Suomalainen veganismi kaipaa uskonpuhdistajaa, joka sanoisi, ettei yhden juustosiivun syöminen ole niin vakava rikos.
Vegaaniliitto masinoi tammikuussa vegaanihaasteen. Facebookissa rummutettiin, ennätyksellisistä osallistumismääristä uutisoitiin.
Poliitikkoja ja kulttuurihenkilöitäkin saatiin mukaan, sillä nykyään kaikki esittelevät syömisiään muutenkin. Yksi osallistujista oli Katariina Souri. Hän kertoi haasteestaan sen päätyttyä (HS 13.2.2015):
”Kasvisruokavalio toi mukanaan niin suuren henkisen muutoksen, että asenteeni koko elämään on myönteisempi. Olen nyt enemmän yhteydessä ympäristöön ja eläimiin. Suhtaudun myös muiden ihmisten toimiin kevyemmin ja sallivammin.”
Souri oli päättänyt haasteen innoittamana ryhtyä vegaaniksi – ja kokenut valaistumisen välittömästi. Ei mennyt kauaa, kun hän jo kertoikin, että vegaanit on ensimmäinen viiteryhmä, johon hän on kokenut samastuvansa.
Erilaisten kampanjoiden etu on, että masinoiva osapuoli saa kivasti huomiota ja osallistujat hyvää julkisuutta. Minulla ei ole kuitenkaan varaa sanoa tästä yhtään mitään, sillä oman vegaanihaasteeni syy oli vieläkin itsekeskeisempi.
Se alkoi noin kymmenen vuotta sitten. Olin vegaani puolitoista vuotta joskus 16-17-vuotiaana. En tiennyt silloin veganismista juurikaan muuta kuin että eläinperäisiä tuotteita ei käytetä. Syy valinnalleni kuitenkin löytyi: Halusin laihduttaa itseni anorektiseksi, ja veganismi tarjosi hyvän syyn kieltäytyä suunnilleen kaikesta tarjotusta ruuasta.
Anorektisen ja vegaanisen ajattelumaailmat sopivat ehdottomuudessaan yhteen, mutta pian huomasin, että valintani oli vielä nokkelampi kuin luulin. Eettisiä päätöksiä on vaikea kritisoida. Kukaan ei koskaan kysynyt juurikaan mitään perusteita valinnalleni – ja hyvä niin. Koska luin tuolloin lähinnä naistenlehtien laihdutusosioita, en olisi osannut vastata muuta kuin: koska eläimet.
Teinit onneksi kasvavat aikuisiksi. Sittemmin olen luopunut veganismista sellaisena kuin sen nykyään käsitämme. Minulla on trauma. En halua enää koskaan vajota vastaavalle itsepetoksen tasolle, jota silloin harjoitin.
Mutta kun lueskelee vegaanipalstoja, -blogeja ja -lehtiä, jossain kuuluu tutun kellon kilkatus.
Minun perusteluni vegaaniudelle oli todellisuudessa huonoa itsetuntoa ja oman navan ympärillä pyörimistä. Mutta niin se vaikuttaa olevan monelle muullekin. Yllättävän moni perustelee vegaa€¨niuttaan erilaisilla mutuilla ja uskomuksilla.
Eräässäkin blogissa kerrottiin vegaaniuden parantaneen hienhajun, ihon, mielentilan ja energiatasot. Muutenkin tuntuu, että vegaanit presentoivat tosiuskovaisuutta kuin mitkäkin herätysliikeläiset. Tähän kuuluu kaikkien elämän osa-alueiden ymppääminen yhteen asiaan eli veganismiin. Lisäksi tärkeää on osoittaa oman uskovaisuuden oikeellisuus. Tavanomaista vegaanipalstojen puhetta on syyttely ja kiistely milloin vegaani-termin oikeasta käytöstä, milloin vääränlaisista ja eläinoikeuksia sortavista harrastuksista, ratsastuksesta tai filmikuvaamisesta.
Käännyttäminenkään ei ole vierasta. Fundamentalistivegaanit ovat niin varmoja oikeasta elämäntavastaan, että heistä on täysin hyväksyttävää markkinoida sitä likimain ovikelloja pimputtelemalla. Kuten bloggari Saaga sanoo:
”Ihme kyllä, en näe `kasvissyönnin tyrkyttämistä` pahana, päinvastoin. Sen kun ihminen tekee niin epäitsekkäistä syistä, kun vaan suinkin voi. Vegaani ymmärtää, että lihateollisuus tuhoaa maapalloamme enemmän kuin mikään muu teollisuus, ryöstää viljat ja veden nälkiintyviltä sekä aiheuttaa vakavia terveysriskejä. Vouhottaminen on puhdasta ja vilpitöntä halua tehdä maailmasta hieman parempi paikka meille jokaiselle.”
Ja niin kuin jehovantodistajuudesta luopujalla, saattaa veganismin jättävälläkin olla vaikeaa.
”Ai sä oot luovuttanut”, totesi toinen vegaani minulle, kun kuuli, etten ole vegaani enää.
Niin minkä suhteen? Veganismin vai syömishäiriön? Sitä ei tarvinnut kysyä. Vegaanin ilme kertoi riittävästi.
Tunneperäisen kiihkoilun myrskyssä on vaikeaa muistaa, että vegaaniudelle on olemassa myös rationaalisia perusteluja. Vegaaniudesta luovuttuani olen ottanut niistä selvää. Tehtävässä auttaa esimerkiksi filosofi Peter Singerin teos Oikeutta eläimille vuodelta 1975.
Singer on yksi eläinoikeusliikkeen isistä. Hänen perillisekseen voidaan laskea sikatilavideoita kuvannut Oikeutta eläimille -järjestökin. Hän perustelee kasvissyönnin spesismillä eli lajisorrolla.
Terminä spesismi on vähän samanlainen kuin rasismi tai sovinismi – sorretaan elävän olennon oikeuksia sen erilaisuuden, tässä tapauksessa lajin, perusteella. Siinä, miksi näin ei saa tehdä, on Singerin mukaan kyse intresseistä. Olento, jolla on intressejä, pyrkii välttämään kärsimystä. Suurin osa eläimistä on tiedetysti tällaisia olentoja. Siksi niiden kärsimyksen jättäminen huomiotta ei voi olla millään tavalla moraalisesti oikeutettua.
Mutta eläimet eivät ole ihmisiä, voi huomauttaa. Niin, eivät naisetkaan ole miehiä, afrikkalaiset eurooppalaisia, liikuntakyvyttömät liikuntakykyisiä, homot heteroita.
Veganismi on siis sorron vastustamista. Tämä on riittävän painava argumentti itsessään. Se ei kuitenkaan ilmeisesti riitä.
Mikseivät niin monet vegaanit tyydy rationaalisiin perusteluihin vaan alkavat puhua vaikkapa hienhajun katoamisesta? Kyse on identiteettipolitiikasta – halusta olla joku. Oleellista on oman minuuden rakentaminen ja sen esittäminen muille, olivat perustelut mitä hyvänsä. Vegaanihaaste on tästä hyvä esimerkki. Siinä tärkeää oli osallistua haasteeseen Facebookissa ja esitellä mahdollisimman monelle henkilölle omaa valintaansa.
Tärkeää ehdottomassa identiteetissä on usko siihen, että juuri minun elämäntyylini on se paras mahdollinen. Tätä perustellaan kertomalla tietyn ”lifestylen” avulla mullistuneesta elämästä ja haukkumalla niitä, joiden elämä on vähän erilaista kuin oma. Eräänlaista spesismiä sekin.
Ihmiset takertuvat identiteetteihin kokeakseen hallinnan tunnetta. Rajat ovat turvallisia, illuusio henkilökohtaisesta suvereniteetista rauhoittaa. Identiteettipelissä rakenteet, filosofiat ja käytännönläheiset jutut kuten kasvisruuan verotus ja tarjonnan laihuus ovat alisteisia sille, mitä juuri minä olen. Näin minulle tapahtui vegaanivuosinani – halusin osoittaa, että pystyn elämään vähemmällä kuin muut. Ja tunsin salakavalaa tyydytystä, kun pystyin.
Identiteetti kuitenkin muuttuu jatkuvasti. Se kannattaisi hyväksyä, koska me emme oikeasti tiedä, mikä pelastaa maailman tai meidät itsemme. Emme tiedä, mikä on maailman terveellisin ruokavalio emmekä sitäkään, mitä ajattelemme huomenna.
Eikä edes fundamentaalein vegaani ole täydellinen. Tiedän, että moni räyhääjä esimerkiksi syöttää surutta eläimilleen liharuokaa. Miksen minä voi syödä juustoa kerran vuodessa ja olla vegaani, jos vegaaniksi itseään nimittävän lemmikki syö kuollutta eläintä joka päivä?
Tehdään se nyt vielä kerran selväksi. Mielestäni vegaanius on erittäin hyvä ja kannatettava asia ja haluan pyrkiä jatkuvasti vegaanisempaan elämäntapaan.
Mutta en halua veganismista itselleni jumalaa, joka pelastaa ja rankaisee mielensä mukaan. En halua olla vegaani epämääräisten uskomuksiin perustuvien terveyshyötyjen takia. En myöskään halua jatkuvasti kokea toisten taholta syytöksiä sen takia, mitä teen tai en tee. Jos on selvillä eläinoikeuksien ja ympäristömme nykytilasta, syyllisyys on kyllä olemassa ilman toisiakin.
Jopa kiihkeimmät eläinten oikeuksien puolustajat kannattavat vähän armollisempaa veganismia, sillä he ovat tajunneet, että se on veganismille itselleen parhaaksi.
”Liiallinen tiukkuus vaatimalla jokaisen E-koodin tarkistamista ennen kuin saa kutsua itseään vegaaniksi estää veganismin lopullisen valtavirtaistumisen”, Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara sanoi tammikuun Kulttuurivihkoissa.
Suomalainen veganismi tarvitsisi nyt oman uskonpuhdistajansa. Vegaanista elämäntapaa puolustamaan pitäisi saada enemmän ei-niin-äärimmäisiä ääniä. Sellaisia kuin nykyajan vegaaniklassikon, Eläinten syömisestä -kirjan kirjoittaja Jonathan Safran Foer, joka näkee, että ihmiset määrittelevät rajansa itse. Hänen tehtävänsä on tiedon jakaminen, ei moraalin vartiointi.
Safran Foer, jonka eräässä vegaaniblogissa arveltiin saaneen enemmän ihmisiä vegaaniaatteen taakse kuin kenenkään toisen, kertoo itse olevansa ”lähes vegaani”.
Teksti: Sonja Saarikoski
Kuvitus: Jaakko Suomalainen
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri, joka vegaanina ollessaan näki painajaisia maidon juonnista.
