Haluaisin olla hetero. Tässä ei ole mitään kätkettyä ironiaa, joka paljastuu viimeistään kolumnin päätteeksi. Tämä on hartain toiveeni.
Kävin taannoin elokuvan koekuvauksissa. Teimme kohtauksen ja ohjaaja antoi palautteensa: ”Antti. Sä kun oot gay. Niin se tulee nyt vähän läpi sieltä. Yritä olla niin hetero kuin pystyt.”
”Joo”, vastasin, vaikka kaikki pysähtyi. Gay? Onko gay jotenkin kohteeliaampi ilmaus kuin homo? Vai päinvastoin? Miten näyteltiinkään heteroa? Missä eleissä ylimääräinen homous oli tällä kertaa ollut nähtävissä?
”Joo”, sanoin uudestaan, kohotin rintakehääni, madalsin ääntäni ja pyrin pitämään polveni etäällä toisistaan.
Älkää käsittäkö väärin, en kritisoi ohjaajaa. Näyttelijälle homomaisuus voi olla ongelma kuten murteet, ärrävika, fyysiset vammat tai akne. Niiden ei tarvitse olla arkielämässä määrääviä, mutta näytellessä niistä tulee helposti hallitsemattomia merkkejä: katsoja harhautuu liian helposti miettimään, miksi Hamletista on tehty turkulainen rampa.
Oikeastaan olin kiitollinen ohjaajalle, koska hän puhui niin suoraan. Sellainen on harvinaista. Merkillisen koekuvaustilanteesta teki se, että tehtäväni oli näytellä Touko Laaksosta. Siis Tom of Finlandia.
Ohjaaja kertoi, ettei Tomista mitenkään voinut tietää, että hän on gay. Ymmärsin sen kyllä. Ohjaaja varmasti halusi näkyviin jotakin piilotettua, tukahdutettua, senkin ymmärsin, mutta ajattelin vain kahta asiaa:
Olen liian homo Tom of Finlandiksi.
Miksi en voi olla perusserkku?
Jokaisella suomalaisella on perusserkku. Perusserkku ei ole komea eikä ruma, hänellä on mummolan perusvitriinin perusylioppilaskuvassa paksu kaula ja ohuet viikset, väsynyt katse ja selittämätön, vaaleanvihreä puvuntakki. Kaikki on perusserkkua varten: koulutus, vessat, armeija, avioliitto, hengellisyys, vaatekaupat, deodoranttimainokset, kaikki.
Ajattelen, että perusserkun elämä on synnytyskanavasta hautakuoppaan rakennettu liukumäki, jonka varrella instituutiot vilkuttavat iloisesti ja vastoinkäymisten sattuessa auttavat ja antavat lisää vauhtia. Yritän päästä liukumäkeen, mutta minut ohjataan rikkinäiseen kiipeilytelineeseen, johon ovat takertuneet Madonna, etumusta kohottavat alushousut ja kaikki ne käheä-ääniset, alkoholisoituneet heteronaiset, jotka eivät ehtineet apajille kun perusserkuille vaimoja valittiin.
Miksi en voi olla perusserkku? Perusserkun häpeästä punehtuvat posket maalaisivat takuulla kätketyn rakkauden valkokankaalle monin verroin tehokkaammin kuin minun itsetyytyväinen gay-naamani. Liian homo Tom of Finlandiksi? Sehän on käytännössä sama asia kuin olla liian nuori sikiöksi.
On kuitenkin yksi seikka, joka estää minua kadehtimasta perusserkkua: olen vapautettu siitä kilpailusta, joka heteromiehiä vainoaa. Kilpailusta, jossa määritellään, kenen tehtävä on johtaa ja kenen olla alainen. Olen vasenkätinen, siviilipalveluksen käynyt homoseksuaali ja kaiken lisäksi olen hetken opiskellut ruotsinopettajaksi. Ainoastaan maahanmuuttajatausta puuttuu värisuorastani.
En koskaan voi päästä miesporukassa katsomaan Luokkakokous-elokuvaa ja sen jälkeen kaatuilla naisten päälle vihamielisessä humalassa, mutta minua ei myöskään haasteta kilpasille – olen jo valmiiksi hävinnyt. Voin yrittää, voisin vaikka murhata sodassa seitsemänkymmentä vihollista urheasti kepillä. Minua käteltäisiin ja saisin mitalin. Silti myöhemmin korsussa selkäni takana kerrottaisiin kaskua, jossa aseenani on kepin asemesta ollut AIDS. Olen hävinnyt ja siksi enää ei ole mitään menetettävää. Voin mennä vaikka farkkuhameessa televisioon.
Toisin on niillä miehillä, jotka vielä joutuvat suojelemaan kunniaansa. Perusserkun kuvitteellisissa hautajaisissa keskustellaan vaitonaisesti siitä, kumpi lopulta ajoi hänet kauheaan tekoonsa: lapsettomuus vai konkurssi. Perusserkun kaverit toistelevat, että olihan hän tosiaan vähän erikoinen.
Laulan muistotilaisuudessa pianosäestyksellä virren 338: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Yksi perusserkun kavereista haluaa selfien kanssani, koska sanoo vaimonsa pitäneen minusta Kingin juontajana. Tästä hän saa kuulla pilkkaa saunailloissa vielä senkin jälkeen, kun minä olen jo kauan aikaa sitten menehtynyt Thaimaassa lehdistötiedotteen mukaan veritulppaan.
Juttusarjassa näyttelijä ja kirjailija Antti Holma asettuu toisten ihmisten asemaan.
Teksti: Antti Holma
Kuva: Jussi Särkilahti
