”Missä olit, kun kuulit Chester Benningtonin kuolleen?” kyseli kaverini kesällä Instagramissa.
Olin jossakin Kruunupyyn ja Evijärven välillä. Ajoin vuosimallin 2003 harmaata Nissan Almeraa, kun takapenkillä istuva äitini luki Ilta-Sanomien uutisotsikon ääneen.
En ollut ajatellut Linkin Parkia saati sen laulajaa aikoihin. ”Ne ajat” olivat jääneet ajamani auton valmistusvuoteen – kuinka sattuikaan. Silti olin kerran ollut mukana sukupolvikokemuksessa nimeltä Hybrid Theory. Heti perille mummolaan päästyäni avasin tietokoneen ja aloin katsoa Linkin Parkin musiikkivideoita. Facebookiin alkoi virrata muistoja 41-vuotiaana itsemurhan tehneestä rocktähdestä.
Nykyperspektiivistä Linkin Parkin estetiikka näyttää etäiseltä ja hieman kornilta. Se havainnollistuu In the End ja Crawling -kappaleiden musiikkivideoissa: kankeaa tietokonegrafiikkaa, kohtalokkaita poseerauksia ja goottilaisesti meikattuja, ahdistuneesti haahuilevia naishahmoja. Benningtonilla on lyhythihainen kauluspaita ja käsivarsissa liekkitatuoinnit.
Minulle – ja aika monelle muulle – Linkin Park kiteytti millenniumin hengen. Uusi vuosituhat oli talouskasvun ja materiaalisen hyvinvoinnin aikaa, jonka kääntöpuolena kumisi epämääräinen tyhjyys. ”In the end it doesn’t even matter”, Bennington lauloi. ”Save me from the nothing I’ve become”, vastasi Evanescence. Apulannan Toni Wirtanen möyri Käännä se pois -kappaleen videossa mudassa Marilyn Mansonia jäljitellen.
Tuolloin puhuttiin ”angstista”. Käyttökelpoisen sateenvarjotermin alle pystyi summaamaan monenkirjavan kokemuskimpun, joka koostui nuoren ihmisen kasvukivuista, peloista ja epävarmuuksista. Angsti oli niin esillä, että se muuttui vitsiksi: nuorison ahdistus oli helppo kääntää hyvinvointilasten omahyväiseksi ruikutukseksi.
Jostain tuo angsti silti kumpusi. Se tuntui niin vakavalta ja vilpittömältä; jonkinlaiselta herkkien ihmisten ulkopuolisuudelta hyvinvoinnin keskellä. Kouluampumisten ja WTC-iskujen synnyttämä paniikki vain lietsoi sitä.
Sitten angsti katosi. Linkin Park vaihtui uusiin, Lady Gagan kaltaisiin sukupolvikokemuksiin, jotka vetosivat muuhun kuin ahdistuksen tunteisiin.
Nyt, kun vuosituhannen vaihteen teinit ovat kasvaneet kolmekymppisiksi, millennium-estetiikka on tehnyt paluun, joskin etäännytettynä nostalgisointina. Virnuilen ymmärtäväisesti IRC-Gallerian parhaimmistoa esittelevälle Instagram-tilille, jossa liekkikuviot ja reisitaskuhousut vilisevät. The Guardian tiesi kertoa jo viime vuonna, että Y2K-estetiikka on taas ajankohtaista. Asialle omistautuneissa Tumblr-blogeissa jaetaan kuvia Matrixista, värikkäistä iMac G3 -tietokoneista ja puhallettavista huonekaluista – kaikenlaisesta millennium-krääsästä.
Nykypäivän millennium-fiilistelystä puuttuu kuitenkin jokin, nimittäin angsti. Minne se oikein meni? Jos angstin vaivaannuttavuus perustuu sen vilpittömään tapaan käsitellä ahdistusta, niin miksi se sitten oli vain 2000-luvun alun trendi? Eivät ongelmat, jotka purkautuivat vaikkapa kouluampumisina, ole menneet minnekään. Edelleen on ulkopuolisia, ahdistuneita ihmisiä.
Lauluntekijä Matti Johannes Koivu ruotii vähän samoja asioita radiosarjassaan Tulevaisuuksien historia. Hän kartoittaa suomalaisten tulevaisuuskäsityksiä eri aikakausilta ja esittää, että nykyisessä yksilöiden yhteiskunnassa ihmiset ovat lakanneet uskomasta tulevaisuuteen. Tämä johtuu siitä, että yhteiset projektit puuttuvat. Tulevaisuutta paetaan arjen pieniin asioihin, hän väittää.
Kuulostaa järkevältä. Hyvään fiilikseen self-helpin ja konmarittamisen avulla pyrkiminen on osoitus siitä, että sentään oma elämä ja tulevaisuus ovat hallussa. Silloin myöskään angstille ei löydy sijaa. Millennium-ihminen ahdistui, koska hänen oli vaikea löytää oma paikkansa arvojen pirstaloituessa. 2010-luvun ihminen on jo lakannut rimpuilemasta, koska yhteiskunnan isot linjat näyttävät mahdottomilta muuttaa. Angsti kuului rimpuiluun, ei sopeutumiseen.
Samalla negatiiviset tuntemukset on karnevalisoitu. Facebookista löytyy sivuja kuten Nihilist memes, joilla hekotellaan itsetietoisesti masennukselle ja olemassaolon järjettömyydelle. 64 Facebook-kaveriani tykkää tällä hetkellä kyseisestä sivusta, ja tykkään siitä itsekin.
Ihmiset tuntuvat ajattelevan, että ”tällaista” tämä nyt on, eikä ”tälle” oikein voi mitään.
Niin millaista? No, järjetöntä ja ahdistavaa tietenkin. Jokainen viime aikoina politiikkaa seurannut tietää, mitä tarkoitan. Silti järjettömyydestä ahdistuminen tulkitaan ylireagoinniksi. Yksilöiden tsemppiyhteiskunnassa ongelmiin tulee suhtautua pragmaattisesti ja ratkaisukeskeisesti, kuin vältellen kaikkea, mikä voitaisiin tulkita heikkoudeksi. Tämän maksiimin valossa angstikin tuntuu lapselliselta.
Siksi myös Linkin Parkin voiton päivät jäivät vuosituhannen alkuun. Yhtye julkaisi tänä vuonna viimeiseksi jäänevän albuminsa One More Light, mutta siitä ei erityisemmin pidetty. Levy nähtiin nelikymppisten miesten pyrkimyksenä roikkua tässä ajassa kiinni. Nu metal -riffit ja raskas kohkaus olivat vaihtuneet trap-nakutukseen ja liukkaisiin synataustoihin. Kritiikin kohteena ei ollut tyyliremontti sinällään, vaan se, miten köykäisesti se oli toteutettu.
Bennington tosin lauloi edelleen samoista asioista. Levyn avausraita oli nimetty kolkosti: Nobody Can Save Me Now. Kappaleet kulkevat kuitenkin duurissa – angsti on hymykasvoista ja kepeää. Ikään kuin bändi haluaisi viestittää muulle maailmalle, että kyllä tästä selvitään.
Bennington ei selvinnyt. Syyt tähän ovat tietysti henkilökohtaisia. Väitän silti, että ehkä ilman angstista taidettaan hän olisi tehnyt ratkaisunsa jo aiemmin. Hetkellisesti angsti pelasti hänet – ja aika monen muun.
Kirjoittaja kaivoi tänä kesänä vuonna 2003 ostamansa liekkipaidan vaatekaapistaan ja otti sen käyttöön.
