Vielä tämän päivän somalitutkimuksessa somalit ovat tutkimuksen kohteita, jotka eivät pääse edustamaan itseään. Kyseenalaisesti hankitun tutkimustiedon soveltaminen käytäntöön on haitallista sekä länsimaille itselleen että Somalialle, kirjoittaa Maryan Abdulkarim.
Yhdysvaltalaisen Rachel Dolezalin taustan voi määritellä kahdella tapaa.
Tapa yksi: Rachel Dolezal on 37-vuotias musta nainen, jonka vanhemmat ovat valkoisia.
Tapa kaksi: Rachel Dolezal on 37-vuotias valkoinen nainen, joka huijasi vuosia olevansa musta.
Kumman tavan valitsee, riippuu kertojasta. Dolezal nousi keväällä Yhdysvalloissa otsikoihin esiinnyttyään vuosia mustana naisena. Hän oli toiminut pitkään afroamerikkalaisten oikeuksia ajavan NAACP-järjestön aktiivina ja puhunut julkisuudessa paljon rasistisista kokemuksistaan. Sitten hänen biologiset vanhempansa astuivat julkisuuteen – kummatkin valkoisia.
Dolezal muokkasi pukeutumisella ja hiustyylillä ulkonäköään afroamerikkalaiseksi. Eräässä NAACP:n tilaisuudessa Dolezal esitteli mustaa miestä isänään. Lisäksi hänellä on musta lapsi, jonka hän on antanut ymmärtää olevan biologinen lapsensa. Kukaan ei kyseenalaistanut Dolezalin ihonväriä, sillä ”mustalla” tarkoitetaan Yhdysvalloissa yleisesti kaikkia, joissa on pisarakin mustaa verta. Jako perustuu rotuerottelun aikana syntyneeseen niin sanottuun one drop ruleen, yhden pisaran sääntöön.
Dolezalin vanhempien ulostulo herätti voimakkaita tunteita. Voiko rotuaan valita? Entä tekikö hän oikein esiintyessään mustana?
Dolezal itse korosti, että eurooppalaisesta taustastaan riippumatta hän kokee olevansa musta. Koska kukaan ei ollut koskaan kyseenalaistanut tätä, hänen esimerkkinsä osoittaa, että asiat, joita olemme tottuneet pitämään täysin luonnollisina, biologisina ja kulttuurista irrallisina, kuten ihonväri, eivät välttämättä olekaan sitä.
Toisaalta se osoittaa myös, että muiden kulttuurien omiminen on mahdollista ainoastaan valkoisille. Sillä olisiko sama toiminut toisin päin? Jos Dolezal olisi syntyperältään afroamerikkalainen, voisiko hän vain päättää olla valkoinen?
Eikö kukaan koskaan kysyisi, että mistäs sitä oikein tullaan?
Mitä yhteistä on somalitutkimuksella, Suomi-areenalla ja ruotsalaisella valtiorahoitteisella tutkimuskeskuksella? Asioiden esittäminen kapeasta ja täysin ulkopuolisesta näkökulmasta.
Keväällä 2015 joukko somalitutkijoita perusti uuden tieteellisen julkaisun Somaliland Journal of African Studies yhteistyössä Hargeisan yliopiston kanssa. Julkaisun kaikki toimittajat ja taustahenkilöt ovat länsimaalaisia, ei-somalitaustaisia tutkijoita.
Kaikkia tämä ei miellyttänyt. Harvardin yliopiston historian tohtoritutkija Safia Aidid kommentoi Twitterissä julkaisua ”valkoisuustutkimukseksi”. Miksi se ei antanut tilaa somalialaisille tutkijoille ja heidän näkemyksilleen? Onko tutkijan taustalla sitten merkitystä? Ja toisaalta, tekisikö somalialaisuus tutkijasta aidomman suhteessa tutkimuskohteeseen? Onko tieto aina objektiivista, kuten journaali lupaa?
Samaan aikaan Ruotsiin Göteborgin yliopistoon perustettiin valtion rahoituksella rotututkimuskeskus, johon ei palkattu ainoatakaan ei-valkoista henkilöä. Oikeammin kyseessä on rasismin tutkimuskeskus. Siellä on palattu peruskysymyksen äärelle. Valkoiset ihmiset, joihin ei koskaan ole kohdistunut rasismia, kysyvät, onko Ruotsissa rasismia.
Heinäkuussa Porin Suomi-areenassa tehtiin göteborgit, kun yhdessä paneelissa keskusteltiin maahanmuutosta. Paneelissa istui viisi valkoista miestä: Simon Elo, Simo Grönroos, Samuli Salminen, Ismo Söderling ja Juhana Vartiainen. Mukaan ei viitsitty pyytää yhtä ainutta ihmistä, jolla voisi olla henkilökohtaista kokemusta Suomeen tulemisesta maahanmuuttajana.
Kaikissa näissä kolmessa tapauksessa on kyse vallasta ja sen valkoisuudesta. Siitä, kuka kirjoittaa, puhuu, toimii ja kenen nimissä. Kuka määrittelee tiedon aitouden, ja kuka saa edustaa ja ketä.
Somalitutkimuksessa ristiriita on erityisen räikeä.
Somaliaan liittyvää tutkimusta tehdään juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen. Kysyntää motivoivat ja siten rahoittavat huolet turvallisuudesta, sota terrorismia vastaan ja siirtolaisuus, joka kohdistuu Somaliasta länsimaihin. Huolet ja pelot luovat kysyntää tutkimustiedolle, jota länsimaiset järjestöt ja valtiot käyttävät päättäessään omista toimistaan Afrikan sarven alueella. Motiivina on ennen kaikkea eurooppalaisten valtioiden turvallisuuden parantaminen. Samaan aikaan tilanne Somaliassa on vaikea jatkuvien aseellisten konfliktien vuoksi, mikä tekee pidemmät kenttätutkimusjaksot lähes mahdottomiksi.
Somalitutkimus tieteenä käynnistyi kolonialismin eli siirtomaavaltojen aikaan. Antropologit tutkivat somaleja, heidän kulttuuriaan ja käyttäytymistään. Tutkimustietoa paitsi käytettiin väestön hallintaan, sillä myös luotiin oikeutus kolonialismille ja perustelut sille, miksi valkoisen länsimaan tulee hallita Somaliaa ja sen alueita.
Tämän päivän somalitutkimus näyttää toistavan samaa perinnettä uudelleen ja uudelleen.
Somalitutkimuksessa somalit ovat tutkimuksen objekteja, joita edustaa joku muu kuin he itse. Esimerkiksi somalikulttuurin klaanijärjestelmää, eli ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita, jotka perustuvat sukuun tai heimoon kuulumiseen, on käsitelty muuttumattomana somalien sosiaalisessa ja poliittisessa elämässä. Itse asiassa niin pitkälle, että klaanien muuttumattomuudesta on tullut somalikulttuurissa itseään toteuttava ennustus. Klaanin merkitystä somalien parissa on popularisoinut brittiläinen somalitutkija I. M. Lewis, jonka kirja somaleista on käännetty viime vuonna myös suomeksi.
Somaleista ei vieläkään osata puhua ilman, että klaani on keskeinen osa heidän identiteettiään. Länsimainen yleisö, joka ei tunne somaleja, on tarvinnut yksinkertaistettua tietoa, johon perustaa mielikuvansa somaleista.
”Somalit ovat klaanilleen uskollisia” on lähtökohta, joka on muokannut paitsi somalitutkimusta myös kotouttamispolitiikkaa Suomessa. Todellisuudessa klaaniuskollisuus ei pidä paikkaansa siten kuin meille uskotellaan.
Ajatellaanpa toisin päin. Miksi Suomessa ei ole Somaliasta tulleita tutkijoita, jotka tutkivat suomalaisten elinolosuhteita, seurustelukäytäntöjä ja sosiaalista liikkuvuutta? No ensinnäkin siksi, että Somaliassa ei ole sellaista instituutiota, joka tukisi tällaista tutkimusta taloudellisesti. Ja vaikka resurssit jostain löytyisivät, ei somalitutkija todennäköisesti saisi edes laillista maahantulo-oikeutta tutkimustaan varten Suomen maahanmuuttovirastolta.
Somalitutkimuksessa, kuten kaikessa tieteessä, tiedon objektiivisuus on harha, sillä tieto ei ole koskaan puolueetonta. Tieto lähtee erilaisista intresseistä ja ideologisista näkemyksistä, jotka kaikki muokkaavat tiedon tuottamisen prosessia ja sitä kautta vaikuttavat päätelmään, jonka saamme lopputuotteena ja jonka ostamme totuutena. Tutkija ei voi olla irralaan tiedosta, jota tuottaa tutkittavastaan.
Historiallinen tausta, jossa tiedon tuottaja on valkoinen ja länsimainen on samanlainen normi kuin se, että mies on hyvä johtaja. Sitä on toki haastettu. On osoitettu, ettei sukupuoli itsessään vaikuta johtajuuteen mitenkään – mutta se ei ole poistunut yhteiskunnasta sen enempää kuin valkoisuus todellisena tiedon tuottajana somalitieteissä.
Kenellekään ei onneksi enää tulisi akateemisessa maailmassa mieleen selittää naisten aliedustusta johtajissa sillä, että naisista ei nyt vain ole vakavasti otettaviksi johtajiksi, koska he eivät arvosta johtajan asemaa. Sen sijaan somaleita Leipzigin yliopistossa tutkinut saksalainen Markus Hoehne kirjoitti aivan pokkana sosiaalisessa mediassa:
”En ole törmännyt moneenkaan nuoreen somaliin, joista olisi vakavasti otettaviksi tutkijoiksi – ei siksi, että heillä ei olisi resursseja siihen, vaan koska heillä ei tunnu olevan arvostusta tutkijan uraa kohtaan”.
Moni suuttui Hoehnen kommentista, mutta samalla moni piti sitä arvostetun tutkijan asiantuntevana lausuntonta.
Kuka siis lopulta saa tutkia ja ketä? Onko valkoinen ihonväri itsessään este somalitutkimukselle?
Kysymystä sivuttiin Helsingissä elokuun lopussa, kun Somali Studies International Association järjesti kongressin yhteistyössä suomalaisten yliopistojen, nuorisotutkimusseuran ja Suomi-Somalia-verkoston kanssa. Kongressissa käytiin paneelikeskustelu #Cadaanstudies, vapaasti käännettynä valkoisuustutkimus. Keskustelu oli jatkoa sosiaalisessa mediassa keväällä käydylle Somaliland Journal of African Studies -julkaisun kritiikille.
”Kyse ei ole siitä, kenellä on autenttinen ääni ja kenellä ei. Kyse on vallan rakenteellisesta suhteesta tiedon tuotantoon somalialueilla. Siitä, millä lailla kolonialistista perintöä uudelleen tuotetaan ja muodostetaan nykyisyydessä. Näyttää, ettei tieto ole koskaan viatonta ja puolueetonta”, aloitti Harvardin yliopistossa väitöstutkimustaan historiasta tekevä Safia Aidid.
”Tässä ei ole kyse yksilöistä ja identiteeteistä”, jatkoi City University of New Yorkissa väitöstutkimustaan tekevä Ahmed Sharif Ibrahim.
”Tieto, jota yksi yhteiskunta tuottaa toisesta, heijastelee valtarakennetta, joka vallitsee näiden kahden yhteiskunnan välillä. Länsimaisen tutkijan, joka matkustaa Afrikan sarveen tutkimaan somaleja, tulisi olla tietoinen asemastaan. Siitä, miten on kiinteä osa valtasuhdetta, jolla on syvät historialliset juuret. ”
Kysymys ei siis ole ihonväristä tai etnisestä taustasta. Että valkoinen länsimaalainen ei saisi tutkia somaleita tai että somalialaisuus tekisi tutkijasta paremman. Yhtä lailla etnisesti somalialainen tutkija, joka on kouluttautunut Somalian ulkopuolella, tulee tarkastelleeksi Somaliaa ja somalialaisia ulkopuolisin työkaluin ja metodein. Myös heitä on syytä vaatia huomioimaan asemansa ja tutkimuksensa konteksti.
”Turvallisuussyistä tutkimukselle Somaliasta on kysyntää. Samaan aikaan tutkijoiden mahdollisuudet tehdä syvällistä ja pitkäaikaista tutkimusta Somaliassa ovat hyvin vaikeat juuri turvallisuustilanteen vuoksi. Tutkija asettuu Nairobiin ja lentää lyhyiksi, viikon tai muutaman päivän jaksoiksi Somaliaan tekemään kenttätutkimusta raskaan turvatiimin kanssa. He ovat riippuvaisia paikallisista, joille tiedonkeruu annetaan tehtäväksi. Olen ollut Mogadishussa ja huomannut, että monet näistä paikallisista tiedonkerääjistä ovat sisäistäneet länsimaisten tutkijoiden konseptit ja kategoriat ja kertovat sen, mitä luulevat näiden haluavan kuulla. Tämä ei ole ympäristö vakavasti otetavalle tieteelliselle tutkimukselle. Kuitenkin tällä tavalla kerättyä tietoa käyttävät järjestöt ja länsimaiset valtiot tiedonlähteenä massiivisille länsimaisille väliintuloille, joita tapahtuu Soma-
liassa tänään”, Ibrahim Sharif sanoo konferenssissa.
On eettisesti arveluttavaa perustaa poliittiset ja humanitääriset toimet tutkimustietoon, joka ei täytä tutkimuksen perussääntöjä. Somalitutkimuksen tieteenä olisi jo aika tarkastella lähemmin historiaansa ja valtarakenteiden merkitystä. Lisäksi tiedonhankinta-, tutkimus- ja arviointimenetelmät somalitutkimuksen osalta olisi syytä asettaa laajemmin kriittisen tarkastelun alle.
Nykykäytännöin toteutettu somalitutkimus todennäköisesti pahentaa tilannetta sekä Somaliassa että länsimaissa ja johtaa arvioihin, jotka eivät perustu todelliseen tilanteeseen, vaan lännen oletettuun mielikuvaan siitä.
Teksti: Maryan Abdulkarim
Kuvitus: Jaakko Suomalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kirjoitusta varten on haastateltu myös mediatutkija Camilla Haavistoa ja akatemiaprofessori Elina Vuolaa.
