Seksistä kirjoittaminen on usein kuin tanssisi arkkitehtuurista. Ylioppilaslehti pyysi asiantuntijoita valitsemaan kotimaisen kirjallisuuden seksuaalisesti ja kirjallisesti vaivaannuttavimpia hetkiä.
Arto Salminen: Paskateoria (2001)
”Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan. Laveri natisi niin, että en kuullut pörähdystä, mutta kullissani tunsin vaimeaa värinää, kuin maanjäristyksen jollain kaukaisella tasangolla. Jasmine pyysi anteeksi läähättämällä, aina se pyysi. Pian sen silmät menivät nurin, ja tiesin sen päässeen hetkeksi pois täältä. Voimista suurin nosti sen ilmaan ja kääri samettiin, vei takaisin äidin syliin, silitti päätä, syötti voisulaa – ja viskaisi takaisin laverille.
Samassa minultakin tuli. Lysähdin Jasminen hikisten rintojen väliin vetämään henkeä. Liian pian paskan haju pakotti minut nousemaan sängystä, oli pakko ruveta tuulettamaan.
– Ikkunat auki Eurooppaan, minä sanoin. – Miten noin kaunis nainen voi haista noin pahalta? Mitä sä olet syönyt?
– Mä ostin Valintatalosta kaalia. Se on hyvää. Mutta on siinä huonotkin puolensa”
Riku Korhonen, kirjailija:
”Ensin pannaan ja pieritään, sitten lauetaan ja noustaan tuulettamaan paskanhajua huoneesta. Olisin ehkä yläasteikäisenä pitänyt tätä vangitsevana aloituksena, mutta aikuisena se tympäisee ja saa toivomaan, että olisi avannut toisen kirjan. Halvan vitsimäinen kohtaus herättää minussa moralistin: en halua, että seksiakti heitetään kasvoilleni tällaisena pärisevänä pahanhajuisena karikatyyrinä, ja vielä kirjan alusssa, kun en tiedä henkilöhahmoista muuta. Aikoinaan ensimmäisellä lukuyrityksellä suljin kirjan ja ajattelin, että pierikööt keskenään”
Harri Sirola: Abiturientti (1980)
”Rakkaani,
anna minun vain olla ja katsella tähtiäsi,
sillä minä rakastan sinua.”
Ja juuri silloin minä huomasin että minua pieretti vallan saamaristi. —
Rauhoitu, eläin, ajattelin, Sanna heitti päätään tyynyllä puolelta toiselle, hän otti minua niskasta kiinni, nosti jalat selkääni, hän tempoi ja veuhtoi ja minä jännityin, nytkähdin ensimmäisen kerran…
– Minä rak, Sanna aloitti.
Ja täsmälleen silloin puristui vaimea narahdus kuuluville, Sanna hätkähti, en enää jaksanut vastustella ja sitten: tatatat… tata… tattatatattata… phuuuuu; kuin reistaileva konekivääri olisi ampunut pitkän sarjan, nykien räsähtelevä papatus halkaisi Sannan lauseen.”
Eeva Rohas, kirjailija:
”Katkelman seksi asettuu kökön kategoriaan kliimaksin epätoivotun luonteen vuoksi. Todettakoon kuitenkin, ettei ote edusta kökköä kirjallisuutta, vaan päinvastoin on mielestäni loistava esimerkki siitä, miten murtaa odotushorisontti (Sannan ja toisaalta lukijan), sekä korkean ja matalan yhteensulautumisesta tunteisiin käyvällä tavalla.”
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)
”Hän antoi Kurki-Pertin riisua lapikkaat ja housut jaloista ja pani silmänsä kiinni, kun mies laskeutui hänen päälleen. Kun kipu oli mennyt ohi, hän vähitellen tempautui mukaan nytkäyttelyyn, takapuoli soutaen ja huulet naurussa temmeltäen. Sitten Kurki-Pertin ruumis äkkiä jäykistyi – hän työnsi muutaman kerran koko vartalo nytkyen, valui pois tytön päältä ja jäi makaamaan heinäläjälle Martan viereen, kattoon tuijottaen.
– Voi helvetti!
Miehen huulilla väreili hymy.
Sammaloituneet kattoriu`ut olivat aivan likellä hänen kasvojaan. Martta makasi liikahtamatta jalat hajallaan.
– Vähän ajan päästä uuvestaan, kuiskasi Kurki-Pertti
– Mikset sie pitemphään…?
Mies nauroi
– Ei sitä saata… kukhaan. Net tullee rasvat ylös ja silloin se on mahoton, hän puhui. – Mie piän, että se on hyvä, jos kymmenne minuuttia saattaa. Viis minuuttiaki on jo hyvä…
Martta nousi istualleen. Hän haparoi housunsa, veti ne jalkoihinsa ja kiskoi itkua niellen lapikkaat Kurki-Pertin käsistä.
– Älä vielä pane housuja, naihaan kohta uuvestaan. Oota vähän aikaa, puhui Kurki-Pertti säikähtänyt ilme kasvoillaan.
Martta raastoi heiniä vaatteistaan, ryömi yli oviaukon ja pudottautui lumeen.
– Nai yksinästi! huusi hän miehelle.”
Antti Majander, Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja:
”Kuvaus on sinänsä hyvä, kuten Timo K. Mukalla aina, mutta sen sisältämä seksi noloa ja törppöä, koska tyylilaji on realismi ja omaa nopeaa: nautintoaan vonkaamassa mies, ikuinen syypää huonoon elämään ja hekumaan, jotka kestävät vain hetken.”
Matti Mäkelä: Rakkausromaani (2006)
”Mökkiranta muuttuu alkukesästä nopeasti, luonnonystävän pitäisi seurata sitä tunti tunnilta. Toukokuun alussa paljaat äänet kaikuvat kiviä, puita, lamaantunutta kaislikkoa vasten. Ranta on avoin ja valoisa. Yhtäkkiä merestä nousee kaislojen häähuntu, puut peittävät kaikuvat runkonsa lehdillään. Se sammuttaa äänet päivä päivältä, se muuttaa kovan valon vihreäksi hämyksi, peittää mökkirannan kätkevällä seinällään.
Muutaman viikon päästä saari oli jo vaaleanvihreä. Me olimme sen sisässä, kuin unohduksessa, ja minä tunsin oloni turvalliseksi.
Annikki leikitteli sängyssä kalullani, imi sitä, veti nahan alas, katseli kiiltävää tummanpunaista terskaa. Hän piteli minua suussaan, olin revetä. Lopulta laskin puolentoista viikon lastin hänen karvoilleen. En saanut koskea edes kädelläni kaluun, se vain valui siinä tyhjäksi hänen vatsalleen Hän nauroi koko ajan kun spermat tulivat. Hän lupasi, että seuraavalla kerralla hän käyttää hienoja siteitä, jotka hän oli ostanut minulle. Sanoinkin jo kaivanneeni niitä. Hän oli tuonut ne mukanaan ja laittoi ne komeasti seinälle, oven päälle siihen, missä isännällä talossa tapasi olla ase, jolla hän saaliinsa metsästää.
Itsestään tyhjiin purkautuvasta kalusta hän sai toisenkin idean.
Samalla tavalla kuin päälle pissaaminen merkitsee kuolleen saaliin merkitsemistä, kalun hallitseminen merkitsee määräysvaltaa toisen ruumiiseen.
Annikki antoi uuden pysyväismääräyksen. Kun minusta alkaa tuntua, etten voi enää mitään, hän käskee minun olla täysin liikkumatta. Kun sperma tulee, valuu hänen sormilleen, hän vain puristaa kalun juuresta, enkä saa liikkua milliäkään.
Sama toistuu myös silloin kun saan laittaa sisään ja kun tekee kovasti mieli työnnellä. Minun on oltava kokonaan liikkumatta, hyvä kun saan hengittää. Sama tapahtuu, kun hän määrää minut itse runkkaamaan loppuun,
Tämä jatkuu Annikin mukaan minun loppuelämäni, kaikissa tilanteissa. Näin hän riistää minulta miehen seksin kaikkein herkimmän hetken – hetken, jolloin vartalo tekee tahantonta, nykivää yhdyntäliikettä.
Annikki kertoi, että hän tekee tämän minulle osoittaakseen, miten rajaton valta hänellä minuun on. Niin, etten tee muuta kuin kärsin, vaikka minulta on viety paitsi oikeus päättää koska purkaudun, myös paras osa purkautumisen nautinnosta.”
Merja Virolainen, runoilija, Kriittisen korkeakoulun opettaja:
”Huomio kiintyy siihen, miten eloisaa, jopa runollista ovat luontokuvaukset jakson alussa ja lopussa, mutta kun kerrotaan pariskunnan seksitoimista, kuvailu loppuu, kerronta muuttuu asiatyyliseksi raportiksi: laukkaavan ulkokohtaista tekojen luettelointia, sen sijaan kaipaisin huolellista, aisti- ja tunnevoimaista konkreettista kuvausta, ehkä jopa kielikuvia. Tilanne on kiinnostava, dialogi olisi kiinnostava saada lukea, mitä ja miten henkilöt puhuvat toisilleen, mutta se sivuutetaan.”
Anja Vammelvuo: On kysymys meistä (1946)
”Kenen siedän himoitsevan, kenen hymähtävän,
kenen katsovan laskelmoiden, kenen palvovan.
Mitä lienevät lemmen kulkurit –
viis heistä!
On kysymys meistä.
Sinun siedän rakastavan.
Kokonaisuus ylin,
kalliimpi antia himoitsevan sylin.
Pedonvaistoni valppaana on.
Ah, joku katsees himonhellä ja huima
alituisesti raivoon saa tämän sydämen aseistetun.
Vuostuhannet kanssasi kamppaillut olen,
saman käärmeen päätä yhäti polen.
Missä näimmekään ensi kerran!
Missä leikkasi välkkyvä hampaasi olkani lihaa!
Missä leikimme, taistelimme!
En siedä rypäle olla, en omena punahuulinen,
jonka katseesi alaston hekuma kypsyttää.
Tahtoisin olla liukas loistava jää,
johon lankeat juuri kun luulet haukkaavas hedelmää.
Sun en siedä manaavan naarasta onkaloistaan.
Sun en siedä syöksyvän siihen saaliinasi.
Rakastaa saat, vaania et – et herrani olla!
Muun kaiken saat – voittoa et!
Voin mennä ja tulla,
jollei päätöstä kamppailulla.
Et mua poimia voi –
kukin, tuoksun rinnallas.
Meden laajalle linkoan.”
Riku Korhonen:
”Vammelvuon runon naisen ja miehen välisen eroottisen kamppailun kuvaus on kiusaannuttanut minua siitä lähtien, kun lukioikäisenä luin sen ensimmäisen kerran. Runo on niin huonosti kirjoitettu. Ristiriitainen kuvasto on vinksallaan joka suuntaan, ja muuten vapaamuotoisten säkeiden muutamat loppusoinnut tahattoman koomisia. Fyysisesti raju ja väkivaltainen kuvaus seksistä nousee pahkasikamais-melodramaattisiin lukemiin: ”En siedä rypäle olla, en omena punahuulinen, / jonka katseesi alaston hekkuma kypsyttää.” Loppusäkeiden huipennus tuo mieleen pornoelokuvien ns. squirting-efektin: ”Et mua poimia voi – / kukin, tuoksun rinnallas. / Meden laajalle linkoan.”
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (2013)
”Nyt Juliette tunsi Lenskin painon lantiotaan vasten. Hän heitti päänsä taakse, vaaleat hiukset valuivat olkapäiltä. Miehen suudelmat hänen kaulallaan olivat hätäisiä, tännä kiihkoa ja vihjauksia tulevasta tyydytyksestä. Enää ei menisi kauan. Juliette huohotti ja katsoi vihreän barokkityylisen peilipöydän takaa näkyvää sisäänkäyntiä. Jos joku tulisi, hhän näkisi hänen ohuet säärensä Lenskin hartioilla. Hän leikitteli ajatuksella, että Dmitri astuisi sisälle varastoon. Ovi kolahtaisi ja mies näkisi hänen huohottavan Lenskin alla. Hän tunsi hyytävää pelkoa, mutta alkoi sitten nauraa. Ei enää baritoneja. Ei enää koskaan baritoneja.,
Kun Lenski tuli, Juliettea ei edes haitannut, että hän jäi itse ilman orgasmia. Hän tunsi hykerryttävää iloa siitä, että oli vietellyt miehen. Kun mies sulki vetoketjunsa, Juliette onusi istumaan ja venytteli raukeana kuin kissa.
Paljas iho nousi kananlihalle miehen lämmön kadottua hänen päältään. Juliette tunsi olonsa kevyeksi. Hän taivutti päätään sivuille, hymyili ja hyräli vapauden aariaa Carmenista. Hänen teki mieli tanssia. Hän nousi seisomaan, veti hameen alas ja otti muutamia askeleia. Hän sulki silmänsä ja antoi varaston tunkkaisen ilman hyväillä itseään.
Lenski sipaisi hiuksiaan taaksepäin ja tasasi hengitystään. Hän katsoi Juliettea vieno hymy huulillaan.
– Näytät hurmioituneelta. Yhtä hurmioituneelta kuin Salome.
Juliette pysähtyi. Miehen sanat jysäyttivät hänet takaisin todellisuuteen. Hän katsoi hurjistuneena Lenskiä, joka ei aavistanut tehneensä virheen.
– Sinun pääsi ei ainakaan ole leikkaamisen arvoinen, Juliette sanoi.
Hän alkoi kiireisesti napittaa paitaansa ja suki tukkaansa korvan taakse. Hän ei vilkaissut enää Lenskiä, vaan viittoi tätä odottamaan ja poistui sitten varastosta. Kukaan ei saisi nähdä heitä yhdessä. Hän oli saanut mitä halusi. Nyt hän voisi rusentaa miehen kuin kovakuoriaisen. Juliette sulki oven perässään ja huokaisi. Hetken hän nojaisi oveen, ajatteli sen takana olevaa Lenskiä ja sulki silmänsä.”
Merja Virolainen:
”Tilanne kuvataan ylimalkaisesti. Toiminta on yksinkertaista, suoraviivaista ja kerronnan perusteella pian ohi. Kerronnassa esiintyy melko paljon kuluneita ilmauksia, jopa kliseitä. Päähenkilö Julietten reaktioitten yliampuva dramaattisuus kiusaannuttaa ja vähentää uskottavuutta. Kerronnan ehkä aavistuksen mauton viihdetyyli korostuu sitä vasten, että romaanissa kerrotaan oopperan suuren taiteen maailmasta.”
Koonnut: Oskari Onninen
Kuvitus: Jaakko Suomalainen
