Kirjailijankin kannattaa nykyään olla hyvä tyyppi, kirjoittaa ensi kevään esikoiskirjailija Erkka Mykkänen.
Hain keväällä työtä, josta olen unelmoinut 11-vuotiaasta lähtien.
Lähetin työhakemuksen kerralla viiteen eri työpaikkaan. Kerroin ytimekkäässä saatekirjeessä, mitä olen tehnyt ja mitä haluaisin jatkossa tehdä. Liitin oheen työnäytteen. Se oli hakemassani työssä poikkeuksellisen merkittävässä roolissa.
Parin viikon päästä sain kutsun työhaastatteluun. Toiset pari viikkoa, ja istuin toimistossa Korkeavuorenkadulla edessäni kahvikuppi ja croissant. Se oli selvää ensi minuuteista: yli tuhannen vuosittaisen hakijan joukosta työnantajani haluaisi hommaan juuri minut.
”Tervetuloa taloon”, esimieheni hymyili ja nousi halatakseen.
Lapsuuden unelmani toteutuu: minusta tulee esikoiskirjailija.
Se on samaan aikaan hurjan iloista ja aika omituista. Olen saanut kutsun työhön, joka yhä kantaa yllään kunnioituksen auraa, mutta jonka hedelmät eivät kiinnosta oikein ketään.
Kirjankustannusmaailma käy läpi jatkuvaa ja loputonta murrosta. Kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan, mutta niitä ei juurikaan osteta. Kilpailuja keksitään ja järjestetään jatkuvasti, palkintoja jaetaan, mutta nekään eivät vaikuta myyntilukuihin kuin satunnaisesti.
Kirjailijan ammatti nauttii arvostusta, mutta itse työllä ei tule toimeen. Silti kaikki tuntuvat haluavan kirjailijaksi. WSOY:lle, omalle kustantamolleni, lähetetään vuosittain tuhat käsikirjoitusta. Printtipinkkojen postittajista yksi tai kaksi saavat kuulla sanat ”tervetuloa” ja ”taloon”.
Jos otetaan huomioon, millä innolla kirjailijaksi haetaan, näyttää hassulta, ettei itse työpanos ole oikeastaan missään suhteessa siitä saatavaan korvaukseen.
Esimerkiksi minä aloin kouluttaa itseäni tulevaan työhöni noin 11-vuotiaana. Siitä lähtien olen lukenut kirjoittamisoppaita, lähettänyt tekstejäni arvostelupalveluun ja hakeutunut toisten kirjoittavien ihmisten yhteisöön. Maksullisissa kirjoittajakoulutuksissa kävin kaksi vuotta.
Yliopistoonkin hakeuduin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta. En tullakseni kirjallisuudentutkijaksi tai työllistyäkseni kustannusalalle, vaan ainoastaan kehittyäkseni kirjoittajana. Tähtäimessäni ei ollut gradu, vaan esikoisteos (anteeksi vain, Helsingin yliopisto).
Ennen kaikkea olen tietenkin lukenut ja kirjoittanut vuodesta toiseen: novellikokoelman tynkiä, romaanin alkuja ja valmiiksi luulemiani runokokoelmia, jotka tuntemani kustannustoimittajat ovat torpanneet. Kun lopulta sain valmiiksi pinkan omaäänisiä novelleja, istuin senkin päällä ahdistuneena pari vuotta. Kunnes uskalsin hakea töitä.
Rahallinen korvaus esikoisteoksestani on pari tonnia. Summa on pienempi kuin laitossiivoojan yhden kuukauden palkka. (2000 euroa oli myös kirjailijan vuosittainen mediaaniansio vuonna 2010 – apurahat kylläkin nostavat summan lähemmäs kymppitonnia.)
Palkkio on tietenkin ennakkoa kirjan myynnistä. Jos se siis myy. Myynnin kannalta teokseni ei ole sentään ihan toivottomimmasta päästä (runokokoelma), mutta ei ihanteellinenkaan (romaani). Julkaisen novellikokoelman, joita esikoiskirjailijoiden kirjoittamina myydään tavallisesti muutamia satoja kappaleita.
Eikä tämä ole valitusta. Päinvastoin tuntuu ihmeelliseltä, että joku ylipäätään haluaa julkaista päästä keksimiäni tarinoita maailmanlopusta, kakkaamisesta ja Krista Kososesta. Ja jopa maksaa siitä rahaa.
Ja tarkoittaahan kirjailijaksi pääseminen tietysti paljon muutakin kuin teoksen julkaisua ja paria tonnia pankkitilille.
Kirjailijan työ näyttää nimittäin tätä nykyä koostuvan enimmäkseen kaikesta muusta kuin kirjojen kirjoittamisesta. Kirjailijuus on status. Siitäkin huolimatta että kirjailijoiden kirjoja ei osteta, heitä pidetään, jos ei suurina ajattelijoina, niin vähintäänkin kuulemisen arvoisina tyyppeinä. Vaikka ei päätyisikään telkkariin Jari Tervoksi tai Tuomas Kyröksi (molemmat muuten oman kustantamoni bestselleristejä, jotka mahdollistavat kaltaisteni esikoisten julkaisun), pienellä yrittämisellä pääsee todennäköisesti esimerkiksi kirjoittamaan kolumneja.
Sitten ovat apurahat. Laskujeni mukaan minulla on ensi vuonna realistinen mahdollisuus saada valtion ja eri säätiöiden myöntäminä apurahoina kymmenisentuhatta euroa. Todellinen summa voi jäädä pariin tonniin tai nollaankin, mutta mahdollisuus on todellinen.
Jos kirjailija on kaiken lisäksi sosiaalisesti etevä, niin sanottu hyvä tyyppi, eivätkä hänen mielenterveysongelmansa (joita hänellä tutkimusten mukaan todennäköisesti on) pääse kovin pahasti vallalle, hän voi alkaa vaikka opettaa kirjoittamista kursseilla ja oppilaitosten palkkalistoilla.
Mainitsin ”hyvän tyypin”. Epämääräinen käsite on viime vuosina tunkeutunut työelämäpuheeseen. Yleisen käsityksen mukaan työssä kuin työssä työntekijän pitää tätä nykyä olla hyvä tyyppi. Siis yhteistyökykyinen, joustava ja mukava. Tyyppi joka ei vain osaa työtään, vaan jonka läsnäolosta työyhteisössä tulee mukava olo.
Kirjailijallekaan ei riitä, että kykenee kirjoittamaan kirjoja. Hänellä pitää olla sosiaalista pelisilmää ja jämptiä mutta joustavaa asennetta. Pitää osata neuvotella.
Kirjani julkaisuun on vielä kuukausia, mutta olen jo nyt lähettänyt kymmeniä sähköposteja kustannustoimittajani, kustannuspäällikön, kirjailijakuvieni ottajan, kirjani taittajan ja kustantajan kuvatoimittajan kanssa. Jos ahdistuu moisessa viestiviidakossa, ajautuu helposti ongelmiin. Jos taas samoilee siellä kuin kotonaan, moni seikka luonnistuu itselle mieluisasti.
Kun työnantaja ottaa puheeksi vaikkapa kirjailijakuvat, on oltava itse aktiivinen jos haluaa hyvien sijaan juuri itselleen mieleiset kuvat. Pitää ottaa puhelin käteen ja soittaa Perttu Saksalle, jonka muotokuvat ovat Suomen palkituimpia. Ja miksei sitä samalla kysyisi kirjojensa kansitaiteilijaksi Markus Pyörälää, joka on palkittu parikin kertaa vuoden kauneimman kirjan suunnittelijana?
Oikeutensakin kirjailijan pitää tietää siinä missä muissakin duuneissa. Vaikka itse tiesin kustannussopimukseni ihan hyväksi, koin asiakseni allekirjoittaa sen vasta tarkistettuani pykälät Kirjailijaliiton lakimiehellä.
Joka muuten erikseen kehui sopimukseen kirjattua laitossiivoojan palkkaani.
Niin, minusta tulee kirjailija. Unelmani toteutuu. Ei se ole sitä, mistä 11-vuotiaana haaveilin, Stephen Kingin kaltaisesta suosiosta. Pikemminkin saan itselleni kirjailijuudesta yhden sivutyön lisää. Ja sen sivutyön sivutöihin kuuluu toisinaan kirjojen kirjoittamista.
Eräs novellikokoelmani tarina kertoo miehestä, joka ihastuu Krista Kososeen. Hänenkin unelmansa toteutuu. Mies fantisoi Kososesta kuukausikaupalla ja saakin hänet lopulta sänkyynsä. Mutta kun pari pääsee tositoimiin, Kosonen alkaa pikkuhiljaa haihtua miehen alta. Jokaisella työnnöllä Krista Kososta on jäljellä yhä vähemmän. Ja juuri kun mies laukeaa, Kosonen katoaa kokonaan.
Vaikka tarina loppuu tuohon, luulen, ettei mies pahoittanut mieltään kovin pahasti, vaikka unelma Krista Kososesta osoittautuikin harhakuvaksi. Kyllähän hän sentään sai.
Teksti: Erkka Mykkänen
