Seksikolumnisti Mari Suonto lukee polyamoristien keskustelupalstaa, sillä hän uskoo oppivansa sieltä jotain, mitä muualta ei opi.
Siinä missä monet viihtyvät netissä julkkisjuorujen tai urheilutilastojen parissa, minä luen polyamoristien keskustelupalstaa. Heidän moninaiset suhdekiemuransa ja niihin liittyvä ajattelu kiehtovat minua.
Polyamorialla tarkoitetaan kykyä ja tapaa muodostaa useita samanaikaisia intiimejä suhteita, jotka eivät sulje toisiaan pois. Kyseessä on siis eräänlainen avoin suhde, mutta polyamoriassa korostuu usein vapaan seksin sijasta erityisesti vapaus luoda syvempiä ja pysyvämpiä rakkaussuhteita usean partnerin kanssa.
Monet polyt elävät täysin tyytyväisinä uskollisessa suhteessa, mutta usean rakkaan kanssa. Toisilla on verkosto erilaisia, erisyvyisiä suhteita, joiden he antavat kehittyä omalla painollaan, myös seksuaaliselle tai romanttiselle tasolle tai sieltä pois. Joillain on yksi pääkumppani ja ohessa kakkos- ja kolmoskenttäläisiä. Osa taas vastustaa hierarkiaa ja haluaa suhteiden etenevän omilla meriiteillään, ei lukkoon lyödyllä ranking-listalla.
Jotkut ovat päätyneet palstoille samankaltaisista syistä kuin minä: hakemaan lohtua siihen, kun kumppani haluaa polysuhteen, mutta oma sielu värjäytyy vihasta mustaksi silkasta ajatuksesta.
Suhasin noin vuoden päivät suhteessa pojan kanssa, joka kertoi heti tapailumme aluksi olevansa polyamoristi. Hän ei nähnyt syytä juntata elämää yksiavioiseen parisuhdenormiin, jota piti tympeänä ja rajoittavana.
Aluksi ajatus tuntui vastaansanomattomalta, kiehtovalta. Lähtökohtaisesti ajattelin olevani vapaamielinen ja löyhämoraalinen suvakkihutsu, miksei siis moderni monisuhteisuuskin kävisi pirtaan.
Mutta kun poika sitten kerran asteli tapaamiseemme käsi kädessä toisen tyttönsä kanssa ja näin hänen hellivän tätä aivan identtisin elein kuin minua, tilanne oli äkkiä sietämätön. Tunsin itseni käytetyksi, kuin olisin vain yhdentekevää materiaalia, korvattavissa tuolla typykällä tai kenellä tahansa muulla. Rakkaudenosoitukset, joita saattoi jaella ympäriinsä eri tyypeille, vaikuttivat valheellisilta.
Jatkoimme suhdetta, sillä olin myös korviani myöten ihastunut kundiin, mutta epävarmuus jäyti mieltäni. Minusta kuoriutui murhaavan mustasukkainen ja omistushaluinen kotka. Mietin jatkuvasti, pitääkö poika minusta tarpeeksi tai eri tavalla kuin muista, välittääkö enemmän tyttöystävästään tai haluaako pakottavammin upouutta panokaveriaan. Tilanne tuntui epäreilulta, musertavan väärältä – ei vain ajatuksen tasolla, vaan kouristuksenomaisena raivona koko kropassa.
Koetin käsitellä monisuhteisuuden aiheuttamaa kuristustilaani järjellä. Polyamoriasta tuli eräänlainen päähänpinttymä: kävin ulkona polytyyppien kanssa, luin artikkeleita aiheesta ja tankkasin polyamory.com-sivuston keskustelupalstaa kuin syntinen katekismusta.
Vaikka suhde päättyi ja vaihtui monosuhteeseen, keskustelupalsta jäi. Uskon nimittäin, että polyamoristien ajattelumallista voi ottaa oppia missä suhteessa hyvänsä.
Ainoaksi valituksi tuleminen on romantiikan ydinkuvitelma: että yhden ihmisen suhteen saa olla aivan erityinen ja ehdottomalla etusijalla. Se on monelle rakkaussuhteen suola, mutta tulee mieleen, annammeko samalla periksi lapsellisen kyltymättömälle osalle itsestämme. Jaamme huomiota ja rakkautta monille – ystäville, perheelle, tutuille – kuvittelematta, että ne olisivat toisiltaan pois. Silti rakastajalleen moni tahtoo olla jollei ensimmäinen, niin ainakin viimeinen ja tärkein. Olisiko parisuhde vankemmalla pohjalla, jos emme leikkisi, että lakkaamme haluamasta muita tavatessamme kumppanimme? Onko seksuaalinen ja romanttinen eksklusiivisuus tärkeää suhteen säilymiselle vai luoko se vain illuusion turvasta?
Kehikko, jonka kautta polyamoriassa suhteita lähestytään, on ajattelua avartava. Mustasukkaisuus ja omistushalu nähdään usein oman pelon ja itseriittämättömyyden ilmentyminä, joita ei pitäisi laastaroida rajaamalla toisen käytöstä, vaan käydä itse tunteen kimppuun. Ehkä oikea kysymys ei ole, miksi toinen tarvitsee muita suhteita, vaan miksi itse kokee tarpeelliseksi torpata toisen mahdollisuudet nauttia rakastamisesta ja seksuaalisuudestaan vapaasti. Aika ja energia voivat loppua kesken, mutta rakkaus on rajatonta, sanovat polyamoristit.
Monelle monisuhteisuus on punainen vaate, sillä heidän mielestään se on sama kuin antaisi luvan pettää. Mutta asian voi ajatella myös juuri päinvastoin. Ehkä polyamoria ei sovi heikkohermoisille siksi, että se vaatii onnistuakseen pettämisen vastakohtaa: väsymätöntä ja raatorehellistä mutta myötätuntoista kommunikaatiota.
Teksti: Mari Suonto
Kuva: Jussi Särkilahti
