62-vuotias Terrence Malick on ohjannut neljä pitkää elokuvaa ja antanut haastatteluja pihimmin kuin edesmennyt Stanley Kubrick .
Silti ohjaajan Pohjois-Amerikan valloituksesta kertova The New World on ollut tapaus jo ennen valmistumistaan.
Mutta miksi?
Malickin tie elokuvantekijäksi ei ole niitä tavanomaisimpia. Oklahomassa ja Teksasissa varttunut öljy-yhtiön johtajan poika paineli vartuttuaan Harvardiin lukemaan filosofiaa. Eliittiyliopiston ja elokuvakoulun väliin Malick mahdutti filosofi Martin Heideggerin tekstien kääntämistä sekä toimittajan ja opettajan töitä.
Nuorenparin verisestä pakomatkasta kertonut Julma maa (1973) nosti Malickin elokuvamaailman tietoisuuteen. Onnellisten ajassa (1978) matkataan 1900-luvun alun Chicagosta köyhyyttä pakoon kohti etelää. Malick pokkasi elokuvasta Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon ja katosi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Sen jälkeen teattereihin tupsahti toisen maailmansodan Tyynenmeren taisteluista kertova Ohut punainen viiva.
Uudisraivaajat hämmentävät paratiisin rauhaa 1600-luvun Virginiassa.
Malick-myytin perustana on läpi uran muuttumattomana säilynyt ohjaustyyli.
Hänen elokuvansa ovat kuin kameralla kirjoitettuja runoja: jylhien maisemakuvien ja suureellisen musiikin virtaa, jota ohjailee päähenkilölle kuuluva kertojanääni.
Malick lyö pöytään maailmoja syleileviä teemoja. Tuntemattoman pelkoa, omasta yhteisöstä vieraantumista, modernin yhteiskunnan tapaa järkyttää ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Näitä käsitellään myös elokuvassa The New World. Se sijoittuu 1600-luvun alun Virginiaan, jossa englantilaiset perustavat ensimmäisen siirtokuntansa intiaanien maille.
Uusi manner toimii jälleen vanhan varoventtiilinä. Moni sinne passitettu uudisraivaaja on jättänyt jälkeensä mustatun maineen. Uudessa ympäristössä sopeutuminen alkaa puhtaalta pöydältä – sekä vieraille että alkuasukkaille.
The New Wolrd tuo jälleen mieleen ääneen ajattelevan filosofin. Se on älykön hengentyö, jollaista amerikkalaisen taide-elokuvan kohtalosta huolestuneet voivat huojentuneena hehkuttaa.
Tyynenmeren saarten lailla Virginia on Malickille Eden, jota uhkaa vain ihmisen luontainen taipumus rikkoa harmoninen suhteensa luontoon.
Vain rakkaus nousee luontosuhteen ja etniset rajat ylittäväksi voimaksi. Koska järjestäytynyt yhteiskunta opettaa ihmisen tukahduttamaan viettinsä, tunteet kuitenkin häviävät velvollisuuksien kutsulle.
Ehyen tarinan kertomisen sijasta Malick keskittyy jälleen väkevän tunnelman luomiseen ja ihmisyyden peruskysymysten tarkasteluun. Ohjaaja etsii rajaa ihmisen tuhoamisvietin ja luomiskyvyn väliltä.
Pohdinnalta ei kannata odottaa suuria loppupäätelmiä. Vastaamisen sijaan gurujen on parasta tyytyä suurten kysymysten esittämiseen. Muuten mystiikka saattaa kadota yhtä nopeasti kuin se on ilmestynytkin.
Matti Rämö
The New World elokuvateattereissa 24.2.
