Kun työnantaja palkkaa uuden työntekijän, hän usein soittaa vanhalle pomolle, että miten hommat hoituivat. Mutta kenelle eduskuntatyötä tuntematon äänestäjä voisi soittaa?
Kannattaa kysyä niiltä kansanedustajilta, jotka jättävät eduskunnan. Heitä on yli 30. Heistä moni lähtee, koska on saanut tarpeekseen. Heitä kuunnellaan tässä jutussa, jossa toimittaja Oskari Onninen pohtii, miksi reilun viikon päästä pidettävistä eduskuntavaaleista tuli epä-älyllisyyden juhla.
Kysymys on tietenkin elitistinen, aivan sietämättömän elitistinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ehdolla olisi tyhmiä ihmisiä. Se tarkoittaa asioita, joista olemme narisseet jo pidempään: äänestysprosentit laskevat, äänestäjä ei tiedä ollenkaan mitä äänellään lopulta saa ja ehdokkaat kisaavat viihdejulkisuudesta, koska äänien kerääminen on ulkoistettu henkilöille puolueiden sijasta.
Usein ratkaisuksi ehdotetaan vaalitavan muutosta. Myös näissä vaaleissa se on nostettu esiin – eli pitäisikö siirtyä samanlaiseen listavaaliin kuin Ruotsissa, jossa äänestetään ensisijaisesti puoluetta. Se olisikin parempi vaihtoehto kuin nykyinen, mutta ei ainoa.
Eduskunnan jättävillä kansanedustajilla on ajatuksia, joita kannattaa kuunnella. Esimerkiksi kokoomuksen Lasse Männistö, joka jättää eduskunnan yhden kauden jälkeen, on muun muassa sanonut, ettei eduskunnan ”diskuteeraaminen” sovi hänelle. Vihreiden pitkäaikainen kansanedustaja ja entinen ministeri Osmo Soininvaara taitaa tarkoittaa jotain samansuuntaista sanoessaan, että elämässä on onnellisempi, kun pysyy kaukana idiooteista.
Kokonaan diskuteeraamisesta ei pääse eroon, koska politiikkaan kuuluu se, että asiat tapahtuvat neuvotellen. Eikä siihen kyllästymisessä ole mitään vikaa – ei eduskuntaan tarvitse hakeutua leipääntymään eläkeikäiseksi asti, tarkoittaahan yksi kausi siellä neljää vuotta, ja se on pitkä aika tehdä yhtä hommaa. Mutta politiikkaan turhautuminen kertoo jotain oleellista.
Koska vaalitavan muutos vaatii sekin loputonta diskuteeraamista, on jotain, mitä voisimme kokeilla ennen sitä. Jotain sellaista, mitä nyt ei ole edes suostuttu harkitsemaan: eduskunta voisi muodostaa vähemmistöhallituksen, jos toimivaa enemmistöä ei synny. Vähemmistöhallitus, jolla olisi jokin yhteinen ajatus, voisi toimia paremmin kuin enemmistöhallitus, jolla ei ole mitään yhteistä. Tai mitään ajatusta.
Ei käy! Sehän kaatuisi heti! Näin ajattelemme, koska näin olemme tottuneet ajattelemaan. Ja ajatus tuntuu totta kai ahdistavalta, niin kun kaikella vieraalla on tapana tuntua. Suomessa kun oli vähemmistöhallitus viimeksi 1970-luvulla. Sitä hallitusta ei tämän lehden lukijoista muista kukaan. En minäkään.
Samaan aikaan, kun meillä on totuttu ajattelemaan, että enemmistö sen olla pitää, muissa pohjoismaissa vähemmistöhallitukset ovat olleet ihan tavallinen käytäntö. Eivät nekään aina toimi, mutta yleinen havainto on, että hallitus tekee työnsä huolellisemmin, valmistelee esityksensä paremmin ja sillä on jokin strategia, kuten yritysmaailmassa on tapana sanoa. Loputtoman valtanokittelun sijasta voitaisiin keskustella asioista.
Jos ne eivät miellyttäisi, hallituksen voisi aina kaataa. Mutta sitten pitäisi myös olla valmis muodostamaan uusi.
Teksti: Antti Pikkanen
Kuva: Jussi Särkilahti
