Siirry haluamaasi henkilöön:
- Cheyenne Järvinen, kohumoguli
- Sanna Ukkola, tolkun toimittaja
- Arttu Lindeman, artisti
- Kaarina Suonperä, etikettikuningatar
- Ville Niinistö, post-populisti
- Teemu Selänne, Teemu
Cheyenne Järvinen, kohumoguli
Ruotsissa kaikki on suurempaa. Myös Instagramin seuraajakunnat.
”Ja jos Johanna Tukiainen olisi saanut vastaavan näkyvyyden Briteissä, hän olisi varmasti miljonääri.”
Ollaan myyrmäkeläisen ravintolan nurkassa. Cheyenne Järvinen, 23, haarukoi muovirasiasta vaivihkaa omia urheilijan eväitään: munakoiso-jauhelihalettuja ja riisiä. Hän käy salilla viisi kertaa viikossa. Kun mainostaa työkseen fitness-vaatteita Instagramissa, se kuuluu asiaan.
”Vapaapäivä ei ole ikinä vapaapäivä. Koko ajan pyörii mielessä, mitä voisin tehdä (somessa) seuraavaksi.”
Vantaalainen Järvinen on perustamassa some-markkinoinnin yritystä kahden ystävänsä kanssa. Toinen on bloggari, toinen tubettaja. Järvinen on molempia.
Järvisellä onkin paljon titteleitä. Kohukaunotar, Junon salarakas, Cheekin salarakas. Temptation Island -sarjan myötä myös ”Kohu-Cheyenne” ja ”viettelijäsinkku”.
Näistä mikään ei kuitenkaan ole titteli, jonka vantaalainen Järvinen pitkän päälle haluaisi liittää brändiinsä. Kohut ovat välivaihe ja väline, askel kohti haaveissa siintävää some-markkinoinnin yrittäjyyttä.
Järvinen elää kahden julkisuuden välissä. On perinteinen keltainen media, joka ”osaa olla ystävä ja pahin vihollinen”. Järvinen ymmärtää Seiskaa, koska he saavat provosoinnista rahaa.
Toinen julkisuus ovat Järvisen omat somekanavat, joita hän on kehittänyt etenkin kuluneen kohuvuoden aikana. FabuliciousCC-blogissaan Järvinen kommentoi median juoruja (ja varoittaa nuoria pikavipeistä), mutta pyrkii pitämään painopisteen muualla. Hän julkaisee meikkiohjeita, poseeraa ja kertoo salirutiineistaan. Instagramissa Järvinen on usein urheilemassa, bileissä tai hengailemassa alusvaatteissa. Ja jakaa lahjakortteja, vaikkapa sushibuffetiin.
Koska bikini- ja salikuvat saavat huomiota – vieläpä erilaisten yleisöjen huomiota –, niitä kannattaa julkaista. Järvinen myy mainostajille seuraajiaan, ihan kuin lehdetkin joskus kivikautisella ajalla.
”Jos annetaan vähän ja toivotaan paljon, se on totta kai hälytysmerkki. Välillä olen joutunut sanomaan, etten valitettavasti voi tehdä työtä tämmöistä vastiketta vastaan. Markkinointiarvoni on kuitenkin niin laaja.”
Urheiluvaatevalmistaja saattaa pyytää, että Järvinen poseeraa Instagramissa heidän uusissa salitrikoissaan. Järvinen postaa kuvan sovittuna päivänä ja sovittuun aikaan 19 000 seuraajalleen ja lähettää yritykselle laskun.
”Olen pyrkinyt valitsemaan yrityksiä, joita oikeasti haluan tukea. Tämä rintakohu on ollut juuri sen takia, ettei yhteistyö Look-yrityksen kanssa ole mennyt ihan putkeen. Ja sitten olen kyllä tuonut sen selkeästi esille.”
Järvinen viittaa viimevuotiseen rumbaan, jossa hän matkusti Tallinnaan rintojen kohotus- ja implanttileikkaukseen. Lopputulos oli epäsymmetrinen, arpinen ja riitaisa.
Parempaa kokemusta Järvisellä on Estetiasta ja sairaanhoitaja Susanna Hanhinevasta. Vapaa-ajalle ulottuva ystävyys alkoi, kun Hanhineva pisti Järvisen kulmakarvojen väliin botoxia.
Yrittäjänä Järvinen haluaisi edistää profiileissaan hyvinvointia, itsensä hyväksymistä ja urheilullisia elämäntapoja. Miksi hänestä syntynyt mielikuva on aivan toisenlainen?
Lukion jälkeen meni lujaa, Järvinen muistelee.
”Kun 19-vuotiaana muutin Helsinkiin, halusin miehiltä paljon huomiota. Ja kun sainkin huomiota, se sekoitti minua jonkin verran. Lähdin mukaan Seiskan Tähtityttö-hommiin ja Miss Helsinki -kisaan. Ovathan ne kaikki osa tuota.”
Ressun lukiossa Järvinen oli pärjännyt erityisesti pitkässä matematiikassa ja kielissä: englannissa, ruotsissa, saksassa ja espanjassa. Isä toivoi Järvisen jatkavan kauppatieteelliseen, lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen. Jossain vaiheessa Järvinen tajusi, ettei tiennyt omista kiinnostuksistaan mitään.
Abivuoden alla Järvinen oli kesätöissä Linnanmäellä.
”Tapasin paljon uusia ihmisiä, kävimme ulkona ja tutustuin tulevaan kämppikseeni. Huomasin, että oho, ihmiset tykkäävät minusta ja että näin saa hyväksyntää.”
Miten?
”Pelkäsin ennen vähän kaikkea, enkä halunnut minkäänlaista huomiota itseeni. Mutta lukion lopulla aloin päästä eroon syömishäiriöistäni ja puhua ihmisille. Luonteeni alkoi paistaa läpi. Silloin oli iso juttu, että ihmiset tykkäsivät minusta.”
Anoreksia ja masennus hellittivät hieman, ja Järvinen uskaltautui juhlimaan. Ja sitten juhlimaan lisää.
Salasuhteet olivat Järvisen mukaan hetken huumaa, joka lähti käsistä.
”Ajattelen, että joko voit jäädä median jalkoihin tai sitten käyttää sitä.”
Järvinen ei haluakaan täysin eroon kohukaunottaren tittelin tuomasta huomiosta. Hän tasapainottelee: Temptation Island vaikuttaa hyvältä jutulta. Salarakkaaksi ei tarvitse enää alkaa. Järvinen miettii toimiaan kuin yritys: missä yhteydessä oma nimi näyttää hyvältä.
Parhaassa tapauksessa perinteinen julkisuus toisi seuraajia sille Järviselle, joka hän somessa haluaa olla: lämmin, sporttinen, sopivan villi ja hassu.
Niin helppoa se ei kuitenkaan ole. Vaikka kuinka perustaisi oman Youtube-kanavan, se ei ole tabula rasa. Seiska-julkisuus valuu takaisin aggressiivisina somekommentteina.
Stressi nostaa helposti pintaan syömishäiriöön liittyviä ajatuksia, joita Järvinen työntää pois mielestään vähän kuin kommenttejakin.
”Välillä on varsinaisia raivomyrskyjä, sadat ihmiset kommentoimassa törkeyksiä. Kerran olen tehnyt sen virheen, että menin kommentoimaan, että tämän on pakko loppua. Siihen tuli heti parikymmentä kommenttia, että sinun syytä ja itse olet tähän tullut.”
Järvinen on huomannut, että Helsingissä tuntemattomat välttelevät häntä tilanteissa, joissa olisi mahdollista tutustua. Ystävät tulevatkin paljolti somentekijöiden parista. Haastattelupäivän iltana kaveriporukka aikoo katsoa yhdessä Temptation Islandin ensimmäisen jakson.
Järvinen ei halua olla tavis, mutta olisi mieluusti julkikuvaltaan hieman inhimillisempi. Kyllä, hän tekee vuoroja kaupan kassalla vuokrafirman kautta. Hän jännittää, saako opiskelupaikan Haaga-Helian liiketalouslinjalta.
Ystävä Sephora Ikalaba eli Miss Helsinki suositteli Järvistä hiljattain suostumaan Helsingin Uutisten haastattelupyyntöön. Jutussa käsitellään muun muassa Järvisen hankalaa lapsuutta isän alkoholiongelman, väkivaltaisuuden ja vanhempien eron varjossa. Ylioppilaslehden haastattelun jälkeen Järvinen puhuu taustoistaan myös Yle Kioskissa.
”Helsingin Uutiset ei ole niin iso media, mutta haastattelu oli lämmin ja antoi minusta paremman vaikutelman. Toimittaja oli armollinen.”
Teksti: Veera Jussila
Sanna Ukkola, tolkun toimittaja
Miksi YLE on ottanut tuon sönkkökielisen toimittajan töihin YLEEN?
En minäkään pidä tyylistään. Haastattelee silmät suurina ja jotenkin hölmönlaisena.
Sanna Ukkola on Ylellä sen takia, että hän on OIKEA toimittaja. Piste.
Ylläpito on poistanut tästä viestin sääntöjen vastaisena.
Ylen Aamu-tv:n juontaja ja kolumnisti Sanna Ukkola on tähtien asennosta ja julkisen keskustelun maanisuusasteesta riippuen joko propagandaviraston suvakkitoimittaja tai – Tuomas Enbusken sanoin – Yleisradion ”ainoa oikeistolainen toimittaja”.
Suvakkitoimittaja siksi, että hän on kritisoinut kolumneissaan rasisteja ja maahanmuuttokriitikoita.
Oikeistolainen siksi, että hän on kritisoinut myös feministejä, luomuruokaa ja joulupukkia.
Ukkolaa jaottelut lähinnä huvittavat, ehkä hieman säälittävätkin.
”Suomessa on viisi miljoonaa ihmistä, ja joka viidennellä on jotain mielenterveysongelmia. Se on ihan lähtökohta, että törkyä tulee”, hän sanoo.
Ukkola ei mielestään kumarra vasemmalle eikä oikealle. Hänelle tärkeintä on sanoa asiat niin kuin ne hänen mielestään ovat. Ei turhia rönsyjä, ei ylimääräistä jaarittelua.
Sanna Ukkola kirjoittaa puhdasta tolkkua.
Tolkun isä on kirjailija Jyri Paretskoi, joka kolumnoi Iisalmeen Sanomissa reilu vuosi sitten ”tolkun ihmisistä”. Paretskoin mukaan he ovat suomalaisten suuri enemmistö, joka ei halua ”huutaa omia maltillisia ja rakentavia mielipiteitään julki”.
Suomeen oli saapunut edellisenä kesänä tuhansia turvapaikanhakijoita, eikä kukaan tiennyt, mitä heille olisi pitänyt tehdä. Kirjoitus oli kirsikka suomalaisen maahanmuuttokeskustelun päälle: se loi kuvan kahdesta ääripäästä ja tarjosi niiden välille kultaisen keskitien.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö jakoi kolumnin hehkuttavin saatesanoin, ja tolkun äänellä ryhtyi puhumaan myös Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin. Hän lähti Paretskoin apuun, kun kolumni sai suitsutuksen lisäksi valtavan arvosteluryöpyn.
Appelsin kirjoitti pian kolumnin siitä, miten rasistien vastapainona on ”oikeamielinen älymystö”. Älymystö on ”verbaalisesti lahjakas ja keskusteluilmapiiriä hallitsemaan pyrkivä oikeamielisten armeija”, joka tuottaa ”vihapuhetta, jota ei huomata”. Appelsinin mukaan näkymätön vihapuhe on muun muassa sitä, että Trumpia ihannoivaa Teemu Selännettä piikitellään sosiaalisessa mediassa. Oikeamielisen älymystön armeijan tarkoituksena on ”murskata jokainen paretskoi, joka katsoo asioita rauhallisen enemmistön näkökulmasta”.
Ei ihme, että tolkku vetoaa, jos tarjolla on vain sarkastinen älymystömilitia ja raiskausfantasioilla ratsastavat rasistit.
Sanna Ukkolaa on kutsuttu Ylen Ulla Appelsiniksi, ja hänen tekstejään on kritisoitu ryppyotsaisuudesta, mutkien suoraksi vetämisestä ja populismin kanssa flirttailusta.
Viimeaikaisimpiin kohuteksteihin kuuluu kolumni siitä, miten lapsille syötetään kouluissa ”pakkoporkkanaa ja pakkofeminismiä”. Kuntavaalien aikaan Ukkola kritisoi puolestaan sitä, että äänestäjät valitsevat ehdokkaansa sukupuolen perusteella. Hänen mukaansa ”vagina ei tee kenestäkään pätevämpää poliitikkoa”.
Ei kenenkään yllätykseksi, ”älymystö” älähti.
Provosointi on tarkoituksellista, sillä hyvä kolumni on paljon luettu kolumni. Ukkolan tyyliin ei kuulu myöskään toisaalta-toisaalta-argumentointi. Hän ampuu kovilla konsensusta vastaan.
”Pyrin kolumneillani löytämään sellaisia näkökulmia, jotka eivät ole olleet niin paljon esillä julkisuudessa. Jos mediakenttä katsoo yhteen suuntaan, yritän löytää toisenlaisen narratiivin”, hän sanoo.
Ilta-Sanomien päätoimittaja Appelsin sattuu myös olemaan Ukkolan entinen esimies. Jos vertailun on tarkoitus olla loukkaava, sitä se ei Ukkolalle ole.
”Yritän teksteilläni kritisoida kaikenlaista fundamentalismia ja riehumista eri suuntiin. Ongelmana on se, että ihmiset huutavat molemmilla puolilla kauhean äänekkäästi, ja keskellä olevat ovat hiljaa.”
Molemmat ryhmät sekä oikealla että vasemmalla ovat Ukkolan mukaan yhtä pahoja, ja yhteistä heille on loputon loukkaantuminen turhasta.
”En enää ymmärrä, mistä ihmiset nykyään suuttuvat. Elämme kulttuurissa, jossa joka asiasta loukkaannutaan ja joka asiasta nousee kauhea nettikohu”, hän sanoo.
Ukkolan mielestä loukkaantuminen ja loukkaamisen pelko rajoittavat julkisuudessa sallittuja diskursseja.
”Jos kirjoittaisin tästä, ihmiset olisivat sitä mieltä, että haluan sallia vihapuheen. En missään nimessä halua, se on ihan eri asia. Toivoisin, että keskustelukulttuuri olisi Suomessa laajempi. Kolumneillani pyrin laventamaan sitä sananvapautta mitä meillä on.”
Ukkola korostaa, että hän haluaa pysyä puoluepolitiikan ulkopuolella. Sen takia hän ei esimerkiksi äänestä. Ja jos hän käy äänestämässä, lappu jää tyhjäksi.
Hän ei myöskään osaa sijoittaa itseään poliittiseen nelikenttään.
”Olen miettinyt olenko arvoliberaali vai arvokonservatiivi. Olen siltä väliltä, enkä ole kumpaakaan. Kolumneissani menen välillä yhteen ja välillä toiseen suuntaan. En ole kauhean idealistinen maailmanparantajatyyppi, niin kuin monet toimittajat ovat”, Ukkola sanoo.
Ideologialla ei ole Ukkolalle niinkään väliä, vaan sillä, mikä tuntuu järkevältä. Se, mikä on järkevää, tosin vaihtelee ihmisten kesken. Ukkolalle on järkevää, että ideologiat kuten veganismi ja feminismi eivät kuulu kouluihin, eivätkä naiset ole yhteiskunnassa yhtään sen huonommassa asemassa kuin miehetkään.
Joku toinen saattaisi olla eri mieltä.
Ukkola itse karaistui julkiselle kritiikille vaikeimman kautta. Vuoden 2008 kuntavaaleissa eräs eiralainen kielitieteilijä haali itselleen 18:ksi eniten ääniä koko maassa. Se oli ensimmäinen kerta, kun perussuomalaisten Jussi Halla-aho ja hänen seuraajajoukkonsa nostivat päätään näkyvästi. Halla-ahon kirjoittelu herätti tuolloisessa Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Ukkolassa huolta. Hän kirjoitti jutun Ääriharava, jossa siteerasi Halla-ahon Scripta-blogia.
Pian Ukkolasta tuli Halla-ahon ja hänen faniensa silmätikku.
”Kolmen kuukauden ajan pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Se oli ihan päivittäistä. Netistä ja joka puolelta tuli työnantajilleni ja minulle uhkailua ja kaikkea mahdollista”, Ukkola kertoo.
Se on myös yksi syy, miksi Ukkola ei halua puhua tässä jutussa mitään yksityiselämästään. Siitä hän on saanut jo tarpeeksi lokaa niskaansa.
Yksinäisten nettipervojen kirjoittelu Ukkolan ”pantavuudesta” tai sääristä ei myöskään hetkauta.
”Luulen, että naiset ovat herkempiä ja ottavat itseensä helpommin kun miehet, jotka ottavat sen sitten olankohautuksella.”
Vaikka netissä kuohuisikin ja Twitter huutaisi, Ukkola herää edelleen arkisin kolmelta aamuyöllä, jotta voi olla maskissa neljältä ja studiossa puoli seitsemältä toivottamassa suomalaiset tervetulleeksi uuteen aamuun.
Ukkola sanoo oppineensa jättämään nettivouhkaamisen omaan arvoonsa, eikä mielellään edes nostaisi sitä esille. Se olisi hänen mielestään uhriutumista.
”Jotkut toimittajat tykkäävät julkaista vihapalautetta Facebookissa. Mutta jos toimittaja saa huonoa palautetta, se ei tarkoita, että toimittaja olisi huono – vaan se voi olla juuri päinvastoin.”
Teksti: Melissa Heikkilä
Arttu Lindeman, artisti
Arttu Lindeman pamahtaa lahtelaiseen levytysstudioon suoraan salilta, hengästyneenä ja hikisenä, mustissa kolmiraitaverkkareissa. Hän luuli olevansa myöhässä tästä haastattelusta.
Lindemanin tuntevat tietävät, että myöhästely on hänen paha tapansa. Tämänkin yksityiskohdan elämästään hän on jakanut omalla Youtube-kanavallaan, jota seuraa yli 170 000 ihmistä. Lindeman on yksi Suomen suosituimmista tubettajista, jonka videoilla on parhaimmillaan yli 600 000 katsojaa.
Suomalaiset mediat ovat tehneet viimeisen kahden vuoden aikana lukemattomia juttuja tubettajista, ja tubettajat ovat puolestaan kertoneet lähes kaiken itsestään lukemattomilla my day -videoillaan. Siksi tämänkin jutun Arttu Lindemanista olisi voinut kirjoittaa ihan hyvin ilman hänen itsensä haastattelua. Tiedämme esimerkiksi, että Lindeman kirjoitti lukematta M:n ja E:n paperit, ja että hän on Lahden Pelicansien suuri fani.
Mutta emme ole Lahdessa Youtube-suosion takia. Syy löytyy studion seinältä: siellä roikkuvat Evelinan, Robinin ja Cheekin kulta- ja platinalevyt. Lindemanin kultalevy viime kesäkuussa julkaistusta Läikkyy-singlestä on ripustettu niiden väliin.
Tätä kirjoittaessa Läikkyy on juuri ylittänyt tuplaplatinarajan, ja Lindemanin kolme muuta kappaletta ovat yltäneet listaykkösiksi. Tuorein sinkku Lapioin ylsi sekin ykkössijalle Spotifyn kuunneltuimpien kappaleiden listalla. Vuoden verran musiikkia julkaisseen artistin muutaman kappaleen kokoista tuotantoa on kuunneltu yhteensä kymmeniä miljoonia kertoja.
Lindeman on malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tubettaja kasvaa aikuiseksi: hän ryhtyy ammattiesiintyjäksi. Haastattelussa tubettaja-artisti puhuu sosiaalisen median yhteisöjen rakentamisesta ja omasta henkilöbrändistään kuin punavuorelainen brändikonsultti.
Arttu Lindeman sanoo asioita kuten:
”Jos olisin puhtaasti Suomen LFMAO ja tuolla olisi kauppojen hyllyt pulloillaan Arttu-mässyjä ja -jätskejä ja vitusti merkkuu koko ajan, niin silloin olisin isompien korporaatioiden rahasampo. Se homma palaisi puhki nopeasti.”
Lindeman itse haluaa tehdä eron artistin ja tubettajan välille, sillä se on hänen mukaansa merkittävä.
”Mä oon artisti, joka tekee tubevideoita. Jos kaikki eivät näe sitä silleen, niin vielä pitää hetki tehdä töitä.”
Youtube-tapahtuma Tubeconin teettämä kysely kertoi huhtikuussa, että tubettajat ovat suomalaisten nuorten seuratuimpia idoleita. Siksi perinteinen media ja viihdeteollisuus haluavat hyötyä heistä mahdollisimman paljon.
Ensin oli Yle, joka kaappasi tubettajat ohjelmiensa kasvoiksi niin nuortenohjelma Summeriin kuin ajankohtaisohjelma Kioskiinkin. A-lehdet puolestaan lanseerasi reilu vuosi sitten Tube-lehden, jonka ”pääosassa ovat tämän hetken kuumimmat kotimaiset ja ulkomaalaiset YouTube-tähdet”.
Fanit seuraavat kanavasta toiseen, ja tubettajille julkisuus kelpaa.
”Totta kai kun aloin tehdä tube-videoita, ajattelin, että olisi siistiä olla julkkis. Musta tuntuu, että kaikki, jotka alkaa tubettaa tekee sitä enemmän tai vähemmän sillä kulmalla”, Lindeman pohtii.
Myös nykypäivän vaikeuksien kanssa kamppailevalle levy-yhtiölle Lindemanin kaltainen tekijä on parasta, mitä se voi talliinsa saada: omat räppinsä kirjoittava artisti, joka on itse itsensä brand ja community manager, ja joka tuo mukanaan yli 100 000 nuorta, uskollista fania – siis potentiaalista kuluttajaa.
Ei olekaan ihme, että Lindemanin jälkeen myös tubettajat Aleksanteri Hakaniemi, Daniel Okas ja Tuure Boelius ovat allekirjoittaneet levytyssopimukset. Ja jos artistin tarjoama näkyvyys on tarpeeksi suurta, musikaalinen lahjakkuus voi olla toissijaista.
”Monet tubettajat ovat nähneet, että vittu miten siisti meininki tolla on ja innostuneet siitä, vaikka ne ei koskaan aikaisemmin olisikaan olleet musikaalisia. Mutta se ei kuulu mulle, musta se on vaan siistiä.”
Jos esimerkiksi Ville Valon viehättävyys piili siinä, miten mystiseltä hän vaikutti, Lindemanin viehättävyys perustuu siihen illuusioon, miten lähelle hän tulee.
”On monenlaisia keinoja rakentaa julkinen minä. Mun tapa on iisi.”
Lindeman kysyy faneiltaan videoissa ja Snapchatissa, miten menee ja mitä kuuluu, mitä haluaisitte keikoilla kuulla. Fanit vastaavat, ja Lindeman esittää keikoillaan kaikki ne biisit, joita yleisö haluaa kuulla. Joskus parikin kertaa, jos sitä toivotaan.
”Fanit elää tätä juttua mun kanssa. Tuntuu hullulta, miten paljon niitä ihmisiä on, jotka katsoo kaiken mitä multa tulee. Ne kuuntelevat kaikki biisit, katsoo kaikki videot, IG-kuvat, snäpit, kaiken. Sille jengille on reilua, että näyttää mitä syö lounaaksi, vaikka se tuntuisi tyhmältä. Musta tuntuisi, että se olisi sen jengin laiminlyöntiä, jos pitäisin pitkään taukoa.”
Viime helmikuussa fanit antoivat takaisin: Lindemanin nimi nousi myös laajemman yleisön tietoisuuteen, kun tuore artisti voitti yleisöäänestyksellä Vuoden artistin Emma-palkinnon. Sannin, Alman, JVG:n ja Elastisen päihittäminen aiheutti jopa suoranaista raivoa sosiaalisessa mediassa.
”Julkaisin yhden kuvan ja snäpin että hei, tällainen äänestys on auki ja olisi tosi siistiä, jos äänestäisitte.”
Ensimmäisen kerran Lindeman koki olevansa artisti – melko ironisesti – viime vuoden Tubeconissa.
Lindemanin julkaisemalta videolta näkee, kuinka hän laskeutuu kokovalkoisessa asussa Hartwall-areenan katosta lavalle. Yleisö kiljuu, ilmassa leijailee paperisilppua.
”Siellä lavalla ei ollut mikään tube-esitys.”
Kilpailu on lisääntynyt, kun levy-yhtiöt ovat huomanneet tubettajien potentiaalin. Some-suosio ei aina käänny menestykseksi perinteisillä areenoilla, mistä kielivät muun muassa Benjamin Peltosen ja Sara Forsbergin tahmeat listasijoitukset. Siitä huolimatta Lindemanilla tuntuu menevän hyvin. Televisiossa pyörii jopa artisti-Lindemanin oma viihdeohjelma, Lindemania.
Jaksavatko ihmiset kuunnella suomenkielistä bileräppiä parikymppisen miehen elämästä? Ainakin Lindemanilla on kova usko itseensä.
”Se ei ollut pelkästään mun jengi, joka kuunteli Läikkyyn tuplaplatinaksi, vaan suomalaiset.”
Teksti: Melissa Heikkilä
Kaarina Suonperä, etikettikuningatar
Voisi luulla, että tapakouluttaja koputtaa ikkunaa varovaisesti, mutta Kaarina Suonperä jyskyttää. Urho Kekkosen museon kahvilan ovet ovat kiinni, vaikka kello on viittä yli avaamisajan.
Toista oli Tallinnassa, jossa Suonperä opasti oopperamatkalaisten ryhmää edellisenä viikonloppuna. Hän halusi viedä ryhmänsä tuttuun kenkäkauppaan, mutta kauppiaan kanssa ei ollut löytyä sopivaa aikaa.
”Sitten hän sanoi, että entäs illalla oopperan jälkeen. Ja että hän tarjoaa lasilliset tai kupilliset, mitä kukin haluaakaan. Mikä asiakaspalvelu!”
Kahvilassa pöydälle ilmestyy kansioita ja esitteitä. Yksi kertoo Suonperän johtamasta Tapaseurasta, joka nimeää vuosittain Vuoden käyttäytyjän ja Vuoden tapateon.
Suonperä aloitti puheenjohtajana vuonna 2006, jolloin jäseniä oli noin sata. Hän lupasi tuplata jäsenmäärän, joka on nykyään noin 300.
”Harrastan isoja miehiä ja isoja asioita.”
Suonperä on Suomen tunnetuin sinisen ystävä, jonka sinisen auton avaimenperänä roikkuu tietysti sininen nahkaruusu. Ennen kaikkea hän on kuitenkin Suomen johtava käytöstuntija. Soitamme Jaakko Hämeen-Anttilalle islamista, Suonperälle etiketistä. Hän luennoi yrityksissä, järjestöissä ja kouluissa sekä vastaa yksityisten ihmisten kysymyksiin vaikka lakkiaislahjoista.
Piirtoheitinkalvossa lukee hyvää huomenta sekä olemus ja ääni. Koulutuksissa Suonperä korostaa, kuinka piristävää ihmiselle on kuulla juuri hyvän huomenen toivotus.
”Ei pelkkä huomenta, eikä missään tapauksessa huomenta huomenta. Joissain asioissa olen tylsä.”
Monelle Suonperä on rouva, joka moittii vuosittain Linnan juhlien asuja. Mutta hän ei pidä siitä puuhasta ollenkaan. Suonperä haluaisi listata onnistumisia, mutta mediaa kiinnostaa negatiivisuus.
”Jos aina nostaa esiin vain sen iankaikkisen kauheuden, niin onhan tämä kohta kaikki kammottavaa. Ja jossain vaiheessa pitää kuollakin.”
Siitä päästäänkin lehdistä leikattuihin kuolinilmoituksiin, joihin Suonperä on tehnyt viivauksia keltaisella korostuskynällä. Vaatetus mielialan mukaan, lukee yhdessä. Mutta tämä ei yllätä. Golf-matkallaan Göteborgissa Suonperä näki lehdissä ruotsalaisia kuolinilmoituksia, joissa toivottiin hautajaisvierailta ljus klädseliä eli vaaleita vaatteita.
”Sanoin, että odotetaan vaan: ennen pitkää tämä tulee meillekin.”
Ei pidä käsittää väärin. Suonperä ei ole tuomassa verkkareita hautajaisiin. Ruuhkabussissa hän oli antaa luunapin luokanopettajalle, joka puhutteli sotaveteraania törkeästi. Tapakouluttaja sanoi ottavansa yhteyttä koulun rehtoriin. (Oikeasti hän ei tehnyt niin.)
”Opettaja sanoi, että et sinä voi olla niin raukka. Sanoin, että ei, olen raukempi!”
Tiukkis Suonperä ei kuitenkaan ole. Hän kertoo tarinoita ja nauraa niille itse. Jotkut sijoittuvat jopa ”tälle vuosituhannelle”. Suonperä hyväksyy, että tavat muuttuvat.
”Tässä kohtaa, vuonna 1996, smart casual tuli elämääni”, Suonperä sanoo ja näyttää Malesian suurlähettiläs Ilkka Ruson lähettämää juhlakutsua.
”Olin juuri menossa suihkuun, kun tämä ilmestyi hotellissa ovemme taakse. Pyyhe päähän, liuin kaiteet alas – hissi oli rikki. Tupsahdin vahtimestarin eteen, jolla oli valkoiset puuvillakäsineet.”
Suonperä kysyi smart casualista neuvoa vahtimestarilta. Tämä haki hotellin perukoilta kirjan ja kertoi: miehellä pitkähihainen kauluspaita, pikkutakki ja housut. Ei solmiota.
Monesti Suonperä nauraa yhdessä neuvottaviensa kanssa. Kerran eräs mies luennon loputtua näytti hänelle vaivihkaan kutsua, jossa luki P.M. Suonperä selvitti hiljaa, ettei lyhenne vastoin miehen toivetta tarkoittanut pullo mukaan, vaan pour remoire, muistutukseksi.
Suonperäkin on ollut etikettiamatööri. 1960-luvun lopulla hän työskenteli Helsingissä MK-mainostoimistossa ja muun muassa juonsi ohjelmia radiossa ja televisiossa. Sitten, vuonna 1970, Suonperästä tuli everstin vaimo.
Yhtäkkiä parikymppinen Suonperä asui Tikkakoskella varuskunnassa. Hänen piti hallita kattaukset ja kastikelusikat, tunnistaa kauluslaatat ja hihamerkit.
”Kun hain mieheni manttelin pesulasta, en edes tiennyt, mikä oli mantteli.”
Suonperä oli eversti Teppo J. Suonperän uusi vaimo. Oli poikkeuksellista ja paheksuttua, että eversti meni uudelleen naimisiin. Suonperä ei tästä tiennyt.
”Tiedän, millaista on olla yksin niin, että mitään pahaa et ole tehnyt, mutta kukaan ei sinusta tykkää. Jos joku olisi edes joskus tullut sanomaan, että tuletko meille kahville. Mutta ei, never!”
Mieheltään Suonperä oli saanut huomenlahjana seuraksi rottweilerin. Hän halusi näyttää ottamalla armeijan muodollisuudet mahdollisimman hyvin haltuun. Varuskunnan illallisilla Suonperä istui usein iäkäs sotaveteraani kummallakin puolellaan ja kuunteli tarkasti.
”Muutaman konjakin jälkeen he kertoivat, että tuli sarrrrrrrrja, ja minä tuin, että hmm-mmm.”
Suonperä haluaa erikseen alleviivata, että näin Suomen juhlavuonna jokaiselle veteraanille ja lotalle tulisi osoittaa kunnioitusta kiittäen.
Vuonna 1973 Suonperä jäi leskeksi. Kauppaneuvos Claes Rydman kutsui hänet Helsinkiin
Scan-auton tiedotuspäälliköksi. Suonperä järjestytti muotinäytöksiä, joissa lavalla oli myös Saab; kutsuja, joilla kävivät niin Keke Rosberg kuin Marja-Liisa Kirvesniemi; matkoja Porin jazzeille ja Savonlinnan oopperajuhlille. Toimittajia oli aina kutsuttu mukaan, ja he alkoivat soitella Suonperälle yhä useammin käytöstavoista ja pukukoodeista. Suonperä perusti omaa nimeään kantavan koulutusyrityksen vuonna 1991.
Kaarina Suonperä Oy ei ole huolissaan nuorten käytöksestä. Eräässäkin koulussa hän tapasi ahkerasti viittaavan gootin – ainakin ”kettinkiä oli kamalasti, metallikärjet kengissä ja tappi siellä, toinen täällä”. Suonperä päätti antaa pojalle lahjaksi pinssinsä, jossa oli Suomen lippu ja EU:n tähtilippu. Hänen piti lopulta iskeä pinssi pojan nahkatakista läpi kenkänsä korolla.
”Hän sanoi, että makee elli”, myhäilee Suonperä ja muistelee myös saamaansa kiitosta: Kivat sulle, Kaarina.
Sen sijaan suomalaisista aikuisista on tullut Suonperän mukaan itsekeskeisiä.
”Eduskuntatalon parvekkeella kun kuuntelee, niin kaikki puheenvuorot alkavat, että minä. Ketä se kiinnostaa, että mitä mieltä sinä olet. Me haluamme tietää, mikä on Suomelle parasta”, sanoo kokoomukseen kuuluva Suonperä.
Jo aiemmin puhelimessa Suonperä on kauhistellut kommentteja, joita turvapaikanhakijan itsemurhayritys Rautatientorilla sai aikaan.
”En löydä parempaa selitystä kuin että some on vallannut meidät. Voimme kasvottomina ja elottomina olentoina sanoa mitä sikamaista tahansa. Mistä on tullut tämä eläimellinen raivo? Onko se vain sitä, että nyt pystymme ulvomaan nimettöminä susien lailla ja käytämme sitä hyväksemme?”
Suonperä käyttää Lumenen meikkejä, pukeutuu usein Marimekkoon ja arvostaa sotaveteraaneja. Mutta suomalaisen pitäisi arvostaa myös maahanmuuttajia, hän sanoo.
Tapakoulutuksissa Suonperä tapaa väkeä, joka kädet puuskassa ilmoittaa, ettei halua puhua sanaakaan monikulttuurisuudesta.
”Silloin kysyn, että oletteko koskaan miettineet, ettei ensimmäinen suomalainen pudonnut tänne pilven reunalta. Hän tuli jostain. Hän oli maahanmuuttaja! Onneksi häntä ei lynkattu.”
Teksti: Veera Jussila
Ville Niinistö, post-populisti
Oppipoika-populisti Ville Niinistö voitti mestari-populisti Timo Soinin, kirjoitti Iltalehden Tommi Parkkonen vihreiden vaalivoitosta huhtikuussa.
Pyöräily, populismi ja perhearvot – onko Emma Kari vihreiden tulevaisuus? kysyi puolestaan Image viime lokakuussa.
Kun vihreät siirtyivät Ville Niinistön johdolla oppositioon kesken edellisen hallituskauden, alkoi puhe vihreästä populismista. Siitä puhuu erityisesti media, jolle se on uusi, mahtava politiikan trenditermi. Ja tietysti siitä puhuvat hallituspuolueiden kansanedustajat sekä ministerit, jotka eivät voi sietää vihreiden kiivasta oppositiopolitiikkaa.
”Mun mielestä se on älyllisesti laiska analyysi. Pelkkä leimakirves, joka ei vastaa mitenkään kritiikkiimme”, sanoo Niinistö itse.
Hänen mielestään on selvää, ettei vihreät ole populistinen puolue. Se on yksinkertaisesti mahdotonta: populismi vaatisi polttoaineekseen eliittivihaa ja väestöryhmien lietsomista toisiaan vastaan. Niinistön on vaikea tunnistaa omaa puoluettaan populismin oppikirjamääritelmästä.
Mutta kyllä puheenjohtajakauttaan lopetteleva Niinistö myöntää, että jokin vihreiden tavassa tehdä politiikkaa ja osallistua julkiseen keskusteluun on muuttunut.
Kun tarkemmin pohditaan, noita muutoksia on oikeastaan kolme.
Turusta kotoisin oleva Ville Niinistö valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan vuonna 2007, ja vuonna 2009 hän nousi eduskuntaryhmänsä puheenjohtajaksi. Vihreät istuivat tuolloin Matti Vanhasen (kesk) ja myöhemmin Mari Kiviniemen (kesk) vetämässä hallituksessa keskustan, kokoomuksen ja RKP:n kanssa.
Porvarihallitus oli monin tavoin virhe, Niinistö arvioi nyt.
Kehuja ei juuri irtoa omallekaan ministerikaudelle Jyrki Kataisen (kok) sateenkaarihallituksessa vuosina 2011–2014. Puolueen tuore puheenjohtaja ei onnistunut muuttamaan kuvaa vihreistä ”kokoomuksen puisto-osastona”, vaikka hallituksessa oli mukana myös SDP ja vasemmistoliitto.
”Me jouduttiin samaan mössöön, liian lähelle porvaripuolueita. Vaikka saimme omia tavoitteitamme läpi, tuli talouspolitiikan kurilinja kokoomukselta.”
Hallituksesta lähtemisen jälkeen alkoi itsetutkiskelu. Asioita pohdittiin yhdessä muun muassa Itävallan vihreiden kanssa. Puolue jakaa Niinistön mukaan suomalaisen sisarpuolueen ongelmat: Keski-Euroopassakin kansallismielinen populismi ja äärioikeisto ovat nostaneet kannatustaan.
Vihreissä päätettiin tehdä – ainakin – kaksi asiaa.
Ensiksi olisi muokattava puolueen aatepohja mahdollisimman helposti samaistuttavaksi. Olisi puhuttava enemmän arvoista ja vaihtoehdoista, mutta lisäksi myös tunteista.
Olisi puhuteltava ”sieluja”, kuten Niinistö itse sanoo.
”Vielä viisi vuotta sitten kukaan Suomessa ei puhunut pehmeistä arvoista. Mekin teimme sitä aluksi hieman häpeillen. Mutta politiikassa on tärkeää, että aidon idealistisesti uskoo johonkin. Se postmodernissa oleva ironia kaikkeen pitää ylittää. Ihmisille on annettava toivoa reilusta yhteiskunnasta.”
Nyt häpeä ja ironia ovat totisesti tipotiessään. Vihreiden vaalivideoissa Niinistö seikkailee puhtaassa, suomalaisessa luonnossa pienten iloisten lasten kanssa ja varapuheenjohtaja Maria Ohisalo soutelee yksin järvellä. Tunnelma on ihanan imelä. Puheissa toistuvat kerta toisensa jälkeen köyhyys, lapset ja nuoret, koulutus, hallituksen ”epäinhimilliset leikkaukset”.
Niistä vihreät puhuvat myös eduskunnan kyselytunnilla ja sosiaalisessa mediassa. Tunnelataus on aina valtava. On ethos, on logos ja on totisesti pathos.
Joskus sattuu ylilyöntejäkin. Niin kuin huhtikuussa, kun Niinistö levitti väärää tietoa turvapaikanhakijoiden palautuslennoista Twitterissä. Ilmeni, että lentoa varten virheellisesti säilöön otettu lapsiperhe olikin vapautettu ennen koneen nousua.
Myöhemmin hän pyysi virhettään anteeksi.
Se toinen asia oli paljon vaikeampi.
”Ymmärsimme, että meidän olisi tietoisesti irtaannuttava myös kokoomuslaisesta talouspolitiikan linjasta.”
Ymmärrys perustuu Niinistön omaan analyysiin, jonka mukaan nykypäivän Suomessa on kaksi tulevaisuuspuoluetta – kokoomus ja vihreät.
”Muut puolueet ovat tässä asetelmassa irrelevantteja. Ne ovat joko suostuneet kokoomuksen sanelemiin raameihin tai sitten heillä ei ole omaa tulevaisuusvaihtoehtoaan. Jälkimmäisestä SDP on hyvä esimerkki. Vihreät ja kokoomus puolestaan ovat molemmat puolueita, joilla on ajatuksia siitä, mihin Suomen pitäisi mennä.”
Irtaantuminen ei ole ollut helppoa. Leimakirves on heilahtanut, kun vihreille on annettu huutia ”talouden realiteettien hylkäämisestä”.
Niinistö tietää tarkkaan miten hallitus toimii ja miten siellä joutuu tekemään — taloudellisten realiteettien vuoksi — kipeitä leikkauksia, jotka koskevat kaikkia, kirjoittaa esimerkiksi Iltalehden Parkkonen.
”Kokoomuslaisilla on monopoli julkisesti hyväksyttyyn oikeanlaiseen talouspolitikkaan Suomessa. Olen kuitenkin yhä enemmän vakuuttunut siitä, että talouskurin ja velkapelon ihannointi on haastettava”, Niinistö sanoo.
Hän innostuu päästessään suosikkiaiheeseensa: siihen, miten Suomi on yhden totuuden maa.
”1970-1980-lukujen henkinen perintö on jättänyt meille henkisen vamman sekä politiikkaan että mediaan. Haemme edelleen vaistomaisesti yhtä ainoaa oikeata tapaa tehdä asiat.”
Niinistön mielestä politiikkaa on pyritty tyhjentämään arvovalinnoista 1990-luvulta alkaen. Poliittinen päätöksenteko on pyritty esittämään yhteisten asioiden arvovapaana ”hallinnointina”. Mutta arvoja ei hänen mielestään tulisi unohtaa vaan nostaa pikemminkin keskiöön.
Arvoista jauhaminen näyttäytyy kuitenkin monelle laskelmoivana vilppinä.
”Kyyniset, keski-iän ylittäneet miestoimittajat ovat tottuneet näkemään kaiken politiikan valtapelinä. He eivät usko, että poliitikot olisivat tosissaan arvojensa kanssa, edistämässä hyväksi katsomaansa linjaa. He ajattelevat, että nuo vain pelaavat”, Niinistö sanoo.
Onneksi on sosiaalinen media. Kun lehdistö ja televisio ovat Niinistön mukaan taipuvaisia suosimaan auktoriteettia, voi kansalle keskustella Facebookin ja Twitterin kautta.
Niinistö käyttääkin pari-kolme tuntia päivässä kansalaiskeskusteluun osallistumiseen. Kuulostaa populistiselta. Onko sellainen järkevää ajankäyttöä puolueen puheenjohtajalle?
”Ehdottomasti! Olen oppinut siitä niin paljon. Koen, että päättäjänä suurin velvollisuuteni on tunnistaa aikakauden mentaliteetteja ja pystyä vastaamaan omilla ratkaisuillamme niihin huoliin, joita ihmisillä arjessaan on”, Niinistö sanoo.
Kolmas muutos liittyy vihreiden julkikuvaan akateemisena ja ylimielisenä puolueena. Myös sitä vastaan Niinistö on pyrkinyt kamppailemaan, mutta tekemistä riittää vielä: vihreiden ylimielisyydestä puhuvat mielellään ainakin muut tapaamani poliitikot. Ja tekopyhyydestä. Siitä vihreitä moittivat esimerkiksi kokoomuslaiset.
Niinistö puuskahtaa.
”Minä puhun aatteesta, asiakysymyksistä ja yhteiskunnan linjoista. He vastaavat kritiikillä meistä ja minusta ihmisenä”, hän sanoo.
”En ymmärrä, kuinka pinnalliseen kritiikkiin he pystyvät. Eikö sieltä tosiaankaan irtoa syvällisempää analyysia?”
Teksti: Robert Sundman
Teemu Selänne, Teemu
Se on klassikkomainos. Kaksi ruutupaitaista juoppoa istuu baarissa katsomassa Winnipeg Jetsin ottelua 1990-luvulla. Kuvaan kävelee tunnistamaton mies, joka tilaa tuopin maitoa. Kamera kääntyy. Sehän on Teemu Selänne! Lapsenkasvoisena, raittiina ja yksinkertaisempaa maailmaa edustavana supertähtenä, joka laukoi NHL-tulokaskaudellaan 76 maalia.
Sellaisena moni muistaa Selänteen, 46, edelleen. Hän oli maitokasvo, Lastenklinikoiden kummi ja päiväkodin entinen työntekijä. Suomen kaikkien aikojen jääkiekkoikoni lopetti uransa vuonna 2014. Sen jälkeen hän on luistellut somekohusta toiseen.
Tätä juttua Selänne ei asiainhoitajansa mukaan ehtinyt kommentoimaan, sillä hän oli matkoilla.
”Juuri tulleen tiedon mukaan Selänne käyttäytyy sosiaalisessa mediassa kuten muutkin keski-ikäiset työttömät”, vitsaili Ylen satiiriohjelma Noin viikon uutiset alkuvuodesta 2016. Selänne, tai salaliittoteorian mukaan tämän Twitter-opettaja Aleksi Valavuori, oli twiitannut, että raiskaustuomioita oli Suomessa kovennettava ja pakolaisten hyysäys lopetettava. Selänne taustoitti twiittejään blogitekstillä, jonka mukaan turvapaikanhakijat olisivat raiskanneet hänen ystävänsä alaikäisen tyttären.
Tuolloin vielä Ylessä työskennellyt Jussi Eronen huomautti analyysissään, ettei poliisin tietoon ollut tullut twiittien aikoihin ainuttakaan alaikäisen joukkoraiskausta. Miksi Selännettä sitten oli siteerattu kritiikittä valtamedioissa?
”Idolin arvioiminen taitaa pelottaa”, Eronen totesi.
Selännettä seuraavan sukupolven suomalaiset huippu-urheilijat ovat tottuneet sosiaaliseen mediaan – ja aiempaa kovempiin paineisiin. Aiemmin stressi oli peli- ja kisakohtaista, mutta nyt internet on laajentanut sen koskemaan jokaista tehtyä valintaa. Urheilijat ovat Twitterin, Instagramin ja Snapchatin aikana uudenlaisen, perspektiiviä väärentävän suurennuslasin alla.
Uuden sukupolven suomalaisurheilijoilta ei odoteta enää täyttä hermokontrollia vain pelin viimeisellä minuutilla; sitä vaaditaan koko ajan. Heiltä näkee netissä vain harvoin kulmia nostattavia viestejä. Esimerkiksi Patrik Laine tunnetiin ongelmallisena junnupelaajana, muttei ole mokaillut ensimmäisellä NHL-kaudellaan. Lauri Markkasesta on ensi kesänä tulossa Suomen kaikkien aikojen korkein NBA-varaus. Hän kommentoi draft-hehkutusta jo lukiolaispoikana kypsästi:
”Ne ovat vain yksittäisten ihmisten mielipiteitä.”
Laineen ja Markkasen sukupolvi tietää, että kun suosiota karttuu, internetin meemitehdas alkaa väistämättä pyöriä. Selänteelle se taisi tulla täytenä yllätyksenä viime tammikuussa. Broljekset-niminen käyttäjä julkaisi Youtubessa Selänteestä höpsön imitointivideon. Videolla kuviteltiin, millainen sosiaalisena tunnettu Selänne olisi, jos hän uransa jälkeen olisi jäänyt aivan yksin.
Pilan kohde menetti videosta täysin malttinsa ja vaati tekijöitä poistamaan videon oikeusjutun uhalla. He suostuivat.
Mistä hermostuminen johtui? Esitetään kaksi hypoteesia:
- Selänne ei ole tottunut sosiaaliseen mediaan.
- Selänne ei ole tottunut negatiiviseen julkisuuteen.
Ensimmäisen vaihtoehdon voinee Selänteen iän perusteella allekirjoittaa. Uran huippuvuosina somea ei ollut, eikä hänen taustaryhmänsä ole osannut pelien päätyttyä tietä silotella.
Vastaus toiseen hypoteesiin on monisyisempi. Muutama urheilujournalismin piirissä pitkään työskennellyt toimittaja arvioi sitä Ylioppilaslehdelle.
He huomauttivat, että Selänteen tunteville hänen mielipiteensä tai myöhempi Donald Trumpin tukeminen eivät tulleet yllätyksenä. Hän on aina ollut konservatiivi, jolla oli nyt aikaa ja kanava kantansa ilmaisemiselle. Se vain oli jotain uutta suurelle yleisölle. Myytti, joka Selänteen ympärille oli vuosien saatossa rakentunut, alkoi purkautua.
Jäljelle jäi kysymys: miksi odotimme, että ihminen, joka oli hyvä tekemään maaleja jääkiekossa, olisi jakanut oman maailmankuvamme?
Toimittajat myönsivät, että Selännettä käsiteltiin uran aikana suomalaismediassa hyvin pehmeällä otteella eikä kritiikkiä juuri annettu. Puhtoisen julkisuuskuvansa lisäksi hän oli hyvä jätkä, jota oli helppo lähestyä. Selänne antoi haastatteluja mielellään.
Kun tulosta tuli kentällä, kynnys arvostella mukavaa persoonaa nousi korkeaksi. Ilta-Sanomien Vesa Rantanen teki niin kolumnissaan vuonna 2004, kun hän kyseenalaisti Selänteen paikan maajoukkueessa. Selänne suuttui ja Rantanen pyysi kirjoitustaan anteeksi.
Selänteen julkisuuskuvalla on kuitenkin aina ollut myös toinen puoli, josta liikkuu kansan suussa maitopojan imagoon sopimattomia tarinoita, urbaaneja legendoja. Ne ovat juoruja kesän venebileistä, sikailevasta kaveriporukasta, jykevän leuan alkuperästä ja ennen kaikkea naissuhteista.
Onko Selänne siis murtanut myyttinsä aivan itse, jo kauan sitten?
Haastatellut toimittajat totesivat kuulleensa aivan samat urbaanit legendat kuin kaikki muutkin. Ne nousivat vahvasti esille erityisesti Ari Mennanderin kirjoittaman Selänne-kirjan ja -elokuvan julkaisuvuonna 2013. Teokset eivät huhuja tietenkään käsitelleet. Toimittajat eivät puolestaan niistä kirjoittaneet, koska mitään näyttöä ei ollut.
Pikkutunneille ei oltu juttukeikoilla valvottu, hotellihuoneita ei oltu väijytty. Ja jos näyttöä olisi ollut, eikö Seiska olisi jo julkaissut sivukaupalla kohujuttuja?
Joistain töppäyksistä, kuten vuoden 1999 rallikolarista Kalervo Kummolan kanssa, kirjoitettiin toki uutiskriteerien mukaisesti. Selänne, Kummola ja Raimo Helminen olivat ralliautoilemassa. Selänteen oli päivän päätteeksi määrä ajaa suljettu tienpätkä vielä kerran ja odottaa perillä toisia. Jostain syystä hän unohti, mitä oli sovittu, ja lähti ajamaan takaisinpäin. Selänteen auto lensi mäennyppylältä päin Kummolan ja Helmisen autoa.
Kummola, joka vietti kolarin jälkeen yli kolme kuukautta pyörätuolissa, tiivisti lajiliittonsa tähden tekemän virheen Selänne-elokuvassa seuraavasti:
”Olosuhteet huomioon ottaen hirveen pienellä selvittiin.”
Niinpä niin – Teemu on Teemu.
Teksti: Joonas Kuisma
