Pahin kiusaaja antaa odottaa itseään. Anna Odell seisoo kadulla näyttelijä Henrik Norlén vierellään ja tarkkailee talon ulko-ovea. Lopulta kiusaaja tulee. He eivät ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Odell kävelee hänen luokseen, Norlén seuraa perässä. Odell kysyy, miksi kiusaaja ei ole suostunut tapaamaan häntä. Sitten hän alkaa huutaa.
Henrik Norlén antaa odottaa itseään. Anna Odell seisoo kadulla näyttelijä Rikard Svensson vierellään ja tarkkailee talon ulko-ovea. Lopulta Henrik tulee. Odell kävelee hänen luokseen, Svensson seuraa perässä. Odell kysyy, miksi Henrik ei ole suostunut tapaamaan häntä. Sitten hän alkaa huutaa.
Ensimmäinen kohtaus tapahtui oikeasti. Toinen tapahtuu Anna Odellin elokuvassa Luokkajuhla.
Nainen on ollut kiusattu yli kymmenen vuotta ja sen jälkeen mielisairas toiset kymmenen. Hän on sairastanut anoreksiaa, meinannut melkein tappaa itsensä ja ollut pakkohoidossa psykiatrisella osastolla monta kertaa.
Nyt, 41-vuotiaana, hän on kaunis, älykäs, menestynyt ja palkittu. Hän matkustaa ympäri maailmaa ja juo samppanjaa kulttuurin silmäätekevien kanssa. Hänen ensimmäinen kokoillan elokuvansa on voittanut monia palkintoja: parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Guldbaggen Ruotsissa, Dagens Nyheterin kulttuuripalkinnon ja kriitikoiden suosikin ja parhaan debyytin palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla.
Hänen nimensä on Anna Odell ja hänellä on ongelma. Hän on ollut Helsingissä jo 24 tuntia ilman deodoranttia.
”Unohdin deodoranttini kotiin. Mistä sellaista voi ostaa?” hän kysyy ja katsoo vähän huolestuneesti. Aivan kuin hän pelkäisi, että hänen kainaloistaan tulee haju.
Anna Odell istuu Sunn-ravintolan kabinetissa Senaatintorin laidalla. Hän on Suomessa, koska häntä on koulukiusattu. Tai tarkemmin ottaen siksi, että hän on tehnyt kokemustensa pohjalta elokuvan Luokkajuhla, joka tulee Suomen elokuvateattereihin marraskuussa.
Ruotsissa elokuvasta syntyi kalabaliikki. Se johtuu siitä, että Luokkajuhla ei ole varsinaisesti fiktio. Elokuvan hahmot perustuvat oikeisiin ihmisiin, Odellin entisiin kiusaajiin. Odell on luonut heidät muistojensa ja elokuvaa varten järjestämiensä kohtaamisten pohjalta. Heistä annettu kuva ei niin sanotusti mairittele.
Onko se kosto? Sellaiseksi sen moni Ruotsissa on tulkinnut. Kriitikot ja filosofit pohtivat lehtien sivuilla, voiko tällaista hyväksyä taiteessa.
Samaa Anna Odellin taiteesta on kysytty aiemminkin.
”Jos näyttäisin siltä kuin sinä, tappaisin itseni.” Näin Anna Odellille koulussa sanottiin.
Kiusaaminen alkoi tarhassa, kun Odell oli suunnilleen neljä. Hän asui Enskeden lähiössä Tukholmassa, jossa kouluja oli vain yksi. Kun Odell siirtyi tarhasta ensimmäiselle luokalle vuonna 1980, ryhmä pysyi aika lailla samana.
Odell ei halua kertoa tarkasti, miksi ajattelee kiusaamisen alkaneen, mutta uskoo sillä olevan jotain tekemistä ryhmädynamiikan, uhkana kokemisen ja valtapelien kanssa. Kuulostaa vähän Kärpästen herralta. Kuten Odell sanoo elokuvassa: toisillemme me emme olleet lapsia.
Aluksi Odell yritti olla osa ryhmää. Pukeutua samalla tavalla kuin hänen kiusaajansa tai puhua samalla lailla. Se provosoi vain enemmän. Pikkuhiljaa Odell alkoi uskoa kiusaajiaan.
”Kuka tahansa voi tulla kiusatuksi. Kaunis, ruma, tyhmä, fiksu. Sitä alkaa käyttäytyä eri tavalla kiusaamisen takia. Ihmisestä tulee hyljeksitty, hän hiljenee ja kutistuu, mutta ei ihminen alun alkaen ole sellainen”, Odell sanoo nyt.
Hänen olkapäänsä ovat nousseet kohti korvia, kun hän puhuu. Silmät tarkkailevat varautuneesti ympäristöä. Kun hän hörppää lattea lasista, kädessä näkyy viiltelyn arpia.
Odell ei olisi halunnut mennä kouluun, koska häntä pelotti. Hän ei kuitenkaan uskaltanut myöskään sanoa, ettei mene. Äiti yritti käydä opettajan juttusilla, mutta ei se oikein auttanut. Eikä Anna halunnut vaihtaa koulua, koska oli varma, että tulisi kiusatuksi sielläkin.
”Kuinka olisin voinut toivoa, että kiusaaminen loppuu, kun vika oli ilmiselvästi minussa?”
Lapsena Odellilla oli yksi ilo, leikkiminen. Teininä sekään ei käynyt enää päinsä. 15-vuotiaana Odellista tuntui, että elämä oli ainoastaan päivästä toiseen selviytymistä. Lopulta hän ei enää pystynyt käymään koulua. Pian hänet otettiin pakkohoitoon psykiatriselle osastolle.
Kun Odell oli 23, lääkäri diagnosoi hänellä skitsofrenian ja sanoi, ettei siitä voi parantua.
”En usko, että minulla oli sitä. Tärkeämpää on kuitenkin, ettei kukaan tänä päivänä voi väittää, että minulla olisi skitsofrenia.”
Diagnoosiin vaikutti todennäköisesti se, mitä oli tapahtunut vuotta aikaisemmin. Silloin Anna Odell heilui Liljeholmenin sillan kaiteella sekavassa tilassa. Ohikulkijat hälyttivät paikalle poliisit, ja Odell kiidätettiin Sankt Göranin psykiatriseen sairaalaan, jossa hänet pantiin lepositeisiin.
Myöhemmin Odell on kertonut, ettei hän ollut ajatellut tehdä itsemurhaa, mutta hänen päässään oli ”harhaluulo, jonka takia hän tunsi itsensä pakotetuksi tekemään niin”.
Hirveästi enempää hän ei nuoruudestaan välitä puhua. Se ei ole hänestä tärkeää. Mutta taide on, ja se puolestaan liittyy Odellin nuoruuteen.
Anna Odell aloitti taideopintonsa vuonna 2006 Konstfackissa Tukholmassa, jonne oli yrittänyt päästä sisään usean vuoden ajan. Välissä oli tapahtunut paljon. Odell oli saanut pojan ja ainakin yhden ystävän. Ja hän oli ymmärtänyt, että taiteilijuus on sitä, että voi leikkiä, vaikka olisi aikuinen.
Niinpä hän 14 vuotta Liljeholmenin sillalla sattuneen välikohtauksen jälkeen keikkui sillalla taas. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut siellä sisäisen äänen sanelemasta pakosta, vaan leikillään.
Se leikki teki hänestä Ruotsin kohutuimman taiteilijan.
Tammikuun lopussa 2009 pitkähiuksinen nainen heiluu sekavana Liljeholmenin Hornstulliin yhdistävällä sillalla Tukholmassa. Vaatteet ovat likaiset ja tukka pesemättä. Kengät ovat märät. Nainen puhuu kuolleelle linnulle.
Kolme ohikulkijaa pysähtyy ja koittaa saada naiseen kontaktin. Kun se ei onnistu, he soittavat poliisille. Paikalle ajaa auto valot vilkkuen. Kaksi raavasta miestä raahaa rimpuilevan naisen autoon, joka ajaa Sankt Göranin psykiatriseen sairaalaan. Siellä hänet pannaan lepositeisiin ja hänelle annetaan rauhoittavaa lääkettä suoraan suoneen. Myöhemmin hänelle annetaan vielä kaksi tablettia, jotka hän kuitenkin kätkee kielensä alle ja piilottaa myöhemmin sukkahousuihinsa.
Anna Odell ei tarvinnut tabletteja. Seuraavana päivänä hän kertoi lääkärille, että on taidekoulu Konstfackin viimeisen vuoden opiskelija ja että psykoosi oli näytelty. Lääkäri tyrmistyi ja lähetti Odellin välittömästi kotiin.
Odell oletti, että sillalla sattunut välikohtaus jäisi huomiotta ja että hän saisi viimeistellä työnsä rauhassa. Mutta sitten joku Sankt Göranin psykiatrisesta sairaalasta keksi soittaa Aftonbladetiin ja kertoa tapahtuneesta. Aftonbladet kirjoitti jutun otsikolla ”Koulutyö: leiki mielisairasta”.
Artikkelissa Sankt Göranin erikoislääkäri David Eberhard syytti Odellia väkivaltaisuudesta ja yhteiskunnan resurssien tuhlaamisesta. Anna Odell vastasi vain, ettei voi kommentoida, koska työ ei ole valmis.
Kommentista raivostuttiin. Kehdata nyt tuhlata yhteiskunnan niukkoja resursseja ja verorahoja ja jättää vielä perustelematta.
Häikäilemätöntä! Lääkäri Eberhard kehotti Dagens Nyheterissä Odellia menemään töihin sirkukseen ja kutsui hänet takaisin sairaalaan, jotta voisi antaa hänelle psykoosilääkettä vain näyttääkseen, kuinka kivaa se on.
Dagens Nyheter kirjoitti myös, ettei provokaatio taiteessa saisi ikinä olla maali itsessään.
”Siinä tapauksessa olisi riittänyt, että olisi mennyt paskalle Sergelin torille”, lehdessä sanottiin.
Ei tarkoitus ollut provosoida, väitti Odell silloin. Ja väittää edelleen.
”En koskaan ajattele, mitä voisin tehdä provosoidakseni. Se ei ole asia, joka ajaa minua. Eteenpäin työntävä voima on tutkia jotain, joka mielestäni on tärkeää ja ongelmallista yhteiskunnassa.”
Toukokuussa Odell paljasti tavoitteensa. Tapahtumat Liljeholmenin sillalla kuuluivat hänen työhönsä nimeltä Okänd, kvinna 2009-349701. Työ koostui useista osista, joista yksi oli opiskelukaverin parvekkeelta kuvattu videonauha Liljeholmenin sillalta tammikuussa. Odell kertoi olleensa itsekin psykiatrisessa hoidossa ja haluavansa tutkia siihen liittyviä valtarakenteita.
Kohu kiinnosti, Konstfackin kävijäennätykset paukkuivat. Monia Odellin selitys teoksen motiiveista ei kuitenkaan vakuuttanut. Hän sai tappouhkauksia ja hänet haastettiin oikeuteen. Odell tuomittiin 50 päiväsakkoon muun muassa virkavallan vastustuksen takia.
Muutamaa vuotta myöhemmin Odellin lopputyöstä syntyi taas kohu. Tällä kertaa Odell ei kuitenkaan leikkinyt mielisairasta vaan luokkakokousta.
Keväällä 2012 Anna Odell oli valmistumassa maisteriksi Kungliga Konsthögskolanista Tukholmasta. Lopputyö oli dokumentin keinoja hyödyntävä kaksiosainen kokoillan elokuva. Ensimmäinen osa on kuvitteellinen luokkakokous, jossa itseään elokuvassa näyttelevä Anna Odell pitää entisille kiusaajilleen puheen. Alun perin hän halusi tehdä sen ihan oikeassa luokkansa 20-vuotisjuhlassa, kuvata ja ehkä käyttää elokuvassa, mutta se ei onnistunut. Hän oli nimittäin ainoa, jota ei kutsuttu. Niinpä kokous piti kuvitella. Entisiä luokkakavereita esittivät näyttelijät.
Odell oli kuitenkin päättänyt, että jollain tavalla entiset luokkalaiset pitäisi saada mukaan. Kun elokuvan ensimmäinen osa oli valmis, Odell otti puhelimen käteen ja alkoi soitella vanhoille luokkakavereilleen. Hän halusi näyttää heille elokuvansa. Noin kaksi kolmasosaa suostui tapaamaan Odellin. Kohtaamisten pohjalta tehtiin elokuvan toinen osa. Jotkut kuitenkin kieltäytyivät näkemästä Odellia, muun muassa se pahin kiusaaja. Niinpä Anna Odell meni tämän kotiovelle. Mukanaan hänellä oli Henrik Norlén, joka esittäisi kiusaajaa elokuvassa.
Luokkajuhlan ensi-ilta oli Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2013. Siellä se voitti sekä kriitikoiden suosikki- että parhaan debyytin palkinnot. Ruotsin teattereihin elokuva tuli marraskuussa. Sielläkin vastaanotto oli ylistävä. Hetken vaikutti siltä, että entisestä hylkiöstä ja provokaattorista tuli kertaheitolla koko kansan lemmikki.
”Luokkajuhla on vuoden paras elokuva, vahvin ja originellein ruotsalainen elokuva pitkään aikaan. Monet syksyn elokuvat ovat käsitelleet kiusaamista, — mutta mikään ei samalla tasolla kuin Anna Odellin debyytti”, kirjoitti Svenska Dagbladetin kriitikko heti ensi-illan jälkeen.
Kunnes pari kuukautta myöhemmin, kolmas tammikuuta 2014, Aftonbladetissa julkaistiin kirjoitus otsikolla: Luokkajuhla – valheellinen elokuva.
”On merkittävää, että mielenkiintoinen mutta ongelmallinen elokuva saa niin yksisilmäisen ja problematisoimattoman vastaanoton. Mainoksen ennemmin kuin kritiikin”, kriitikko kirjoitti.
Soraääniä alkoi kuulua lisää. Filosofi Tulsa Jansson esitti Dagens Nyheterissä, että Luokkajuhlan moraali on kyseenalainen, koska se sekoittaa dokumenttia ja fiktiota. Hän kirjoitti, että elokuvan asetelma jakaa ihmiset väärällä tavalla meihin ja teihin.
Pian kaksikkoon yhtyi vielä Dagens Nyheterin kriitikko, jonka mielestä Odellin elokuva tekee kiusaajille saman kuin he ovat tehneet Odellille.
Että Luokkajuhlan kiusaaja on oikeastaan Anna Odell.
Olisihan se kauheaa. Olla tavallinen mies kotiovellaan, kun Ruotsin kohutuin taiteilija paukahtaa tunnettu näyttelijä vierellään huutamaan päin naamaa yli kaksi vuosikymmentä sitten tapahtuneista asioista. Asioista, jotka ovat tapahtuneet silloin, kun ihminen ei vielä osaa arvioida tekojensa seurauksia.
Eikö sellainen pitäisi vain unohtaa, antaa anteeksi, niin kuin kypsät aikuiset tekevät?
Anna Odell haluaa mennä ostamaan deodoranttia. Matkalla hän alkaa puhua Dagens Nyheterin kriittisestä arviosta.
”Kukaan ei ole kysynyt luokkakavereiltani, miten he asian kokivat. He ovat aikuisia ihmisiä. Joka väittää noin, ei tiedä kiusaamisesta yhtään mitään. Sitä paitsi kritiikki tuli kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen!”
Odell vaikuttaa tuohtuneelta. Niin tuohtuneelta, ettei sellaista odottaisi menestyneeltä taiteilijalta. Tavallisesti näin tunnetut ihmiset pysyvät coolina ja sanovat, ettei heitä kiinnosta, tai väittävät, etteivät lue arvioita ollenkaan.
”Olen tietoinen, että jotkut asiat joita teen, voidaan tulkita satuttavina tai ne voivat olla vaikeita jollekin, mutta yritän tehdä ne niin huomioonottavasti kuin voin. Ne ovat myös näkemys siitä yhteiskunnasta, jossa elämme. Joskus elämä on raskasta. Ajatellaan, että jos joku on taiteilija, hän on hyvin vapaa, mutta oikeasti se on juuri päinvastoin. Sitä kohtaan, mitä taiteilijat tekevät, ollaan paljon kriittisempiä kuin muita ihmisiä kohtaan.”
Odellin mielestä hän on toiminut niin eettisesti kuin mahdollista. Hän sanoo, että kertoi luokkakaverinsa tavatessaan, että aikoo hyödyntää materiaalia elokuvassa. Kaikkien nimet on kuitenkin muutettu.
”Ne, jotka ovat toisessa osassa, tietävät toki itse keitä ovat, mutta jos he eivät ole kertoneet tapaamisesta kellekään, kukaan ei voi tietää heidän henkilöllisyyttään. Elokuvassa käytetään näyttelijöiden eikä luokkakavereiden nimiä. Vanhat luokkakaverit voivat arvata, kuka on kuka, mutta luulen, että he selviävät siitä. Olemme aikuisia ihmisiä, valitsemme kuinka käyttäydymme. Olen näyttänyt asiat niin kuin ne tapahtuivat niin hyvin kuin olen pystynyt.”
Odell sanoo, että haluaa taiteilijana käyttää omia kokemuksiaan ainoastaan siksi, että ne ovat hyödyllisiä valtarakenteiden analysoinnissa.
”Toisessa tilanteessa olisin voinut itsekin olla koulukiusaaja. Kyse on sattumista”, Odell sanoo.
Hän ei ollut. Mutta onko hän nyt? Anna Odellin entisten luokkakavereiden henkilöllisyydet olisi helppo selvittää pienellä googlauksella. Esimerkiksi Stay Friends -palvelussa moni kertoo olleensa Enskeden koulussa vuosina 1980-1989 niin kuin Odellkin, osa myös samalla 9C-luokalla. Olisi helppo saada tietää, keitä nämä ihmiset ovat, naureskella heille ja pohtia, että ovatpa he luusereita.
Odellin elokuvasta on vaikea sanoa, mikä se oikein on. Siinä on näyttelijöitä, omakohtaisia kokemuksia, oikeasti tapahtuneita asioita ja taiteilijan omaa tulkintaa. Tällainen hämmentää ja herättää kysymyksiä – muuallakin kuin Ruotsissa. Norjassa Karl Ove Knausgårdin suku yritti estää omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan julkaisun. Suomessa keskustelu meni vuonna 2012 niin pitkälle, että kirjailijoille vaadittiin ”eettisiä ohjeita”. Vaatija oli kirjailija Riikka Ala-Harjan sisko, jonka mielestä Ala-Harjan romaani Maihinnousu loukkaa siskon perheen yksityisyyttä. Fiktiivisessä Maihinnousussa on leukemiaa sairastava poika niin kuin Ala-Harjan siskollakin on.
Onko taiteilijalla oikeus kertoa omasta ja samalla muiden ihmisten elämästä taiteessaan? Ala-Harja-kohun yhteydessä Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Variksen kanta oli yksiselitteinen.
Kirjailijalla pitää olla vapaus sanoa asioita. Kun tätä vapautta rajoitetaan, rajoitetaan paljon muutakin. Yhteiskuntia, joissa näin tehdään, tavataan kutsua totalitaristisiksi.
Odell katoaa ravintola Sunnin vessaan laittamaan ostamaansa vaaleanpunaista Rexonaa. Kohta tarjoillaan lounasta. Jos Odell saisi valita, hän nauttisi sen mielellään Karl Ove Knausgårdin kanssa. Näin hän ainakin Expressen-lehden haastattelussa sanoi.
Puhuttavaa varmaan riittäisi. Taiteilijoilla on nykyään paitsi yhteinen kotimaa, myös samantyyppinen tapa tehdä taidetta.
Ehkä Odell ja Knausgård voisivat keskustella siitä, onko oman elämän yhä suorempi hyödyntäminen tämän päivän taiteilijan ainoa vaihtoehto. Nykyihminen kun tuntuu tarvitsevan taiteeltakin yhä suorempia viittauksia henkilökohtaiseen arkielämäänsä. Juuri samastumispinnasta sekä Odellin Luokkajuhlaa ja Knausgårdin Taisteluni-sarjaa on ylistetty.
Tai sitten he voisivat puhua jostain vieläkin henkilökohtaisemmasta. Onnellisuudesta ja menestyksestä vaikka. Knausgård on kirjoittanut, että hänellä on lapsesta saakka ollut menestymisen pakko. Mutta kun hän on alkanut menestyä, hän on tajunnut, että mitättömyyden tunteesta on välttämätöntä pitää kiinni. Muuten hän ei pystyisi kirjoittamaan enää mitään.
Anna Odell puolestaan ajattelee:
”Jos sanoo, ettei ole onnellinen, seuraava lause on: Ahaa, olet siis masentunut. Ajattelemme, että meidän maalimme on olla onnellinen, mutta voimmeko olla onnellisia koko ajan, voimmeko saada päättymättömän orgasmin? Se olisi fantastista, mutta kuinka sitten eläisimme elämäämme ja olisimme tuottavia. Jos me olisimme aina tyytyväisiä, emme tekisi mitään. Jos olisin aina onnellinen, mikä ajaisi minua eteenpäin? Minun ei tarvitsisi tehdä mitään, jos olisin aina onnellinen. Minun ei tarvitsisi löytää uutta poikaystävää, tehdä lapsia tai löytää uutta työtä, jos olisin koko ajan onnellinen. Muille ihmisille sellainen ihminen, joka on koko ajan onnellinen, ei ole kiinnostava.”
Odell saapuu vessasta ravintola Sunnin pöytään. Hän ei halua tarjottua alkupalalohta vaan käy hakemassa salaattia. Hienot ruuat ovat alkaneet kyllästyttää.
”Ymmärrän, että tässä ammatissa voi tulla vähän arrogantiksi”, Odell sanoo ja tiputtaa vahingossa raastetta pöydälle.
Kun lounas saapuu, on maljan aika. Se kohotetaan Skotlannille, jonka itsenäisyydestä äänestettiin edellisenä päivänä. Äänestyksen tulos oli, että Skotlanti ei itsenäisty.
Anna Odell on tyytyväinen. Ei kuitenkaan siksi, että hänelle olisi ollut suurempaa väliä, miten Skotlannin käy.
Hän hymyilee pienesti.
”Päätin jo eilen olla voittajan puolella. Se on paljon mukavampaa.”
