”Joskus tekisi mieli mennä kahville tai elokuviin, mutta täällä on vain kaksi kahvilaa ja yksi elokuvanäytös viikossa”, sanoo 16-vuotias kuhmoislainen Silja Heino

T:Teksti:

”Olen asunut koko ikäni Kuhmoisissa. Viime vuonna täällä oli suurempi osuus yli 64-vuotiaita kuin missään muussa Suomen kunnassa. Väestön keski-ikä oli toiseksi korkein. Kun tästä uutisoitiin, olin aika yllättynyt. Onhan täällä vanhuksia, mutta en ollut tajunnut, että niin paljon.

Minulla oli ihana ja vähän rasavilli lapsuus. Naapurustossa asui muutama poika meidän luokalta, ja vietimme kaikki päivät pyöräillen ja leikkien. Koskaan ei ollut pulaa tekemisestä tai leikkikavereista. Äiti kuskasi päiväkerhoon ja uimarannalle, eikä sitä lapsena kaivannut sen ihmeellisempiä aktiviteetteja.

Olen tosi onnellinen, että olen saanut kasvaa pienellä paikkakunnalla. Kaupungissa lapsia ei uskalla päästää yksin mihinkään, mutta täällä saa mennä vapaasti, kun ei ole mitään pelättävää. Eikä kaupungissa olisi kokenut kaikkia niitä metsäretkiä. Täällä luonto on koko ajan lähellä.

Isosisarukseni muuttivat Helsinkiin, kun olin yläkoulussa. Silloin vähitellen tajusin, miten paljon enemmän nähtävää isoista kaupungeista löytyy, ja Kuhmoisten pienuus alkoi välillä ärsyttää. Esimerkiksi harrastusmahdollisuuksia on harmillisen vähän. Tykkään urheilla, ja olisi kiva päästä kokeilemaan uusia lajeja.

Hengaamme kavereiden kanssa jonkun kotona ja kesäisin ulkona – muita paikkoja ei lukioikäisille oikein ole. Joskus tekisi mieli mennä kahville tai elokuviin, mutta täällä on vain kaksi kahvilaa ja yksi elokuvanäytös viikossa. Shoppailemaan ei pääse, joten ostan vaatteita netistä. Kesäisin täällä on kesäasukkaiden myötä tapahtumia, mutta syksyn koittaessa kunta hiljenee aika tavalla.

Ei Kuhmoisissa eläminen kuitenkaan ahdista. Minulla on täällä perhe ja ystäviä ja asiat tosi hyvin. Pikemminkin odotan innostuneena aikaa, joka koittaa lukion jälkeen. Jokaisessa elämäntilanteessa on hyvät puolensa, eikä niitä kannata pilata negatiivisella asenteella.

Arvostan esimerkiksi kuntamme koulua. Olen ollut Kuhmoisten yhtenäiskoulussa ensimmäisestä luokasta asti, ja lukioon jatkaminen tuntui luonnolliselta. Täällä on pienet ryhmäkoot: lukion aloitti tänä syksynä 12 opiskelijaa, ja abeja on kolme. Opetus on hyvää ja henkilökohtaista, ja lukio tarjoaa meille ilmaiset kirjat ja läppärit.

Tunnen suurimman osan oppilaista ja opettajista pienestä pitäen, joten koulussa ei ole koskaan tarvinnut jännittää. Meillä on tiivis porukka, eikä ketään syrjitä. Jos joskus syntyy konflikteja, ne selvitetään kahden kesken, eivätkä muut puutu asiaan.

Kunnan ikärakenteen huomaa, kun kävelee päiväsaikaan keskustassa: vastaan tulee pelkästään vanhuksia. Eläkeläisille järjestetään paljon toimintaa, joogaa ja vaikka mitä. Välillä tuntuu, että vanhusten elämä on aktiivisempaa kuin meidän nuorten. Voisi olla mukavaa viettää eläkepäiviä täällä.

Olenkin murehtinut, onko Kuhmoisia enää olemassa eläkkeelle jäädessäni. Kehitys ei näytä hyvältä, kun lapsia ei synny eivätkä nuoret jää tänne veronmaksajiksi. Ymmärrän kuitenkin, että moni haluaa lähteä näkemään maailmaa.

Aion itsekin lukion jälkeen Helsinkiin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Eniten haluaisin työskennellä ison sairaalan ensiavussa tai päivystyksessä, ja täällä on tarjolla lähinnä lähihoitajan töitä. Lisäksi tykkään Helsingin jännittävästä suurkaupungin tunnelmasta. Onhan Kuhmoinen tärkeä osa minua, mutta ei ole velvollisuuteni jäädä pitämään kuntaa pystyssä. Minun pitää päästä toteuttamaan omat haaveeni.”

Teksti: Roosa Pohjalainen

Kuva: Akseli Valmunen