Kun Tuuli Kamppila, 29, oli lapsi, hänen perheensä koostui isästä, äidistä ja ”pojista”. Niin vanhemmat heitä kutsuivat, kolmea lastaan.
Ihan perusperhe, Kamppila sanoo. Elettiin 1990-lukua, asuttiin Päijät-Hämeessä Asikkalan Salonsaaressa, reilun sadan ihmisen kylässä. Ala-asteelle kuljettiin kunnan keskustaajamaan Vääksyyn. Lähin kaupunki oli Lahti hyppyrimäkineen ja hiihdon maailmanmestaruuskisoineen. Kamppilakin suunnitteli hiihtäjän uraa.
”Hiihtäjähaave tyssäsi, kun tajusin, miten paljon olisi pitänyt harjoitella.”
Tuskin Kamppila olisi tuolloin pystynyt ennustamaan, että hän kisaa joskus Miss Gay Finlandin kruunusta.
Vielä kotona asuessaan Kamppila ei ymmärtänyt olevansa transsukupuolinen. Kenties se oli hyvä. Hän ei tiennyt, mitä oli edessä: oman identiteetin todistelua lääkäreille, rankkoja hoitoja, pitkiä katseita kadulla, poliittista taistelua.
Taistelun kohteena on Suomen laki. Se kohtelee transsukupuolisia vähän samaan tapaan kuin kehitysvammaisia ja mielenterveysongelmaisia aiemmin. Sukupuolensa korjaavan ihmisen on oltava todistetusti lisääntymiskyvytön, jotta hän voi hakea uuden henkilötunnuksen. Sitä sanotaan pakkosteriloinniksi.
Suomi on saanut linjastaan Euroopan neuvostolta moitteita. Tämän hallituskauden aikana translakia tuskin kuitenkaan uudistetaan. Perussuomalaiset vastustaa muutosta, ja viime kaudella uudistuksen torppasi silloinen hallituspuolue kristillisdemokraatit.
Seksuaalivähemmistöjen asema on viimeksi parantunut tässä maaliskuussa tasa-arvoisen avioliittolain myötä, mutta Kamppilan kaltaisten sukupuolivähemmistöjen asema jumittaa vuodessa 2003.
Kamppila ei muista lapsuudestaan kovin paljon. Hän ei ole varma, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että piti keskittyä tunteiden piilottamiseen. Ehkä siitä, että ihan kaikkea ei ole vieläkään pystynyt käsittelemään.
Yksinäisyyden Kamppila muistaa hyvin. Hän oli herkkä ja ujo lapsi. Kiusaaminen alkoi kolmannella luokalla ja jatkui lukion alkuun saakka. Oppitunneilla Kamppila pärjäsi hienosti, mutta välitunnit kuluivat odotteluun, ”selkä seinää vasten”.
Lohtua toi Freja, perheen paimensukuinen lapinkoira. Sen kanssa Kamppilan oli helppo olla. Kamppila sai kavereita myös IRC:stä, mutta livetapaamiset jäivät aina pelkäksi kuvitelmaksi. Hän ei uskaltanut.
Ala-asteen lopulla tuntui kummalliselta, kun luokan pojat alkoivat vitsailla seksistä ja tytöistä. Kamppila ei muista tunteneensa romanttista tai seksuaalista kiinnostusta keneenkään koko peruskouluaikana.
”Minusta tuntui, etten ymmärrä tätä. Vielä yläasteellakin olin, että mitä vittua. Varmasti kaikki teinit ajattelevat vähän samoin, mutta kai minun hämmennykseni oli tavallista voimakkaampaa.”
Hämmentävät ajatukset oli syytä työntää pois. Niillä ei ollut muotoa, eikä niistä voinut puhua kenellekään.
Yläasteen jälkeen Kamppila harkitsi datanomiopintoja, mutta päätyi lukioon, koska kiusaajat valitsivat amiksen. Lukiossa tulivat sitten ensimmäiset ihastukset. Samalla paikkakunnalla asunut tyttö, jolle Kamppila tunnusti tunteensa netissä, ja Provinssirockissa vastaan kävellyt tyttö, jonka kanssa Kamppila alkoi seurustella.
Kamppila näytti pojalta, joka tykkää tytöistä. Hän oletti itsekin asian olevan jotenkin niin.
2000-luvun alun Asikkalassa seksuaalisuus ja sukupuoli olivat joko normin mukaisia tai vitsi. Kamppila muistaa lapsuudestaan miehen, joka käytti hameita. Kun mies tuli kotona puheeksi, Kamppilan isä vaikutti vaivaantuneelta.
”Koulussa kukaan ei tuonut esiin, että kaksi tyttöä tai kaksi poikaa voisivat seurustella. Ei sellaista voinut oikein kuvitella.”
Pop-kulttuurin parista Kamppila muistaa pistäneensä merkille lähinnä Salattujen elämien Kallen, joka tykkäsi pojista. Hahmossa oli jotain kiinnostavaa, mutta ajatus ei johtanut pidemmälle.
Kun Kamppilan tyttöystävä kerran mainitsi cis-sukupuolisuuden, Kamppila ei ymmärtänyt, mihin sellaista termiä tarvittiin.
”Olin tosi homo- ja transfobinen, koska pelkäsin omia tunteitani.”
Sellainen ei ole poikkeuksellista, sanoo Transtukipisteen johtava sosiaalityöntekijä Maarit Huuska. Hänen mukaansa kaapista tuloa edeltävä trans- ja homofobia ovat melko tavallisia ilmiöitä.
”Se voi olla sisäistettyä itsesyrjintää: ihminen yrittää sensuroida ja tukahduttaa itseään. Joskus fobia voi kohdistua myös toisiin. Ihminen voi esimerkiksi kokea pelon tunteita, jos kadulla kävelee vastaan transsukupuolisen näköinen henkilö.”
Homofobian osalta on olemassa tutkimustietoa, jonka mukaan voimakas homofobia on yleisempää niillä, joilla itsellään on työstämättömiä homoeroottisia tunteita.
Homo, bi, transvestiitti. Lukion lopulla Kamppila haki vastauksia niistä termeistä, jotka tiesi.
Transvestiitteja kiinnostavat naisen vaatteet. Ne kiinnostivat myös Kamppilaa mutta eivät tarjonneet lopullista ratkaisua.
Hän katseli vierestä, kun muut nuoret aikuiset löysivät itsensä.
”En ollut mies, joka etsi feminiinistä puoltaan. Olin jotain enemmän.”
Mitä se enemmän sitten oli?
No, Kamppila ei ollut koskaan samastunut miehiin. Ei edes olemukseltaan feminiinisiin miehiin, homomiehiin tai transvestiittimiehiin. Naisten kanssa samastumisen kokemuksia oli.
”Ei kaikkien, mutta joidenkin kanssa olen jollain tavalla tuntenut, että olen hyvin samalla tasolla. En sitten tiedä, onko se tapa ajatella vai jotain syvempää. Luulin, että on ihan normaalia, että miesten välillä sellaista yhteyttä ei vain ole.”
Mutta kun oikea termi tuli tarjolle, Kamppila ei ollut vielä valmis tarttumaan siihen. Hän kuuli transsukupuolisuudesta aikuisena, vuonna 2008, kun pappi Marja-Sisko Aallon sukupuolenkorjauksesta uutisoitiin laajasti.
”Ne uutiset aiheuttivat minussa vaikeita tunteita, joita en ollut vielä valmis kohtaamaan.”
Kamppilalta sujuivat lukiossa niin kielet, yhteiskuntaoppi kuin matematiikka. IRC-kaveri neuvoi vähän vitsillä hakemaan ruotsinkieliseen kauppakorkeakouluun eli Hankeniin.
Tietysti Kamppila pääsi sisään. Nyt oli ihmisiä ja tekemistä, kansainvälinen opiskelijajärjestö, bileitä ja luottamustehtäviä – mutta ei ystäviä. Kamppilasta tuntui, ettei hän osannut luoda sellaisia syviä ihmissuhteita, joita olisi kaivannut.
Kamppila keksi hakea ratkaisuksi terapiaa. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n kautta psykologille pääsi yllättävän helposti.
”Ensimmäisellä käynnillä lähinnä itkin. Oli niin ihmeellistä, että joku kuunteli.”
Terapian katkaisi vaihto Etelä-Koreassa. Siellä yksinäinen olo paheni. Helsinkiin palattuaan Kamppila sai lähetteen pidempään terapiajaksoon. Tällä kertaa YTHS:ltä suositeltiin tiettyä terapeuttia: miestä, joka osasi puhua seksuaalisuudesta.
”He ajattelivat minun parastani, ja varmasti se terapeutti olisi ollut hyvä valinta jollekin muulle. Jollekin pojalle.”
Kun Kamppila alkoi kotioloissa käyttää naisten vaatteita, hän kysyi terapeutilta, saisiko tulla vastaanotolle niissä. Terapeutti sanoi, että se olisi reaktion hakemista.
”Päätin, että menen tunikassani, vaikka terapeutti kielsi. Se oli minun vaatteeni. Jos hän ei olisi millään suostunut, en olisi jatkanut terapiaa.”
Osa terapeuteista ei ole vieläkään ajan tasalla sukupuolen moninaisuuden suhteen, sanoo Transtukipisteen Maarit Huuska. Lääketieteen näkemys esimerkiksi transsukupuolisuudesta on uudistunut vasta 2000-luvun aikana. Vasta nyt moninaisuutta on alettu pitää normaalina, ei kehityshäiriönä.
”Terapeutit eivät aina ole tässä mielessä turvallisia. He saattavat sanoa, että asiakkaan sukupuolen kokemus ei ole totta. Hoidossa voi olla eheyttämisen tyylistä ajattelua, vaikka terapeutti ei sitä itse tiedostaisi.”
Kun terapeutti kieltää asiakkaan kokemuksen, ristiriita voi johtaa jopa itsetuhoisuuteen, Huuska sanoo.
”Ihminen ei kykene muuttamaan spontaania sukupuolisamastumistaan.”
Viisi vuotta sitten Kamppila käveli Transtukipisteen ovesta sisään. Se oli pitkän harkinnan tulos. Hän ilmoittautui sukupuoltaan pohtivien keskusteluryhmään ja alkoi tavata Transtukipisteen sosiaalityöntekijää kerran kuussa.
”Aloitin sillä ajatuksella, että en varmasti ole transsukupuolinen. Meni vuosi, ja hain lähetteen tutkimuksiin. Meni toinen, ja aloitin hormonihoidot.”
Hanken-aikoinaan Kamppila oli alkanut selvittää asioita. Transsukupuolisuudesta oli tullut tuttu termi. Käännekohta oli kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen. Ei ollut enää opiskeltavaa, ei mitään tehtävää eikä odotettavaa.
Kamppila näki vain yhden suunnan.
”Halusin kokeilla, millaista olisi elää naisena.”
Transtukipisteen keskusteluryhmässä Kamppila pääsi todistamaan suorastaan historiallisen muutoksen käynnistymistä. Transgender-henkilöiden ja sukupuoltaan pohtivien tapaamisissa mietittiin, mikä olisi ryhmälle parempi suomenkielinen nimi. Kyse oli ihmisistä, jotka kokivat olevansa naisia ja miehiä, eivät kumpiakaan tai täysin nais-mies-jaottelun ulkopuolella. Ensin puhuttiin ”muista”, sitten keksittiin käyttää termiä ”muunsukupuoliset”. Kun ryhmän nimi vaihdettiin, Transtukipiste otti termin viralliseen tiedotukseensa. Se levisi nopeasti mediaan ja asiantuntijoiden puheisiin.
”I was there! Jälkeenpäin tuli sellainen olo, että ihan tavallinenkin ihminen voi vaikuttaa asioihin ja aloittaa jotain. Ei tarvitse olla julkkis eikä taikuri.”
Kamppilaan muunsukupuolisuus ei kuitenkaan sopinut. Hän otti ison askeleen ja siirtyi naisten keskusteluryhmään.
”Ei tullut mitään salamaa kirkkaalta taivaalta, että olen nainen. Onneksi sosiaalityöntekijä osasi kysyä sopivia kysymyksiä.”
Transsukupuolisten tarinat kerrotaan usein näin: jo lapsena ahdistuin mekossa tai housuissa, inhosin kehoani, menin korjaushoitoihin, nyt kaikki on hyvin.
Keskeistä stereotyyppisessä kertomuksessa on kokemus väärässä ruumiissa olemisesta. Kamppilalla sitä ei ole koskaan ollut – niin kuin ei monella muullakaan transsukupuolisella.
Ainoa ulkonäköahdistus liittyi kasvoihin. Kamppila kuvailee peiliin katsomisesta seurannutta tunnetta kivuksi.
”Ajattelin, että olen ruma. Samalta tuntuisi varmasti monesta muustakin naisesta, jos peilistä katsoisi mies.”
Hormonihoitojen myötä Kamppila kuitenkin ymmärsi, miltä oma keho voi tuntua.
”Puolen vuoden kohdalla huomasin, että minulla on rinnat. Olin, että vitsi, tykkään näistä!”
Normatiiviseen naisväestöön Kamppila on aina sulautunut helposti. Hän on pitkä ja hoikka, niin sanotusti mallin mitoissa. Tai miksei vaikka missin.
Sitä mukaa kun peilikuva alkoi vastata omaa kokemusta, Kamppila alkoi etsiä tyyliään naisena. Hän päätti osallistua kesän 2016 Miss Gay Finland -kisaan, koska miksipä ei. Kamppila oli ensimmäinen transnainen kilpailun historiassa.
Varsinaisen kisan tuloksena oli kakkossija eli Melkein Miss Gay Finlandin titteli. Yleisön äänestyssuosikki oli juuri Kamppila, jota fanitettiin myös Vauva.fi:ssä.
Transnainen Tuuli Kamppila oli kaikkein kaunein! Miksi muuten ilmoitti olevansa transnainen? Mitä väliä sillä on? Todella, todella kaunis.
Mäki fanitan Tuulia! Miksen voi äänestää ilman euron pulittamista? Onko Tuuli lesbo vai onko edes periaatteessa mahikset saada omaksi?
Kisamenestyksen myötä Kamppilaa pyydettiin haastatteluihin. Häntä jututti muun muassa entisten kotikulmien maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomat.
Kamppilalla ei ole ollut syytä vältellä julkisuutta. Vihaviestejä ei tulvi, toisin kuin esimerkiksi Vuoden homoksi valitulle 16-vuotiaalle Tuure Boeliukselle. Gay Gaalassa palkittua tubettajaa on yritetty myös ”suojella” omalta identiteetiltään. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustajan Jari Ronkaisen mielestä Boelius on lapsi, jonka aikuiset ovat seksualisoineet.
Juuri nuorille Kamppila haluaisi olla esikuva, jota hänellä itsellään ei ollut.
”Minulla ei ole ollut mitenkään erityisen kauheaa. Olen saanut olla aika rauhassa. Siksi minulla on mahdollisuus ja velvollisuus auttaa muita.”
Elämä on koko ajan helpompaa. Nykyään Kamppila sukupuolitetaan oikein. Häntä puhutellaan naiseksi, häntä katsotaan kuin naista, hänen seurassaan keskustellaan hiivatulehduksista ja ehkäisykierukoista.
Osa seurauksista kyllä ärsyttääkin.
”Minua on alettu neuvoa enemmän esimerkiksi tietokoneen käytössä.”
Transsukupuolisuus ei ole sairaus, jonka lääkäri parantaa. Transtukipisteen ohjeissa muistutetaan, että diagnoosi tehdään erityisellä tavalla. Se perustuu transsukupuolisen omiin kokemuksiin, oivalluksiin ja tunteisiin. Diagnoosin saa, kun on riittävän varma identiteetistään ja hoitotoiveistaan.
Sukupuolen korjaaminen on pitkä, sekä fyysisesti että henkisesti raskas prosessi. Kamppilalla alkaa hiljalleen olla voimia muuhunkin kuin hoidoista toipumiseen ja sukupuolen pohtimiseen. Hän viihtyy tällä hetkellä työssään tekstinkäsittelijänä mutta suunnittelee opintojen jatkamista data-analytiikan ja palvelumuotoilun parissa.
Uravaihtoehtoihin kuuluu myös politiikka. Kamppila on Feministisen puolueen ehdokas huhtikuisissa kuntavaaleissa ja yksi Translaki-kampanjan kasvoista. Hän harkitsee ehdokkaaksi asettumista myös seuraavissa eduskuntavaaleissa. Ensimmäisen avoimesti sukupuolivähemmistöön kuuluvan ihmisen valinta eduskuntaan olisi symbolisesti valtava asia.
”Meistä tulisi vihdoin ihan oikeasti osa yhteiskuntaa. Ei jäätäisi enää reunoille.”
Nykyään moni jo ymmärtää, mitä eroa on esimerkiksi transsukupuolisella ja transvestiitilla. Sen sijaan sukupuolen ja seksuaalisuuden välisen eron joutuu usein vääntämään rautalangasta. Tuuli Kamppila on transsukupuolinen nainen ja biseksuaali. Ne ovat kaksi ominaisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään.
Transnainen, koska transsukupuolisuuden kokemus on tärkeä identiteetin kannalta. Nainen, koska se nyt vain on hänen sukupuolensa. Biseksuaali, koska kumppanin sukupuolella ei ole hänelle merkitystä.
Lopulta kyse on vain sanoista, joilla itseä voi selittää muille.
”Ihmiset haluavat yksinkertaistaa, vaikka keskeneräisyyttä on aina. Voi yrittää määritellä jonkun yhdellä sanalla, mutta kuitenkin siellä takana on enemmän, koko tunteiden virta.”
