Olin taannoin kahvilla tuttavan kanssa, joka oli kärsinyt seksittömyydestä suhteessaan. Taustalla oli liittoja, joissa kumppanin himo oli kuivahtanut alkuhuuman jälkeen lähes täysin.
Torjunta toisen jälkeen oli ottanut itsetunnolle, hän kertoi. Ensimmäisessä kuivuneessa suhteessa yhteiselo oli käynyt ajan myötä niin jännitteiseksi, että asunnossa vellova mielipaha oli ainoa yhdistävä tekijä. Molemminpuolinen kyräily alkoi jo alkuillasta: toinen pohti, saisiko kuukauden kahdennetkymmenennetseitsemännet pakit, toinen ennakoi, alkaisiko taas kerran iänikuinen vonkaus, jonka poikkiviheltämiseen pitäisi jälleen kerran keksiä uusi tapa. Tilanne jatkui vuosia.
Tuttava tunsi, ettei kelpaa, koki itsensä rumaksi ja arvottomaksi. Kun seuraavassakin suhteessa seksi hiipui hiljalleen, hän oli alkanut toden teolla pohtia, oliko vika hänessä.
Kerrassaan kurjaa, myönsin. Vaikka mitäpä minä moisesta tiesin, silloisena ikisinkkuna, jonka seksielämä oli aika satunnaista, ei koskaan pysyvästi sidottu jonkun tietyn tyypin haluun, saati velvollisuuteen toista kohtaan.
Seksistä puhuttaessa kerrotaan aina pari ehdotonta nyrkkisääntöä. Ensinnäkin: kaikilla on oikeus seksuaalisuuteensa. Se on luonnollinen ja nautinnollinen osa elämää, jota pitää vaalia ja arvostaa. Toiseksi painotetaan, että aito suostumus on ehdoton edellytys seksiin, eikä kenenkään pidä antautua akteihin, joita ei oikeasti halua. Ei tarkoittaa ei.
Sinkkuna säännöt käyvät järkeen. Torjunta on aina iso moukarinmäjäys itsetuntoon, mutta kun seksiä voi periaatteessa hakea mistä vaan: äkkiä eteenpäin, seuraavan luo. Vapaan liikkuvuuden kentällä kenenkään velvollisuus ei ole haluta toista ja jokaisella on oikeus etsiä sellaista seuraa, jonka kanssa halut kohtaavat.
Yksiavioisilla tilanne on toinen. Kun kaksi ihmistä päättää sulloa seksuaalisuutensa yhteen suljettuun suhteeseen, halujen harmoniaa on pakko hakea samasta osoitteesta. Parisuhteen peruskonseptiin kuuluu siis monopoli toisen seksielämään, mutta ei mitään takuita toisiinsa sopivista tarpeista. Itse asiassa tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, että molemmat haluaisivat seksiä saman verran samaan aikaan koko pitkän suhteen ajan.
Nyt, kun olen itsekin parisuhteessa, tuntuu kummalliselta olla asemassa, jossa toisen ihmisen seksielämä on täysin riippuvainen minusta.
Olen meistä kahdesta se, jota panettaa harvemmin spontaanisti milloin tahansa, ja se, jonka halua joutuu joskus herättelemään pitempään. Kun ei ole entisenlaista puutetta kumppanista, on ollut mahdollista tutkiskella tiiviimmin, kuinka usein ja paljon oikeastaan haluan, ja miksi ja milloin en. Useimmiten oma haluttomuuteni ei johdu toisesta, vaan vaikka siitä, että stressaan tulevaisuuttani työttömänä turhanpanttina tai että alapäässäni on joku ripulihiivaepidemia.
Monesti tuntuu, että himottaa ihan väärissä hetkissä ja sitten kun seksin aika olisi, niin halu on korkeintaan ”maybe attending”. Välillä omaa draivia pitää maanitella jonkin aikaa, mutta itse lemmintä saattaa ollakin ihanaa ja rentouttavaa. Näistä kaikista nyansseista kommunikointi on välillä väsyttävää, mutta kannattaa silti.
Ehkä kaikissa parisuhteissa kannattaisi treenata torjuntaa ja suhtautumista siihen? Että puhuttaisiin päänsäryn sijaan aidosti siitä, miksi halu on hukassa. Juteltaisiin kummankin tarpeista ja haluista ja yritettäisiin tavoittaa hetkiä, joissa ne kohtaavat.
Vaade siitä, että seksielämä olisi aina spontaanisti salaman lailla syttyvää intohimoa, on naiivi. ”Ei nyt” tarkoittaa ”ei nyt”, mutta puhumalla siitä saattaa tulla vähän ajan kuluttua ”ehkä myöhemmin” tai ”joo”.
Eriäviäkin mielipiteitä on. Tuttavani mukaan siinä vaiheessa, kun” ei nyt” on ”ei ikinä”, pyyhkeen voi saman tien heittää kehään. Ei se siitä parane, hän sanoi.
Teksti: Mari Suonto
Kuva: Jussi Särkilahti
