Siitä on nyt puolitoista vuotta kun SDP:n Jutta Urpilainen syrjäytettiin puolueensa puheenjohtajan paikalta. Sen jälkeen hän on ollut yllättävän hiljaa.
Jos tämä on viimeinen puheeni, tehdään se sitten 110-prosenttisesti, ajatteli Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen seisoessaan pimeydessä Seinäjoki-areenan reunalla.
Oli Sdp:n puoluekokous toukokuussa 2014. Urpilaisen haastaja Antti Rinne oli juuri aloittanut oman puheensa puoluekokousväelle ennen äänestystä, jossa selviäisi, kuka Sdp:tä jatkossa johtaisi.
Alun perin oli ollut tarkoitus, että Urpilainen istuisi Rinteen edessä. Kaksi tuolia oli tuotu lavan eteen tyrkylle. Jollain oli kuitenkin sattunut arviointivirhe. Pieni, mutta ajoituksen kannalta ratkaiseva. Kun Urpilaista lähdettiin hakemaan takahuoneesta, Rinne oli jo aloittamassa omaa puhettaan. Niinpä istuva puheenjohtaja olisi joutunut kävelemään eturiviin kesken kaiken. Mediassa se olisi tulkittu protestiksi, Urpilainen arveli, ja kuunteli puheen salin reunalta. Paikasta, josta kukaan ei nähnyt häntä, mutta hän näki kaikki.
Urpilainen tiesi, että vaalista olisi tulossa äärimmäisen tiukka. Kun Rinne oli ilmoittautunut kisaan, Urpilaista oli kehotettu lähtemään vapaaehtoisesti jollain kunniakkaalla perusteella, eurovaaliehdokkuuden verukkeella vaikka. Ettei vain tarvitsisi päättää kuuden vuoden puheenjohtajakautta häviöön.
Mutta Urpilainen ei halunnut luovuttaa. Siksi hän seisoi yksin pimeässä, ja katsoi joukkoa, jolle hän tulisi pitämään oman puheensa. Hän tunsi, että on paljon sanottavaa.
Se oli Urpilaisen viimeinen puhe Sdp:n puheenjohtajana.
”Terve Stefan, mitä mies?”
”Terve, sinuun minun pitikin olla yhteydessä, kun tämä koru meni rikki…”
”Terve, pitkästä aikaa!”
Tervehdykset kaikuvat kadulla. On maanantaiaamu marraskuun puolivälissä. Kansanedustaja Jutta Urpilainen törmää neljään tuttuun parin sadan metrin matkalla Kokkolan maakuntahallitukselta kaupungintalolle. Ennen Suomi 100 vuotta -kokousta pitäisi ehtiä vielä viedä housut korjaukseen Haloselle.
”Ai pentele, se on kiinni”, Urpilainen manaa.
Ei ole aikaa jäädä odottamaan, sillä kokous alkaa viiden minuutin päästä. Matkalla Urpilainen kertoo Kokkolan puutaloalueesta, joka on ”Suomen suurin yhtenäinen puutalokorttelialue, isompi kuin Porvoossa tai Raumalla”.
Viimeisten puolentoista vuoden aikana hänellä on viimein ollut aikaa olla kotikaupungissaan. Kuuteen vuoteen siihen ei juurikaan ollut mahdollisuuksia, aluksi puheenjohtaja- ja vuodesta 2011 ennen kaikkea valtiovarainministerikiireiden takia.
Nykyään Urpilainen on Kokkolassa kolme päivää viikossa. Hän nousee yleensä perjantai-iltapäivisin Rautatientorilta pendolinoon ja on Kokkolassa maanantai-iltaan tai tiistaiaamuun. Siellä riittää tekemistä. Suomen ensimmäinen naisvaltiovarainministeri, Sdp:n naispuheenjohtaja ja Keski-Pohjanmaalta valittu naiskansanedustaja sai tammikuussa uuden ”ensimmäinen nainen” -tittelin aiempien oheen, kun hänestä tuli Kokkolan kaupunginvaltuuston ensimmäinen naispuheenjohtaja. Tänäänkin tapaamisia ja kokouksia on merkattu tauotta aamuyhdeksästä puolille öin. On mitalitoimikuntaa, OAJ:n koulutuskahveja ja valtuuston kokousta. Käsissä Urpilaisella on kaksi kassia. Ne ovat täynnä työpapereita.
”Ei tämä niin kiireistä ole kuin ministeriaikoina.”
Työ Kokkolassa on hyvin käytännönläheistä, Urpilainen kertoo. Kun valtiovarainministerinä oli tekemisissä kymmenien tai satojen miljardien kanssa, täällä liikutaan konkreettisten asioiden tasolla. Ihmiset soittelevat kertoakseen esimerkiksi epäoikeudenmukaiselta tuntuneesta Kelan tukipäätöksestä. Eräs nainen on huolissaan miehensä saattohoidon olosuhteista, yksi mies puolestaan kyselee, joko hänen tuttunsa on vaihtanut vanhainkotia. Myös paikallispoliitikot saattavat ottaa yhteyttä kysyäkseen neuvoa.
”Nämä ovat ihmisen kokoisia ja ihmisen mittaisia asioita ja mielestäni se on vaihtelun vuoksi ihan mielekästäkin.”
Lähes samaa sananpartta ”ihmisen kokoinen” Urpilainen on käyttänyt myös sen jälkeen, kun menetti puolitoista vuotta sitten suunnilleen kaiken, mitä suomalaisessa politiikassa voi menettää.
”Samuli Putro on sanonut, että tappion hetkellä ihminen muuttuu itsensä kokoiseksi. Mielestäni hän on sanonut sen ehkä hienommin kuin kukaan.”
Ne 14 ääntä, joilla Urpilainen hävisi Antti Rinteelle, tarkoittivat puheenjohtajuuden ja ministerin työn loppumista, lisää vapaa-aikaa ja enemmän tilaa ajatella. Ne olivat tavallaan helpotus, kuin haarniska olisi otettu hartioilta. Mutta tarkoittivat ne myös pettymystä ja häpeää.
”Totta kai siinä joutuu pohtimaan tosi syvällisesti, miksi minä en kelvannut. Että mikä minussa on, mitä olen tehnyt väärin?”
Urallaan hän on joutunut esittämään nämä kysymykset usein. Siitä saakka kun Urpilaisesta tuli Sdp:n puheenjohtaja, häntä on lyöty kovaa niin mediassa kuin puolueen sisällä. Viime aikoina Urpilainen on ollut eduskunnassa niin hiljaa, että on pakko kysyä, onko hänet lyöty lopullisesti.
Hänellä täytyi olla hyvä suhde vanhempiinsa, oli yksi ensimmäisistä asioista, joka eräälle Jutta Urpilaisen kanssa töitä tehneelle tuli naisesta mieleen. Jotain sellaista hänen itseluottamuksessaan oli, ja draivissaan.
Ja sellainenhan Urpilaisen lapsuudenkoti Kokkolassa oli, hyvä ja turvallinen. Jutta oli vanhin. Hän hoiti paljon nuorempia sisaruksiaan, 15 vuotta nuorempaa siskoa ”kuin omaa lastaan”. Urpilaisen isä Kari muistaa, että Jutta oli kerran ulkona yli sovitun kotiintuloajan. Se ei jäänyt tavaksi.
Kari Urpilainen pääsi demarien listalta eduskuntaan, kun Jutta-tytär oli 8-vuotias. Tämä oli poissa Kokkolasta samat ajat kuin Urpilainen nyt – tiistaiaamusta perjantai-iltaan. Äiti Pirjo kuljetti lapsia harrastuksiin, musiikkiopistolle ja liikuntaseura Kokkolan Jymyn jumppatunneille.
Lapsena Jutta Urpilaisen ensimmäinen unelma-ammatti oli näyttelijä, koska äidin sisko Tuija Töyräs, hänen idolinsa, oli näyttelijä. Vaikka haave ei toteutunutkaan, tädin avulla Urpilainen löysi mottonsa: elämä on epätasaisesti valoisa, Pentti Saarikoskea mukaillen.
Lukion jälkeen Urpilainen harkitsi muusikon ja tanssijan uria, ja toisaalta kirurgin ja papin töitä, mutta päätyi kuitenkin äitinsä jalanjäljillä Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan opettajaksi, koska oli lama. Hommia riittäisi varmasti, Urpilainen ajatteli.
Kun hän kantoi tavaroitaan soluasuntoonsa Kortepohjan Ylioppilaskylässä vuonna 1995, postilaatikossa odotti kirje. Se oli sosiaalidemokraattien opiskelijajärjestöltä SONK ry:ltä. He olivat kuulleet, että Urpilainen oli ollut mukana demarinuorten toiminnassa Kokkolassa ja pyysivät tätä ehdokkaaksi ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin. (Urpilainen korostaa, että vaikka hän on neljännen polven demari, päätös liittyä puolueeseen syntyi itsenäisesti. Myös kokoomus ja vihreät olivat harkinnassa.)
Niissä vaaleissa Urpilaisesta tuli SONK ry:n ääniharava. Opiskeluvuosien ajan hän toimi opiskelijapolitiikassa ja johti muun muassa EU-myönteistä nuorisojärjestöä Eurooppanuoria, jota hän oli ollut myös perustamassa. Siitä huolimatta hän ajatteli seuraavansa äitinsä eikä isänsä uravalintaa.
Kari Urpilainen päätti yllättäen jättää eduskunnan vuoden 2003 vaalien jälkeen. Pian hänen tukiryhmästään oltiin yhteydessä. Jutta Urpilaista pyydettiin asettumaan ehdolle, isän manttelinperijäksi. Urpilainen empi. Hän oli suunnitellut lähtevänsä miehensä Juha Mustosen kanssa ulkomaille kehitysyhteistyötehtäviin.
Kokeilunhalu vei kuitenkin voiton. Sitä paitsi kyseessä piti olla vain vuoden projekti: Urpilainen ei uskonut pääsevänsä läpi, koska Keski-Pohjanmaalta ei ollut koskaan valittu yhtään naiskansanedustajaa.
Se oli kova vuosi. Urpilainen työskenteli opettajana Kokkolassa ja kampanjoi ”täydestä sydämestä” viikonloppuja myöten. Kampanjarahat hän sai toteuttamalla erään unelmansa, levyttämällä joululevyn. Siinä hän laulaa muun muassa Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa.
Valtaan 27-vuotias Urpilainen kuitenkin pääsi. Hän sai yli 5 000 ääntä ja tuli valituksi eduskuntaan.
Eduskunnan Pikkuparlamentin ruokalassa on tarjolla borssikeittoa. Jutta Urpilainen ottaa lautasellisen, levittää voita kahdelle näkkärille ja menee Saarni-kabinettiin ruokalan vieressä.
Täällä Helsingissä Urpilainen vaikuttaakin yllättäen vähän varautuneelta. Katsoo nopeasti ja vilkuilee puhelinta. Tulee olo, ettei ihan tiedä, kuinka olla. Virallisesti vai kuitenkin rennosti niin kuin Kokkolassa, kun vietiin housuja Haloselle.
Kunnes Urpilainen keventää tunnelman.
”Pitää varoa, ettei tiputa keittoa silkkipaidalle”, Urpilainen sanoo, päästää suuren naurun ja kääräisee villatakkia ympärilleen.
Sitten hän alkaa kertoa omasta kuuden vuoden yksinäisyydestään. Sillä yksin johtaja Urpilaisen mukaan on, vaikka se Suomessa kuulemma onkin vähän tabu.
”On asioita, joita ei voi koskaan ulkoistaa kellekään. Yksi on tietysti se vastuu. Väitän, että hyvin suuri osa johtajista kokee yksinäisyyttä, mutta siitä ei puhuta, koska ajatellaan, että se on heikkouden osoitus.”
Aluksi johtajuutta ei kuitenkaan ollut. Kun Urpilainen aloitti työt eduskunnassa, oli vain titteli: ”se Karin tyttö”. Vielä silloinkin, kun Urpilainen tuli valituksi toisen kerran vuonna 2007, hän oli suhteellisen tuntematon rivikansanedustaja. Sitten Eero Heinäluoma ilmoitti, että aikoo jättää puolueen puheenjohtajan tehtävät vaalitappion takia.
Urpilainen oli päättänyt jo aiemmin, ettei asetu puheenjohtajavaaliin ehdolle, vaan tavoittelee varapuheenjohtajan paikkaa vuoden 2008 puoluekokouksessa. Erkki Tuomioja oli ilmoittanut haastavansa Heinäluoman, ja Urpilainen aikoi kannattaa häntä. Etupenkit puheenjohtajakisassa oli jo varattu, Urpilainen ajatteli, eikä hän halunnut viedä Tuomiojalta ääniä.
Heinäluoman ilmoituksen jälkeen yhteydenottoja alkoi kuitenkin tulla. Ja niin eräänä helmikuun iltana Urpilainen meni Tuomiojan tukiryhmän kokoukseen ja ilmoitti olevansa sittenkin ehdolla. Hän halusi ilmoittaa asiasta Tuomiojalle ennen kuin siitä tulisi julkista.
Kampanjassaan Urpilainen painotti, että SDP:n pitää olla arvopuolue. Siteet ay-liikkeeseen eivät saa tarkoittaa, että puolue on jonkun eturyhmän asialla, Urpilainen linjasi ja muistutti, että Sdp ei ole SAK. Urpilainen halusi katsoa tulevaisuuteen, löytää puolueelle visioita ja innostaa ihmisiä mukaan. Hän kiersi Suomea Haminasta Rovaniemelle ja keräsi ihmisten unelmia hopeiseen kirjaan, jossa on kannessa suomalainen mökkimaisema koivuineen, järvineen, laitureineen ja veneineen.
Lopulta Urpilainen lähti kisaan ennakkosuosikkina. Ehdokkaita oli ollut parhaimmillaan yhdeksän, mutta moni jätti kilvan kesken jo ennen puoluekokousta. Viimeinen äänestys käytiin Urpilaisen ja Tuomiojan välillä. Urpilainen voitti selvin luvuin 218-132. Tulos sai Tuomiojan toteamaan, että ”minun on aika siirtyä veteraanisarjoihin”.
Puoluekokouksen hurraahuudot hiipuivat kuitenkin nopeasti. Urpilainen puraisee näkkäriä ja huokaa.
Syksyn 2008 kunnallisvaaleihin mentiin Urpilaisen puheenjohtajakampanjan teemoilla – siis unelmilla. Se oli yhteisesti hyväksytty linjaus. Tarkoitus oli korostaa Sdp:n roolia tulevaisuuspuolueena ja puhua resurssienjaon lisäksi myös koetusta hyvinvoinnista.
Sdp menestyi huonommin kuin vuosikymmeniin, mutta se oli kuitenkin vaalien toisiksi suurin puolue. Urpilaisen mielestä kyseessä oli torjuntavoitto. Tv-lähetyksissä hän toisteli mantraa ”aivan aluksi haluaisin kiittää”. Videosta tuli nettihitti.
Todellinen isku tuli seuraavana päivänä. Erkki Tuomioja leimasi blogissaan Sdp:n kampanjan unelmahötöksi.
”Se, mihin itse uskoin, tuli julkisuudessa tyrmätyksi oman puoluetoverin toimesta ja vielä sellaisen henkilön toimesta, jolle olin itse ollut aina politiikassa lojaali ja tukenut. Luulen, että siitä selviytymiseen meni oma aikansa”, Urpilainen sanoo. Vaikka asiasta ”puhuttiin Erkin kanssa varsin pian tapahtuneen jälkeen”, aihe ei vieläkään ole helppo.
Tuore puheenjohtaja oli saanut kolauksen jo aiemmin. Matti Vanhanen oli leimannut kesällä Suomi-Areenassa Urpilaisen ”ekonomistien kanssa valmistellun” idean ruuan arvonlisäveron laskun korvaamisesta perusvähennyksen nostamisella typeräksi. Urpilainen ei oikein tiennyt, miten päin olla.
”Väitän, että tällä ja `unelmahötöllä` oli yhdessä aika dramaattinen vaikutus. Totta kai itsetuntooni ja siihen, miten aloitin työni puheenjohtajana, mutta myöskin siihen, miten media ja julkisuus minua kohtelivat.”
Syksyllä eduskunnassa Urpilainen otti räksyttävän oppositiojohtajan roolin, koska koki, että sellaisia oppositiojohtajien kuuluu olla. Hän kertoo, ettei ollut tällöin oma itsensä, vaan viihtyy paremmin sovittelevassa, yhteistyötä rakentavassa tilanteessa.
Urpilaista moitittiin opettajamaiseksi. Aluksi hän oli saanut pärjätä yksikseen, mutta nyt neuvoja habituksen parantamisesta sateli joka puolelta. Ne liittyivät kaikenlaiseen: pukeutumiseen, puhumiseen, ripsiin, ilmeisiin.
Sitä kukaan ei kuitenkaan sanonut, että ei kannata suostua verkkosukkahousuissa Iltalehden kanteen. Urpilainen ajatteli, että kai nuori nainen niin voi tehdä, mutta päätyi sukkineen ihmeteltäväksi puoli yhdeksän uutisiin.
”En ollut valmistautunut julkisuuteen riittävän hyvin, varmaan siksi, että en arvannut, että minut valittaisiin Sdp:n johtoon. En tiennyt, mistä minulla on oikeus kieltäytyä ja mihin minulla on velvollisuus.”
Pahimmalta tuntui, että hänen ammattitaitoaan epäiltiin.
”Muistikuvani mukaan siinä jossain määrin yritettiin synnyttää lainausmerkeissä blondia, joka on vähän kevytkenkäinen, ei osaa mitään ja heittelee vaan näitä unelmahöttöjänsä.”
Usea Sdp:n tilannetta läheltä seurannut sanoo, että maakunnissa Urpilaisen mediakohut olivat monelle liikaa. Jo valmiiksi nuoreen, korkeakoulutettuun opettajaan penseästi suhtautuneiden tyytymättömyys lisääntyi. Urpilainen itse sanoo kuulleensa pohdintoja siitä, että ”hienohelmaopettaja ei tiedä tavallisten duunarien asioista yhtään mitään”.
”Ei välttämättä kritisoitu sitä, minkälaista linjaa poliittisesti edustan tai miten olen toiminut johtajana, vaan sitä, kuka olen. Eihän tällaisten ihmisten sydämiä voi voittaa puolelleen millään teolla, jos lähtökohtaisesti on jo sillä olemassaolollaan väärässä”, hän sanoo ja nauraa kovaa.
Urpilainen vie borssikeittolautasen tiskiin ja käy hakemassa kupin kahvia. Hän on luvannut, että haastatteluun on aikaa ”niin paljon kuin tarvitaan”, käytännössä siis kaksi ja puoli tuntia.
Yhtä kauan hän istui pöydän ääressä Saksan entisen liittokansleri Helmut Schmidtin kanssa vuonna 2013. He olivat puhuneet kaikesta: politiikasta, Euroopasta, maailmasta. Kun tuli viimeisen kysymyksen aika, 94-vuotias Schmidt oli polttanut askin tupakkaa. Nuuskarasia oli auki.
Urpilainen kysyi, millaisia neuvoja Schmidtillä olisi nuorelle poliittiselle johtajalle.
Schmidt vastasi: Kuule, Jutta. Poliittisen johtajan pitää kuunnella kansaa, ja vähän kosiskellakin kansaa, mutta ei koskaan toimia omaatuntoaan vastaan.
Tämä ohje antoi Urpilaiselle rohkeuden tehdä päätöksiä, jotka saattoivat merkitä hänelle poliittisen johtajuuden menetystä.
Sitä ennen asiat olivat lähteneet alkuhankaluuksien jälkeen rullaamaan. Jo vähän ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja julkaistussa Jutta Urpilaisen sanelemassa kirjassa ”Rouva puheenjohtaja” lukee: ”SDP vuonna 2011 on erilainen kuin se, jonka vuonna 2008 sain johdettavakseni. SDP on tällä hetkellä eheämpi ja yhtenäisempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Myös erilaisuus hyväksytään.”
Jutta Urpilainen naurahtaa vähän.
”Aidosti koin silloin, että puolue oli yhtenäinen. Fiilis kentällä silloin pari viikkoa ennen vaaleja… En ole ikinä kokenut mitään sellaista. Ehkä jotain sen tyyppistä oli vuonna 2000, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi ensimmäistä kertaa. Samalla lailla kuin kissa kehrää tuntui, että se kone vaan kehräsi, hyrisi positiivista draivia.”
Jälkikäteen ajateltuna kuvaan on tullut muutakin. Urpilainen sanoo, että on sosiaalidemokraatteja, jotka eivät koskaan hyväksyneet, mitä puoluekokouksessa 2008 tapahtui. Hän sanoo tajunneensa ”syy-seuraussuhteita”: että tietyt toimijat vain odottivat, milloin olisi oikea hetki syrjäyttää hänet puheenjohtajan paikalta. Hän sanoo olleensa hyväuskoinen.
”Jotenkin ajattelin, että kun tapaan piirien puheenjohtajia – tavattiin varsin usein – saan heiltä rehellistä palautetta. Luotin myös siihen, että he toimivat minulle uskollisina tukijoina niillä alueilla. En ymmärtänyt, että itse asiassa aika moni piirin puheenjohtaja oli kasvotusten tukemassa, mutta tosiasiassa jo toimimassa selkäni takana.”
Vuoden 2011 vaalien jälkeen Urpilaisesta oli tullut valtiovarainministeri ja alun tytöttelyn jälkeen väheksyntä oli loppunut aika nopeasti. Vaikka eurokriisi oli kärjistynyt, Urpilainen oli pärjännyt hyvin. Hän oli useiden asiaa läheltä seuranneiden mukaan arvostettu ministeri niin valtiovarainministeriössä kuin ulkomaillakin. Monet kollegat Euroopassa ovat hänen ystäviään vieläkin. Kaikesta tästä johtuen ulkomailla mietitään erään politiikan taustavaikuttajan mukaan edelleen, miksi Urpilainen sai lähteä.
Niin, miksi? Kaikilla tuntuu olevan asiasta oma teoriansa. Vaikeat suhteet ay-liikkeen kanssa. Ay-liikkeen herkkänahkaisuus. Huonot puoluesihteerit. Uudistusten hitaus. Se, että uudistuksia ylipäätään tehtiin. Liian hento ote, kun olisi tarvittu rautarouvaa. Urpilaiselle epälojaalit henkilövalinnat. Kenttäväen kohtaamisen vaikeus. Ajanpuute. Puoluekokousedustajien epäreilu valinta. Liian läheiset suhteet kokoomukseen.
Jotkut myös pohtivat, onko Urpilaisen suhde sosiaalidemokratiaan liian järkiperäinen. Puuttuuko sydänveri?
Spekulaatioita on Urpilainenkin kuullut. Hänen mukaansa prosessissa oli piirteitä, joista hän ei pitänyt, mutta lopulta kyse oli kuitenkin linjavaalista. Linjaerimielisyydet Sdp:n sisällä olivat kärjistyneet tehtyihin rakennepäätöksiin vuonna 2013. Taustalla oli valtiovarainministeriön virkamiesten ja Suomen Pankin avulla syntynyt oivallus siitä, että Suomen ongelmien taustalla ovat suhdanteiden lisäksi rakenteet: Nokian romahdus, paperiteollisuuden murros ja niin edelleen. Sopeutuksia olisi tehtävä, jotta Suomi ei ajautuisi pahempaan jamaan, Urpilainen totesi. Hän tiesi, että joissain sosiaalidemokraattipiireissä sitä pidettäisiin oikeistolaisena. Urpilainen kuitenkin uskoi, että muutokset olisi tehtävä heti, tai tilanne vain pahenisi.
Helmut Schmidtin sanat olivat muistutus hänen itselleen tekemästä lupauksesta: kun tekee poliittisia päätöksiä, täytyy pystyä katsomaan itseään peiliin seuraavanakin päivänä. Ja niin Urpilainen pystyikin, mutta peilistä ei enää katsonut takaisin Sdp:n puheenjohtaja.
Antti Rinne ratsasti puheenjohtajakisaan perinteisellä vasemmistolaisella retoriikalla vahvasta valtiosta ja politiikan oikeistolaistumisesta.
”Tiesin, että häviö on mahdollinen, jopa todennäköinen. Jos olisin ajatellut puhtaasti itseäni, olisin voinut ehkä tehdäkin toisenlaisia valintoja, mutta koin velvollisuutta siitä, minkälainen puolueen suunta on.”
Ennen puoluekokousta Urpilainen oli käynyt mielessään läpi monta kertaa, mitä häviö tarkoittaisi. Jo ministeriauton takapenkillä hän oli muistutellut itselleen, että tämä on vain väliaikaista. Kohta hän saisi taas ajaa taksilla ja järjestää oman kalenterinsa.
Kun se hetki koitti, Urpilainen aloitti omalla fraasillaan: ”Aivan aluksi haluaisin kiittää.”
Se oli toinen kahdesta Urpilaisen valmistelemasta puheesta. Toinen, voittopuhe, jäi taskuun. Sitä hän ei näyttänyt koskaan kenellekään.
Hän ei joutunut nielaisemaan kuin yhdessä kohdassa, sanoessaan:
”Sillä liike, toverit, se on meille kaikista tärkeintä.”
Sitten hän muistutti Antti Rinnettä siitä, ettei valokuviin kannata mennä verkkosukat päällä.
Jutta Urpilainen on aina nukkunut hyvin. Niin hyvin, että hän koputtaa puuta, kun asiasta kysyy. Ministeriaikoina unta sai kuitenkin niin vähän, että kesällä 2014, puheenjohtajakisan tappion jälkeen, univelkoja oli tarpeen nukkua pois. Sitten hän lähti kiertämään kenttää. Urpilaisella oli käynnissä ”etsikkoaika”, vahva pohdinta siitä, mitä hän haluaa tehdä. Siksi hän halusi selvittää, löytyykö vaalipiiristä vielä tukea.
Löytyihän sitä, Urpilainen kertoo. Hänen mukaansa ihmisten reaktiot vaikuttivat melkein hätääntyneiltä. Moni pyysi asettumaan ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa.
”Yli puoluerajojen tuli vahva vetoomus sen puolesta, että jatka vielä ja älä anna periksi, me tarvitaan sinua. Tuli sellainen olo, että olen rintamakarkuri, jos häivyn täältä.”
Tämä oli Urpilaisen mukaan suuri syy siihen, että hän ei ottanut arvostettua ja kovapalkkaista (23 000 euroa kuukaudessa) Euroopan investointipankin varapääjohtajan paikkaa vastaan, vaikka Antti Rinne sitä hänelle alkuvuodesta tarjosi. Kollegoilleen Urpilainen saa selitellä asiaa vieläkin. On epäilty, olisiko hänellä joitain muitakin syitä päätökselleen. Urpilainen itse tyytyy sanomaan, että päätös oli ”kokonaisuus”.
”Elin kuusi vuotta käytännössä työlleni. Nyt on sitten aikaa tehdä muutakin. Aikaa hengittää, ajatella ja elää arkea. Ettei vain suorita sitä työtä.”
Tämä ei tarkoita, että Urpilaista kiinnostaisi maata kotona. Eduskuntavaaleissa hän oli Vaasan vaalipiirin äänikuningatar ja Sdp:n toisiksi eniten ääniä saanut ehdokas heti Antti Rinteen jälkeen. Pian niiden jälkeen usea kollega pyysi häntä asettumaan ehdolle eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Urpilainen kertoo, että monien argumentti oli se, että valinta yhdistäisi ja eheyttäisi puoluetta, parantaisi puoluekokouksesta jääneitä haavoja.
Urpilainen otti yhteyttä Antti Rinteeseen ja kertoi asiasta. Rinteen vastaus oli suora: hän sanoi toivovansa, ettei Urpilainen pyri eduskuntaryhmän johtoon. Urpilainen teki asiasta julkisen, mikä selkeästi yllätti Rinteen ja monia muitakin. Urpilainen halusi viestittää tukijoilleen, että päätöksessä olla asettumatta ehdolle ei ole kyse hänestä itsestään, vaan Rinteestä.
”Tiesin, että minulta tullaan sitä kysymään. Olin kuitenkin saanut yhteydenottoja eri puolilta Suomea. Toivottiin, että olen aktiivisesti mukana ja otan näkyvää roolia. Totta kai se oli viesti avoimemman toimintakulttuurin puolesta, mutta kyllä se oli viesti myös omille. Ettei kyse ole siitä, että haluaisi iskeä hanskat tiskiin tai ei kiinnosta vastuunotto.”
Eduskuntavaalien jälkeen Urpilainen pyysi, että saisi jatkaa niissä tehtävissä, joita oli hoitanut menetettyään puolueen puheenjohtajuuden – ulkoasiainvaliokunnassa ja pankkivaltuustossa. Kesäkuussa hänelle ilmoitettiin, että toive pankkivaltuuston jäsenyydestä ei toteudu, vaan Sdp:n jäsenet ovat Rinne ja Pia Viitanen.
Viimeistään tässä vaiheessa kävi selväksi, ettei Urpilaisella olisi sijaa Antti Rinteen Sdp:n johtopaikoilla. Ei vaikka Rinne myöhemmin luovuttikin Urpilaiselle paikkansa ajanpuutteen takia.
Urpilainen sanoo, että ”vaikka sitä voi olla vaikea ymmärtää”, epäoikeudenmukaisuuden kokemus oli vielä suurempi kuin puheenjohtajuuden menettäminen.
”En edes pyytänyt mitään lisää, ainoastaan, että voisin hoitaa tehtäviä, joissa omasta mielestäni olen pärjännyt hyvin. Se oli ehkä sellainen suurin pettymys, jonka olen tiettyjä poliittisia toimijoita kohtaan kokenut”, Urpilainen sanoo.
Näiden tapahtumien jälkeen Urpilainen on vaiennut. Kollegat miettivät, miksi hän ei sano täysistuntosalissakaan juuri mitään. On pohdittu, onko hänet hiljennetty lopullisesti. Jos minut olisi syrjäytetty noin, olisin poistunut takavasemmalle ja sanonut, että pitäkää puolueenne, eräs Urpilaisen tunteva kommentoi.
Sellaista on ehdotettukin. Urpilainen kertoo, että pankkivaltuustoepisodin jälkeen ihmisten empatian määrä oli valtava. Hän sai kirjeitä ja kukkia kotiovelle saakka. Yhteydenottoja muista puolueistakin tuli, osa vakavampia ja osa kepeämpiä. Ne eivät johtaneet toimenpiteisiin.
”En minä ole ajatellut, että vaihtaisin puoluetta. Minulla on kuitenkin niin vahva usko sosiaalidemokratian arvoihin. Vaikka on joskus tyytymätön puolueeseen, niin siihen aatteeseen ei koskaan.”
Urpilainen sanoo, että on ”asioita”, joihin hän kokee yhteenkuuluvuutta myös nykyisessä Sdp:ssä, esimerkiksi oikeudenmukaisuuden eetos. Hän kuitenkin toivoo, että Sdp ottaisi päivän-
politiikan lisäksi kantaa myös suuriin tulevaisuuskysymyksiin, kuten työmarkkinoiden muutokseen. Muun muassa perustuloa on hänen mukaansa syytä pohtia, vaikka se onkin SAK:lle punainen vaate. Niin: Sdp ei ole SAK, kuten Urpilainen jo vuonna 2008 lausui.
”Emme voi ajatella, että pidämme kiinni saavutetuista eduista ja yritämme puolustaa niitä, vaan meidän pitää oikeasti kyetä näkemään, että se työntekijän turva voi olla tulevaisuudessa jotain muuta mitä se on ollut viimeiset 30 vuotta.”
Omasta tulevaisuudestaan hän ei tiedä. Hän ei ole tehnyt viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmia koskaan. Sitä paitsi kovin tarkoissa suunnitelmissa ei hänen mukaansa edes ole järkeä.
”Uskon, että elämän isot kysymykset eivät ole omissa käsissä. Se varmaan tuo sellaisen tietynlaisen rauhan ja levollisuuden omaan elämään.”
Tai no, puutalon Kokkolasta hän haaveilee vielä ostavansa. Toista sataa vuotta vanhan, jossa olisi suuri keittiönpöytä ja omenapuita pihassa.
Teksti: Sonja Saarikoski
Kuvat: Emma Sarpaniemi
