka sanovat ja niitä jotka eivät sano. Siinä kaikki. Tai ei mitään.
Muukka istuttaa minut hataralle jakkaralle ja käskee kuunnella tarkasti. Hän vie jälleen vasemman kätensä päänsä yläpuolelle ja haroo ilmaa kuin kuvitteellista pitkää tukkaa.
– Edeltäjäsi oli ässä laskujen kanssa. Yhtään laskua ei maksanut myöhässä, ei koskaan. Kassa-Kaistiseksi sitä sanoin, Muukka kertoo. – Siinä on sinulla tekemistä.
Jo viikkoja lannistuneena piileksinyt syysaurinko lävistää ikkunan ja kairaa avannon kahvihuoneen lattiaan, joka näyttää äkkiä hataralta. Muukka ryhtyy vähäeleisesti keittämään kahvia, vaikka juurihan olemme sitä palaverissa juoneet. Hän huomaa kysyvän katseeni ja ojentaa kahvipurkkia minua kohti.
– Kuin multaa. Ravitsevaa. Ei meitä kahvi pelota. Koska kukapa niitä laskisi, elämän pisteitä, jotka kuitenkin kuollessa menettää. Vai menettääkö? Mietipä sitä.
Yritän sanoa jotakin, mutta Muukka nostaa päättäväisenä kätensä ilmaan oman puheenvuoronsa merkiksi. Oikean kengän kärjellään hän piirtää neliön keittiön lattiaan ja kertoo samalla ääntään hieman hiljentäen, että hänen suhteensa Tapani Kaistiseen oli pitkä ja aivan erityinen.
– Olimme kumpikin kurkun ystäviä, kasvattajia, kokeneita arvostajia. Kasvimaalla ne oikeat jutut puhuttiin.
Oikeat jutut?
– Firman jutut. Tapani kertoi minulle aika lailla kaiken. Tapani kertoi tämän talon hankinnoista. Minä yritän tässä vain omalta osaltani pitää Tapanin asiaa esillä vastedeskin.
Mikä se Tapani Kaistisen asia sitten on, tai oli?
– Niinpä. En minä sitä tässä paljasta. Kuolleena on parempi, koska parempi on parempi kuin huonompi, ja huonompaa ei ole kuin huonoin, vai mitä… Mutta sen voin sanoa, että minulla on sellaista tietoa Tapanista, jota ei taatusti kenelläkään muulla tässä talossa ole. Joten jos aiot pärjätä, sinun kannattaa vain kuunnella. Tehdä kuten Tapani teki. Perinteet kunniaan, vaikka nuori oletkin.
Muukka katsoo minua tarkkaan ja ryhtyy sitten kertomaan, miten talossa on totuttu olemaan, pukeutumaan, ja kuinka se kaikki on tärkeää yhteishengen kannalta. Hän osoittaa lenkkareitani.
– Etenkin nyt, kun on tämä hanke, ja Kaistinenkin on puku päällä, hän sanoo.
Hän siirtää hitaasti katseensa minusta Kaistiseen ja Kaistisesta ikkunaan, päästää kummallisen paksut silmäluomensa valahtamaan kiinni ja jatkaa:
– Tapani oli minulle kuin veli. Rakas kuin sukulainen. Raskas mutta kevyt. Lentävä pöllö, elämä, tiedätkö. Sellainen, joka kohdun ja kuoleman välissä käy kylässä. Saada nyt mahdollisuus jäädä kylään vielä valojen sammumisen jälkeenkin, se on jotakin. Jotakin se on, taivasta.
TIISTAI
Ensimmäiset työtehtävänäni liittyvät uudesta hankkeesta koituvien laskujen tarkistamiseen, hyväksymiseen ja tiliöintiin. Laskuja ilmestyy sähköpostiini tiuhaan. Laskuttaja: Raija Rekola, ME-hanke. Laskun maksaja: Tehtonen Oy Ab.
Työpisteeni sijaitsee avarassa huoneessa, jonka toisen laidan ikkunasta näen kerroksemme käytävälle. Kapea kaistale halkoo kerroksen kahtia pitkänä ja varmana, kuin kulkuväylä kasvimaalla. Kun istun pöytäni ääressä, huomioni kiinnittyy toistuvasti käytävällä liukuvaan Kaistisen. Huoneen ovi on auki, ja kuulen kuinka sairaalasängyn pyörät kitisevät Muukan työntäessä sitä paikasta toiseen. Aina Muukka, aina paikasta toiseen.
– Eikös pidäkin tuo vinkuna mielen valppaana, kysyy esimieheni, talouspäällikkö Nurmes. – Se on juurikin se syy, miksi mekin tähän hankkeeseen lähdettiin. Pienet muistutukset ovat tarpeen. Vinkuna, kuolema, häiriöt ylipäätään. Ne ravitsevat aivoja.
Kysyn, mitä mieltä Nurmes on muistuttajista, joiksi olen huomannut kuolleita kutsuttavan.
– Kyllähän se täällä jo näkyy, että tulos on nousussa… Onkohan tämä muuten sinulle hiukan erikoinen tilanne? Tulla nyt kuolleen tilalle ja sitten nähdä hänet päivittäin. Kertoiko kukaan sinulle, miten Kaistinen kuoli?
Kaistinen kaatui keuhkosyöpään, olen kuullut sen Muukalta. Sytostaatit tehosivat hoitojen alussa, mutta sitten Kaistinen romahti.
– Uupui, lerpahti, nuupahti, on Muukka sanonut. – Hengen ne salpasivat, eivät syöpäsoluja.
Muukka on myös paljastanut, että Tehtosella on muitakin muistuttajia. Ensimmäisessä kerroksessa tointansa suorittaa autokolarissa menehtynyt Kaisla Lopez, 34, ja kolmannessa sydäninfarktiin kuollut Elias Toppila, 64. Tiedän formaldehydistä ja tiedän elinten tilalla olevasta silikoniseoksesta. Tiedän, että palsamoinnin vaikutusten pidentämiseksi ruumiisiin tehdään viikoittain uusia reikiä ja uusia ruiskutuksia. Tiedän senkin, että neuvottelut muihin kuin kristinuskoon kuuluvien käytöstä muistuttajina ovat hankalat, palsamointi kun on kiellettyä ainakin islaminuskossa. Keskustelua käydään Muukan mukaan siitä, vaikuttaako tämä tulevaisuudessa rekrytointipäätöksiin: palkataanko ainoastaan kristittyjä jatkossa töihin, jos vain heitä voidaan hyödyntää myös kuoleman jälkeen.
– Ehkä olisi hyvä, että puhuisit Rekolan kanssa? Saisit kunnollisen kuvan tästä hankkeesta? sanoo Nurmes lopulta. – Juurtuisit vähän paremmin. On tärkeää juurtua kunnolla.
Näen jälleen, kuinka Kaistinen liukuu käytävällä, ja hetken verran olen varma, että hän liikkuu yksin, ilman työntäjää, hän liitää tyynenä, nautiskelee ilmapatjalla kesäisen järven sylissä. Mutta äkkiä Muukka ponkaisee pystyyn ikkunan eteen. Hän heilauttaa suurta sateenvarjoa, jonka kahvan hän sitten kiinnittää nopeasti sängyn päätyyn. Sen jälkeen hän palaa kyykkyasentoon ja jatkaa matkaansa. Kaistinen liukuu, kun Muukka vetää sänkyä sateenvarjolla perässään, ikkunan alla kyykyssä jostain syystä.
– Mitä on ja mitä ei, Muukka huikkaa hetken päästä avoimesta ovesta.
Kaistinen katoaa lopulta näkyvistä ja pystyn keskittymään. Näppäilen Raija Rekolan numeron puhelimeeni ja kerron asiani nopeasti. Olen jo sisäistänyt vihannesmarkkinoilla vallitsevan kiireen: kurkut eivät odota. Ne mätänevät.
Vaivun hetkeksi pohtimaan, kuinka nopeasti kurkut itse asiassa mätänevät ja mikä vauhtiin vaikuttaa, kunnes havahdun ääneen puhelimessa.
– Onko sinulle kerrottu mitään hankkeen taustoista? Rekola kysyy. – Hommahan lähti käyntiin niin kutsutuista toimistomummoista.
Hänen lauseensa lähtevät matalalta, kohoavat keskivaiheilla korkeuksiin ja laskevat loppua kohden, mätkähtävät maahan ja päättyvät sitten nopeasti.
– Mummoja alettiin käyttää ensimmäisen kerran noin kahdeksan vuotta sitten ilahduttamaan niin toimistotyöntekijöitä kuin vanhuksia itseään.
Olen toki kuullut toimistovanhuksista muutamilta tutuilta, joiden työpaikoilla niitä on käytetty. Nämä ikääntyneet naiset ja miehet viettävät muutaman päivän viikossa erilaisissa toimistoissa, ja tämän on Rekolan mukaan huomattu vaikuttavan työtehoon.
– Fyysisesti heikompien tuominen paikalle korostaa vahvempien vahvuutta, Rekola sanoo. – Vahvat saavat voimaa, kun he näkevät heikompien hapristumisen.
Rekola kertoo, että aivan kuten monet muutkin tärkeät uudistukset, myös tämä hanke sai alkunsa vahingosta. Eräässä nimeltä mainitsemattomassa yrityksessä kävi nimittäin niin, että yhtäkkiä, muutama kuukausi toimistomummon saapumisen jälkeen, nähtiin ”aivan ennennäkemätön piikki” työtehossa.
– Asia selvisi nopeasti. Mummo oli ollut kuolleena ja useamman päivän, muistaakseni lähes viikon ajan. Työntekijät kokivat kuoleman läsnäolon hyvin myönteisenä. Niin syntyi tämä hanke, Muista elää.
Kysyn Rekolalta, ovatko kaikki hankkeeseen osallistuvat työpaikat kokeneet kuolleet hyvänä asiana.
– Meitä on erilaisia, tietysti. Mutta pääosin kuolleilla on juuri sellaisia vaikutuksia joita odotimmekin. He antavat eläville syvää iloa siitä, että nämä itse ovat elossa. Ja sitä kautta syntyy parempia työsuorituksia. Etenkin työnantajat ovat olleet todella tyytyväisiä. Kasvuhan se on, mitä tavoitellaan. Vaivaton kasvu. Ruumiit ovat vähän kuin… ravintolisä.
Juuri kun olen kysymässä lisää, Muukka viittoilee minulle käytävän toiselta puolelta omalta työpisteeltään hätäisen näköisenä. Osoitan puhelintani sen merkiksi, että asiat ovat kesken, mutta Muukka asettaa suurieleisesti kätensä T-muodostelmaan: aikalisä. Kiitän Rekolaa ja lopetan puhelun.
Kiirehdin Muukan luokse, joka nousee seisomaan, tuuppaa tuolinsa sivuun ja tekee jalallaan tutun neliöliikkeen. Sitten hän astuu sängyllä makaavan Kaistisen eteen siten, että heidän vartalonsa muodostavat minusta päin katsottuna ristin keskelle avokonttoria. Muukka ei sano mitään, hymyilee vain ja haroo kuvitteellista tukkaansa.
Menen jatkamaan töitäni.
KESKIVIIKKO
Tehtonen on työpaikka, jossa omaa tilaa kunnioitetaan. Juuri kukaan ei tyrkytä, kukaan ei kysele, minun annetaan asettua. Välillä toivon, että päälliköt hieman kyselisivätkin, mutta he ottavat varman päälle, pelkäävät ehkä että pelästyn, kun on nämä muistuttajatkin. Ehkä he eivät uskalla kuulla mielipiteitäni. Se on turhaa varovaisuutta, sillä ei minulla ole vaihtoehtoja. Täällä olen ja pysyn kuin pihakukka. Samassa penkissä muiden kanssa mutta en kuitenkaan liian lähellä – jotta en häiritsisi, jotta en tulisi häirityksi, jotta kaikki saisivat osansa, jotta kaikki mahtuisivat.
Muukka on poikkeus. Kun näen hänet keskiviikkoaamuna käytävällä, hän katsoo taas suoraan minuun päin, irrottaa kätensä Kaistisen sängynpäädystä ja tekee kummallisen eleen, matkii jotakin syömisliikettä.
– Tänään mennään yhdessä lounaalle. Ei me lounasta väliin jätetä, koska lounas on aamiaisen ja päivällisen välissä. Väliin jättäminen olisi kuin sukuhauta puuttuvalla enolla, mitä sanot?
Tehtosella, kuten kaikkialla, on tapoja, joihin aivan kaikki ovat kyllästyneitä, mutta joita ei pidä kyseenalaistaa. Ne jollain lailla vakuuttavat ihmiset siitä, että tämä työpaikka eroaa muista, vaikka asia on tietenkin täysin päinvastoin.
Eräs tällainen rutiini suoritetaan päivittäin, kun tietokoneen kello näyttää 10.58. Silloin Nurmes nousee ähkien seisomaan ja sanoo:
– Jaahas, pitäiskös sitä sitten…
Tuolloin jokaisen pöydän ääressä noustaan pystyyn ja venytetään kädet kohti taivasta, huojutetaan vartta ensin vasemmalle, sitten oikealle. Seuraavaksi kuljetaan jonossa huoneen ovelle, aina samassa järjestyksessä, naiset ensin, sitten miehet.
Minulla on vaikeuksia kertoa huonetovereilleni, että olen tänään aikeissa liittyä toisen huoneen lounasseuraan, että Muukka on pyytänyt minua syömään. Muukka ja Kaistinen. Lopulta saan asiani kerrottua, ja minulle sanotaan vain juu, katsos vain, ruohoko on jo vihreämpää.
Yhdeltätoista seuraan Muukkaa ja Kaistista yläkerran lounasravintolaan. Asetumme jonoon Nurmeksen ja muiden perään. Nurmes katsoo nopeasti meihin päin.
– Jätä Muukka välillä se Kaistinen rauhaan. Anna muillekin aikaa sen kanssa. Ei kukaan saa Kaislaa tai Eliastakaan pitää koko aikaa itsellään, hän sanoo.
Muukka katsoo minua kuin ei kuulisi Nurmeksen sanoja.
– Otahan kakkoskaistinen Tapanillekin ruokaa.
Asettelen omalle tarjottimelleni kaiken tarpeellisen ja katan samalla Kaistiselle. Kaistiselle paljon kurkkuja, sanoo Muukka. Kellertävät kurkkuviipaleet lilluvat etikassa, säilyvyyden vuoksi. Tillit sukeltelevat liuoksessa reippaina vailla ymmärrystä omasta elottomuudestaan.
– Tapani oli muuten avomaankurkun miehiä. Harjussa. Ei kohopenkissä. Arvaa mikä Tapanin lempilajike oli? Tai no niitä oli kaksi. Concerto ja Patio Pik, sanoo Muukka.
Kurkut putoavat ottimista kun kuulen tuttua, voimakasta renkaiden kitinää. Muukka on työntänyt ja päästänyt Kaistisen sänkyineen hurjaan liukuun. Siinä se liitää, liukuu, ja ihmiset väistävät, kun Kaistinen halkoo tilaa jopa kymmenen metrin matkalta ja pysähtyy juuri oikealle kohdalle, neljän hengen pöydän päätyyn.
– Mutta lajiakin tärkeämpää oli multa. Esikasvatusta sisällä hän ei hyväksynyt. Muista tämä. Lannoitus aina koiranpaskalla jos sitä löytyi. Ei myrkkyjä. Kuorineen kaikkineen söi, Muukka sanoo kun kävelemme kohti pöytäämme.
Perillä Muukka osoittaa minulle yhtä neljästä tuolista.
– Tapanin paikka, istu siihen. Tiedätkö mikä on tärkeää? Lämmin ja suojaisa paikka, jatkaa Muukka. – Siitä tykkää multa ja siitä tykkää kurkku. Siinä kasvaa, osaksi ympäristöä. Siten pääsevät ominaisuudet loistamaan.
Silloin pöytämme ohi liitelee Kaisla Lopez. Hänen sänkyään työntää nuori mies, joka puhuu samalla puhelimeensa: kyllä, juuri niin, paprika. Lopezin pää on painunut oikealta puolelta kasaan. Silmien ympärillä näkyy tummentumaa, vaikka hänet onkin voimakkaasti meikattu. Posket vetäytyvät lommolle aivan kuin ruumiilta puuttuisi hampaita. Pitkät vaaleat hiukset on kammattu suoriksi ja kiinnitetty eräänlaisina palkkeina paidan rintamukseen pienillä nuppineuloilla.
– Suojaisassa paikassa maa pysyy kuohkeana ja multavana. Tapanilla oli sellainen tapa, että juuri ennen istuttamista hän lämmitti multaa hiustenkuivaajalla. Ei kukaan tiedä, oliko siitä mitään hyötyä, mutta hiton hyviä kurkkuja hän sai aikaiseksi.
Vaivun hetkeksi kuuntelemaan Muukkaa, jonka puhe on nyt hämmästyttävän selkeää. Meidät kuitenkin keskeytetään.
– Saanen istua? kysyy henkilöstöpäällikkö Kortteinen ja katsoo ensin Muukkaa, sitten Kaistista. Muukka nyökkää, minäkin nyökkään.
Sitten Muukka jatkaa:
– Niin se on kurkuissakin, että pitää tietää minne ne istuttaa. Hyvään, jämäkkään multaan. Samahan se on ihmisissä. Yrityksissäkin. Pitää tietää. Vaalia historiaa. Siitä me kaikki kasvamme. Kuolleista, mullasta. Multa, maa, se sisältää jäänteet ja viestit, joita tarvitsemme voidaksemme jatkaa, vai mitä.
Kortteinen yskäisee hiljaa ja puhuu:
– Älä nyt, Muukka. Ei kai sitä tuolla tavalla voi kasvuyrityksessä ajatella. Meidän täytyy uudistua, emme me voi sillä tavalla mennyttä miettiä.
Kortteinen katsoo minuun päin.
– Siksi olen alusta asti ollut tätä hanketta vastaan. Se antaa liian suuren roolin menneelle. Asiat kehittyvät.
Muukka nostaa kätensä ilmaan päättäväisenä.
– Mutta tämäkin Tehtonen. Tämähän on ollut olemassa jo 76 vuotta. Yhden ihmiselämän verran. Ja nyt kasvamme yhtäkkiä nopeammin kuin koskaan, ja minä kyllä uskon, että kasvuun tarvitsemme mennyttä. Siksihän tämä hankekin kaiketi toimii. Siksi, että se tuo menneen fyysisesti paikalle.
– Ei kasvu siitä johdu. Meidän kasvumme johtuu tasan kolmesta asiasta. Hyvistä rekrytoinneista, huonosta maailmantilanteesta ja uudesta teknologiasta. Ei se historiaan liity. Meidän on katsottava tulevaan, sanoo Kortteinen.
Muukka katsoo minuun päin ja irvistää.
– Sen kun katsot vain Kaistista. Siinä kaikki. Mennyt ja tuleva.
– Mitä sanoit? kysyy Kortteinen.
– Eikös tuossa Kaistisessa ole meidän jokaisen tulevaisuus. Katsos, vasta tuosta voi syntyä aidosti uutta. Ruumis hajoaa ja muuttuu mullaksi ja pistää kasvit ja kasvikset kasvamaan. Eliöistä, eliöiden jäänteistä ja kivestä ne kasvavat. Tiedätkö miten paljon mineraaleja mullassa on?
Tarkastelen Kaistista. Eikö hänellä ollutkin solmio kun hänet ensi kerran näin? Ehkä ei. Silmäilen varovasti Aino Kortteista, ensin huvittuneena, sitten ryhtiäni korjaten – muistan yhtäkkiä, että hänhän on Muukan esimies.
Muukka ottaa huikan vettä ja jatkaa:
– Multa on kaikki… Se mistä kaikki lähtee, se mikä ravitsee… Se mitä on, ennen kuin on meitä muita. Kaistinen on, oli… Tiesitkö kakkonen, että multahan on maapallon iho, suurin elin. Sitä pitää hoitaa. Kaistista pitää hoitaa.
Aino Kortteinen nousee seisomaan ja nostaa tarjottimensa pöydältä. Hän katsoo suoraan minuun.
– Tulisitko huomenna aamulla vähän juttelemaan? Asia on tärkeä. Nähdään vaikka teidän kerroksenne keittiössä.
Nielaisen kurkut ja lupaan tulla.
TORSTAI
Katson Kaistista keittiön ovelta. Siihen hänet on hylätty. Totinen Kaistinen, jonka mattamaiseksi puuteroitu iho ahmii sälekaihdinten raidoittamaa yllättävän voimakasta valoa. Siirryn lähemmäksi ja työnnän hänen sänkyään hieman, sillä liikaa lämpöä eivät muistuttajat kestä. Niin on Muukka sanonut. Suojaisa paikka, piilossa jatkuvalta auringonpaisteelta. Se on paras paikka kuolleelle, jota ei vielä ole pistetty kiertoon.
Mikä tuollainen kuollut oikein on? Kuollut hän kai on, sillä toiminta on lakannut ja hänet on täytetty. Elimet on viety, kuljetettu kehityksen käyttöön.
Mutta Muukka on myös kertonut, että muistuttajat eivät ole aivan virallisesti kuolleita, sillä heille ei vielä ole kirjoitettu vainajan virkatodistusta. Maistraatti on joutunut luomaan heille uuden kategorian, omaiset kun eivät vielä saa vastata kuolleen asioista kuten tavallisesti. Asiat kuuluvat työnantajalle, juridisesti ja fyysisesti. Muistuttajat ovat ja eivät ole olemassa.
Olenko vainoharhainen vai onko se totta? Kaistiselta puuttuu hiuksia. Puvusta on irronnut nappi ja toisesta kengästä nauha. Kaistinen näyttää kodittomalta, tarpeettomalta.
Kuulen kuinka vessa vedetään ja hana avataan. Sitten Muukka on jo takanani.
– Mitäs kakkonen, ihailet ykköstä? Ei kakkonen ykköseksi muutu vaikka kuinka suoristaisi. Mutta kyllä sinä pärjäät, koska kakkosella on taipumus. Tajuatko? Taipumus, jota ykkösellä ei ole. Kurvi.
Kysyn Muukalta napista ja nauhasta – niiden puuttumisesta olen nyt varma.
– En minä tiedä, napit nappeina vai mitä. Ei vaan, kyllähän se niin on, että nappi on tuosta otettu. Minkäs teet…
Muukka työntää Kaistisen ulos keittiöstä, ja nopeasti Aino Kortteinen seisoo edessäni. Hän osoittaa samaa epämukavaa jakkaraa, jolla olen pari päivää sitten kuunnellut Muukkaa.
– Istu. Miten sinulla on alkanut uudessa työssä?
Kerron, että erityisesti Muukka on ottanut minut hyvin vastaan. Hän huolehtii, että ymmärrän millainen edeltäjäni oli. Että osaan toimia kuten Kaistinen.
– Tapani Kaistinen oli ihan hyvä. Mutta niin tulet sinäkin olemaan. Tapanilla oli omat heikkoutensa, ja rehellisesti sanottuna uskon, että sinä pystyt parempaan. Olet nuori ja jaksat kurotella korkealle. Mitä muuta se Muukka on sinulle puhunut?
Kun sanon tietäväni, että Muukka ja Kaistinen olivat erittäin läheisiä, Aino Kortteinen vaihtaa asentoa tuolillaan ja katsoo ulos ikkunasta.
– Jaa.
Hän kertoo, että Tapani oli aina myöhässä.
– Voinko puhua luottamuksella? Haluan että ymmärrät.
Nyökkään varovasti.
– Kaistisesta on meille enemmän hyötyä kuolleena. Me kasvamme nyt hurjaa vauhtia. Ja minun tehtäväni on pitää huolta siitä, että kaikki ymmärtävät sen ja osallistuvat. Minun tehtäväni on… saada teistä kaikista mahdollisimman paljon irti.
Aino Kortteinen katsoo minua päästä varpaisiin ja sanoo, ettei minun tarvitse olla näin siistinä. Tehtosella ei eletä menneessä, minun ei tarvitse pukeutua kauluspaitaan jos en halua. Eikä minun tarvitse olla niin kunnollinen koko ajan, hän sanoo.
– Muista, että Muukan totuudet ovat… vain yksi vaihtoehto. Kuuntele muitakin. Älä tee niin kuin Kaistinen teki. Tee oma polkusi. Ei sinun tarvitse olla kuten Tapani. Teet omat tapasi. Tiedät kyllä, millaisia ominaisuuksia sinulta toivomme. Ketteryyttä, nuorekkuutta, joustavuutta. Halua menestyä. Halua ottaa oma paikka, oma tila, halua näyttää muille.
Hän nousee lähteäkseen, hymyilee ja sanoo, ettei usko ME-hankkeeseen, että hänestä se on turha ja poistaa kunnian niiltä jotka tekevät kovasti työtä.
– Voisit nyt seuraavaksi tutustua muihinkin kuin Muukkaan ja Kaistiseen, hän vielä muistuttaa.
Kun kävelen kohti työpistettäni, tunnen ärhäkän nykäisyn olkapäässäni. Aivan kuin joku riuhtoisi minua irti jostakin.
– Arvaas mitä, kakkoskaistinen. Huomenna on Tapanin syntymäpäivät. Järjestetäänkö jotain mukavaa? Mukava on pakollista mutta pakollinen ei ole mukavaa, tiedätkö. Perinteet ovat perinteitä ja syntymäpäiviä on jokaisella vain yksi.
Muukka katsoo minua hetken, siirtyy sitten kauemmas. Muukan käytöksestä huomaan oman ilmeeni: torjuva katse, otsa rypyssä, silmät kiireiset. Sanon jotakin epämääräistä ja etenen työpisteelleni. En itse asiassa halua tietää, mitä Muukka tekee napeilla, mitä nauhalla, mitä hiuksilla. En halua joutua keskelle sotkua ensimmäisellä työviikollani. Asiat eivät kuulu minulle, minulle kuuluvat työnteko, tiliöinti, hyväksyntä. Minun täytyy tehdä työtä, tiliöidä, hyväksyä. Istua, juurtua, menestyä.
– Mikä mietityttää? kysyy Nurmes minulta heti työpisteelle päästyäni.
Kysyn, oliko hän Kaistisen kanssa läheinen.
– Minun suhteeni hankkeeseen ja Kaistiseen on sama kuin suhteeni kasvuun. Ja vihannekset menevät kuin kuumille kiville juuri nyt. Tämä hankehan on siinä mielessä aivan nerokas.
Nurmes tarkastelee minua ilmeellä, jota en osaa tulkita.
– Mietitkö, mitä omaiset ajattelevat? He saavat ihan mittavan palkkion tästä, Nurmes jatkaa. – Tehtonen maksaa Kaistisen hautajaiset. Mutta Kaistinen tosiaan lasketaan maahan vasta sitten kun joku toinen kuolee… Siihen asti hän on täällä… Kyllä. Nautitaan.
PERJANTAI
Perjantai alkaa Carotassa. Palaverissa puhutaan geneettisen muuntelun mahdollisuuksista. GMO-kurkku: kuolematon.
– Pistät kuumaan tai kylmään tai vaikka perseeseen niin silti säilyy, sanoo Muukka ja vääntelee suutaan puolelta toiselle. Hän on jatkamassa lausettaan, mutta Aino Kortteinen keskeyttää:
– Älä viitsi vitsailla. Kyllä se säilyminen oikeasti on tärkeää. Elämän pidentäminen, miksi ei?
Kortteinen heijastaa valkokankaalle kuvan valtavasta tomaatista, jota pitelee nuori mies, ilmeisesti kasvattaja. Tomaatti on miehen pään kokoinen ja tulipunainen, jotenkin tulehtunut siinä synkällä valkoisella kankaalla. Toisessa kädessä kasvattajalla on pienempi tomaatti, haalea ja osin tummunut. Tavallinen.
– Tulevaisuus, sanoo Kortteinen.
– Ei tule tapahtumaan, sanoo Muukka.
– Tapahtuu jo.
– Ei.
– Tapahtui jo 1996 ja on arkea aivan pian. Teknologia, tulevaisuus, pelastus.
– Häirintää, puuttumista.
– Ainoa vaihtoehto. Aina on jalostettu, aina, sanoo Kortteinen ja tarjoaa Kaistiselle puheenvuoroa. – Mitäs Kaistinen sanoo? Oletko muka yhtä ehdoton kuin Muukka?
Vilkaisen kelloa, vasta kahtakymmentä yli. Yritän näyttää kiinnostuneelta, kun Kortteinen aloittaa pitkän puheenvuoron siitä, kuinka 1950-luvulle asti kasviksia ja viljaa jalostettiin yrityksen ja erehdyksen kautta, ja kuinka geneettinen muuntelu on itse asiassa vain jatkumoa tälle.
Monologinsa jälkeen Kortteinen katsoo suoraan minuun. Minä katson kelloon. Miten se voi yhä olla kahtakymmentä yli?
– Ei siinä ole mitään pahaa, että teknologialla autetaan pientä ihmistä. Valitaan parhaat ominaisuudet. Pitäähän meidän keksiä keinoja pitää ihmiskunta hengissä.
– Pötyä, sanoo Muukka.
– Kyse on vain ominaisuuksista, jatkaa Kortteinen. – Muukka ei nyt taida itsekään tietää, mitä tässä vastustaa. Ominaisuudet, aina. Parhaat ominaisuudet. Niitä on aina haluttu, niin on aina ollut.
Muukka köhisee hiljaa ja nousee pystyyn. Hän seisoo ikkunan edessä enkä vastavalossa näe hänen ilmettään, kun hän hitaasti lähtee työntämään Kaistista kohti Carotan ovea. Sänky hipaisee valkokangasta mennessään ja tomaatit väreilevät.
– Eipä siinä mitään. Mikään ei ole mitään mutta multa on kultaa, vai mitä Tapani, hän sanoo ja työntää Kaistisen ulos huoneesta.
Palaveri jatkuu erilaisten geenimuunneltujen vihannesten esittelyllä. Pesäpallomailan kokoinen porkkana, kurpitsa kuin pinkeä jumppapallo, salaattia vihreinä ja tasaisina mattoina.
– Älä välitä Muukasta, sanoo Kortteinen. – Nopeasti pilaantuvilla kasviksilla ei kukaan tee mitään. Pitää olla määrätietoinen. J-V-S-P. Jalosta, valitse, säilytä, paranna.
Kun palaveri päättyy, katson kelloa. Edelleen kahtakymmentä yli. Ehkäpä kello on rikki.
Tiliöinti on tänään raskasta. Kaistista ei näy käytävällä. Kukaan ei puhu enkä osaa keskittyä. Tuijotan huoneen seinälle teipattua valokuvaa, jossa ohuet lehdettömät metsähaavat seisovat luonnottoman suorassa rivissä, ne näyttävät maan läpi tunkeutuvan haarukan piikeiltä.
Kun Nurmes vihdoin alkaa siirrellä papereitaan sivuun lähestyvää lounastaukoa enteillen, suuntaan Muukan työpisteelle. Tunnen outoa vetoa. Haluan kuulla, mitä sanottavaa hänellä Kaistisesta on; mitä sanottavaa Kaistisella olisi ollut geenimuuntelusta.
Katson ovelta Muukkaa, joka seisoo kumartuneena ikkunalaudan eteen. Tuuletuslaitteiden tasaisen huminan alla on hiljaista. Muukan viereisessä pöydässä istuvan Niina Koleniuksen kasvot loistavat, hän imee kirkasvalolampun keinovaloa itseensä kuin kylpyhuoneeseen piilotettu kannabisviljelmä.
Seuraan tilannetta muutaman metrin päästä ja yritän olla vaiti. Muukka kaivaa jotakin taskustaan ja selvittelee sitä käsissään. Onko se lankaa vai ohutta narua? Hän ojentaa sen kohti kukkaruukkua. Ruukun edessä lepää kurkku pakastepussissa, jossa lukee kohtuuttoman suurilla kirjaimilla Patio Pik. Suljettu pussi muistuttaa sisäpinnalle kerääntyneine vesipisaroineen ilmatiivistä ruumissäkkiä.
Näenkö oikein? Muukka istuttaa hiuksia yksitellen multaan. Hiuksia on mullassa jo näyttävä tumma tuppo, joka valuu ruukun reunusten yli kohti ikkunalautaa. Hiukset kimaltelevat Niina Koleniuksen lampun valossa.
Mietin ovella, haluanko kysyä jotakin vai en, pitäisikö vain palata työpisteelleni tai liittyvä omien huonetovereideni lounasseurueeseen. Se olisi turvallisinta. Mutta tietysti Muukka huomaa minut ja kääntyy, virnistää, pyytää lähemmäs. Näen, että yksi hänen pikkutakkinsa napeista on erilainen kuin muut. Kaulassaan hänellä on ruskea kravatti ja toisessa kengässään Kaistisen nauha. Ja Kaistinen, hän makaa sängyllään totisena, kun Muukka hymyilee, vie vasemman kätensä päälaelleen ja sanoo:
– Minä kasvatan nyt itselleni hiukset.
Kirjoittaja valmistelee ensimmäistä novellikokoelmaansa. Hän on kiinnostunut järjestyksestä, mutta pitää kaaoksesta.
