Rakas Louis-Ferdinand Céline, sinä ihmisiä vihaava lääkäri ja natseja vihaava rasisti. Olen lukenut yhden kirjasi kokonaan. Niin kauas kuin yötä riittää oli vavahduttava lukukokemus. Vaikutuin siitä, kuinka kirjan kertoja onnistui ilmaisemaan ainoastaan ”negatiivisia” ajatuksia. Kirjan ensimmäinen ”positiivinen” miete oli muistaakseni se, kun kertoja saapui sodan jälkeen New Yorkiin, katsoi kadulla vastaantulevia naisia ja ajatteli huojentuneena: ”Niin paljon raiskattavaa.” Se tuntui sekä ahdistavalta että huvittavalta.
Kirjoituksesi inspiroivat keksimään entistä mielikuvituksellisempia tapoja inhota naisia ja itseäni ihan vain siksi, että olen sattunut syntymään naiseksi.
Onneksi misantropiasi on misogyniaasi voimakkaampaa. Sanot, että kaikki inhimillinen toiminta on pohjimmiltaan säälittävää rämpimistä, mikä on aina terveellistä muistaa.
Viime kuussa aloin lukea kirjaasi Kuolema luotolla. En päässyt siinä 20:ttä sivua pidemmälle, kun se jo alkoi vaiktutaa. Minulla oli näet punaiset hiukset siihen asti, kunnes pääsin kirjassasi kohtaan, jossa kirjoitit näin: ”Punatikkaiset naiset muistuttavat surkeita villieläimiä, joiden tarkoitus on kuolla raa’asti.” Oi voi.
Silloin oli pakko katsoa peiliin. Enkö näyttänytkin takkuisten hiusteni kanssa aivan auton alle jääneeltä ketulta. Oli heti pakko mennä kauppaan ja ostaa ruskeaa hiusväriä. Elämänlaatu kohosi hetkessä, ja asiat alkoivat luistaa! Kiitos, Louis-Ferdinand Céline!
Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuvitus: Jaakko Suomalainen
