Historia hyppää silmille heti Hyytiälän metsäaseman majoitusrakennuksen, Impivaaran, seiniltä. Yli satavuotiaan hirsirakennuksen seiniin on kattoparruja myöten raapustettu, maalattu ja piirretty todistusaineistoa: Arvo Achté, 1920. Urpo Wilska, 1954. Sakari Taskinen, 1999. Jussi Kettula, 2013. Ja tietysti mukana on muutama kirkkovenekin.
Jo Helsingin yliopistoa edeltävä Suomen Keisarillisen Aleksanterin yliopisto alkoi antaa yliopistotasoista metsänhoitajaopetusta vuonna 1907. Siitä alkaen metsätieteiden fuksit ovat Juupajoen Hyytiälässä vietetyn kesän jälkeen saaneet ikuistaa nimensä talon seiniin ja kertoa tuleville fuksisukupolville: minä olin täällä.
Vain kutsut rintamalle ensin sisällis- ja myöhemmin jatkosodan aikaan ovat keskeyttäneet legendaarisen Hyytiälän kenttäkurssin.
On kesäkuinen torstai-ilta. Ensimmäisen vuoden metsäekonomian opiskelijat Emmi Kivijärvi, Tiia Kuronen ja Emilia Kovanen ihastelevat raapustuksia.
Kuronen, Kivijärvi ja Kovanen ovat forsteja, eli Helsingin yliopiston metsäylioppilaita. Tänä kesänä metsäekologian opiskelijat viettivät Hyytiälän asemalla yhdeksän viikkoa, tulevat metsäekonomit seitsemän.
”Rippikoulu 2.0.” ”Aikuisten kesäleiri.” ”Todella outoa.”
”Hydessä” on oma maineensa.
”On siistiä olla osa tätä ketjua ja vielä siistimpää on, kun katsoo, paljonko täällä on miesten nimiä”, Kuronen sanoo.
Vielä 1930-luvulla naisten nimiä ei seinillä juuri näkynyt. Ensimmäinen naismetsänhoitaja Toini Eklund oli Hyytiälässä kesällä 1919, mutta harvinaisia he olivat vuosikymmeniä. Tänä kesänä naisia oli jo enemmän kuin miehiä.
Monia alan opiskelijoita yhdistää rakkaus luontoon, mutta uratoiveet vaihtelevat. Joku haluaa töihin suureen kansainväliseen metsäalan yritykseen, toinen ympäristöministeriöön ja loput kaikkeen maan ja metsän väliltä.
”Iskällä on mettää, ja luulin tietäväni niistä jotain. Mutta huomaan, että se on ollut aika pintapuolista loppujen lopuksi”, sanoo metsäekologian opiskelija Tuulia Lahtinen.
”Huokuuhan tässä vanhanaikaisuus, kun Suomessa on yksityisomisteisia metsiä ja niiden kanssa mennään aina talous edellä. Haluaisin edesauttaa sitä, että miettisimme myös ekologista näkökulmaa.”
Helsinkiläiselle Emmi Kivijärvelle vastuullisuus oli tärkeä arvo jo ennen opintoja.
”Mietin, että tämä voisi olla tulevaisuudessa hyödyllinen ala vaikka ilmastonmuutosta ajatellen. Tämä on tapani antaa oma kontribuutio kysymyksen ratkaisemiseen”, hän sanoo.
Metsänhoidon kurssin ohjelma on tiukasti aikataulutettu. Aamupala tarjoillaan seitsemältä, ja kahdeksalta kaikkien on oltava paikalla luentosalissa maastokelpoisina. Päivän tehtäviä alustava luento kestää puoli tuntia, jonka jälkeen kurssilaiset pyöräilevät vaihteettomilla, jopomaisilla pyörillä mäkisiä hiekkateitä pitkin metsäkohteille.
Metsässä vietetään koko päivä. On kuin vuoden kuivaharjoittelun ja luennoilla pänttäämisen jälkeen pääsisi vihdoin laboratorioon.
”Kenttäkurssit ovat keskeinen osa asiantuntijaksi kasvamisessa”, sanoo metsätieteiden laitoksen johtaja Pasi Puttonen.
Kurssilla opetellaan muun muassa maaperän sekä kasvilajien tunnistamista ja mitataan puuston pinta-alaa tietyn runkopaksuuden tavoittaneiden puiden lukumäärän avulla. Metsätuhoja ja niiltä suojautumista opetellaan tunnistamalla merkkejä hirvien syömistä taimista, vuosien takaisen metsäpalon jäljistä, kuoren alla kaivertavan kirjanpainajakuoriaisen tekemistä kuvioista ja puuta sisältä päin lahottavasta juurikäävästä.
Kurssin lopuksi opiskelijoiden pitäisi osata sanoa, mitä metsälle kuuluisi tehdä. Pitäisikö sitä esimerkiksi harventaa? Mitä otetaan, mitä jätetään ja kuinka paljon? Kylvetäänkö siemeniä vai istutetaanko taimia? Vai annetaanko metsän uusiutua luonnollisesti?
Kokonainen kesä Hyytiälässä herättää monessa opiskelijassa ristiriitaisia tunteita. Osa ikävöi kotia, osa on yksinkertaisesti aivan poikki pitkien päivien jälkeen. Toisaalta ”Hyde” on oma todellisuutensa irrallaan muusta maailmasta, täynnä perinteitä.
Metsäpäivän jälkeen kokoonnutaan lentopallokentälle pelaamaan tai kannustamaan. Saunotaan, uidaan, ja taitavimmat kävelevät laituriin sidottua, kelluvaa tukkijonoa pitkin.
Vuorottain eri huonekunnat hoitavat ja silittävät Impivaaran piharakennusten takana lampaita niiden aitauksessa. Hyytiälään on 1960-luvulta asti tuotu lampaita. Tänä vuonna opiskelijat saivat hoidettavakseen kolme vappuna syntynyttä karitsaa. Ensimmäisinä päivinä innostuneet hoitajat saavat niin hampaista kuin puskuistakin.
Impivaaran aulan fläppitaululle ilmestyy lampaiden nimiäänestys: pässit saavat nimekseen Lyydia, Veli Ponteva ja Matti. Elokuussa lampaat jo tunkevat aidan luo seurustelemaan rapsuttajien kanssa.
Viimeisissä viikkobileissä hoidokit päätyvät kurssilaisten juhlaruoaksi.
Pieni kuusi kaatuu 180 astetta väärään suuntaan. Sahauskohdan pitopuun, eräänlaisen saranan, ansiosta puu ei humahda kerralla alas. Se rytisee alkuun pitopuun katkeillessa ja kiihdyttää alastuloaan loppua kohden.
”Varo!” joku huutaa.
Kukaan ei ole vaarassa jäädä alle, vaikka kypärän kuulosuojaimet vaimentavat sahan ja puun ääniä, teräskärkiset turvasaappaat painavat ja liikkuminen on kömpelöä. Ihmettelyä ei kestä kauan. Seuraa oksien karsinta sahalla, rungon katkominen tukki- ja kuitupaloihin sekä osien pinoaminen ajouran viereen.
Seuraava kaatovuorossa oleva ottaa moottorisahan. Toinen puu kaatuu juuri sinne, minne pitääkin.
Nappisuoritus!
