Tämä ei ole mikään lomalento. Kun lentoemäntä ilmoittaa laskeutumisvalmistelujen alkamisesta, alkaa pukukansan yhteinen koreografia: läppäri napsautetaan kiinni, sujautetaan salkkuun, nostetaan matkatavarahyllylle ja sen jälkeen istuudutaan takaisin omalle paikalle. On ehkä hetki aikaa koota ajatukset ennen tulevaa tapaamista. Tai ehkä jokainen vain odottaa hetkeä, jolloin puhelimen saa taas laittaa päälle.
Tämä liikesarja on Kalle Valkamalle tuttu, sillä nykyään hän viettää suurimman osan aamuistaan lentokoneissa. Aamuviideltä hän ottaa taksin Tukholman Vasastanista sijaitsevasta kodistaan Arlandan lentokentälle. Sieltä hän lentää Helsinki-Vantaalle, Kööpenhaminan Kastruppiin tai Oslon Gardemoen kentälle. Sitten hän suuntaa asiakastapaamisiin tai yrityksen paikalliseen toimistoon.
Yritys on nimeltään Dream Broker, ja Kalle Valkama on sen myynnistä ja asiakkuuksista vastaava johtaja.
Valkama on harvinainen johtaja, sillä hän on vain 27-vuotias. Ja yritys on harvinainen, koska sillä menee hyvin. Itse asiassa paremmin kuin hyvin: Talouselämä kirjoitti viime vuonna, että seitsemän vuotta sitten perustettu yritys on rakettikasvaja. Ylisana johtui siitä, että yrityksen liikevaihto kasvoi toissa vuonna huimat 97 prosenttia. Viime vuonna se voitti kaksi kasvuyrityskilpailua. Kaksi vuotta sitten avattiin toimisto Ruotsiin, sen jälkeen Tanskaan ja Norjaan. Seuraavaksi suunnitelmissa on laajentua Hollantiin, Saksaan ja Isoon-Britanniaan.
Yrityksen liikeidea perustuu videoihin: sen kehittämällä sovelluksella voi yhdellä hipaisulla ottaa itsestään videon. Toinen hipaisu, ja se on jaettu työkavereille. Dream Broker uskoo, että tulevina vuosina alamme kommunikoida työpaikoillamme liikkuvan kuvan avulla. Yrityksessä uskotaan isoon hyppyyn, joka odottaa vain muutaman vuoden päästä.
Silloin puhelimeeni tulisi nyt videoviesti. Ei tekstiviestiä, jossa Kalle Valkama sanoo: Menee vielä hetki. Kysy pöytää kahdelle.
Ravintolan ikkunasta näkyy Kungsholmenin kirkon torni. Aurinko painuu sen taakse.
On se hetki, kun ihmiset tulevat yksille töiden jälkeen. Tässä pihvipaikassa se tarkoittaa ohjelmistoasiantuntijoita tai asiakkuuspäälliköitä, joiden symmetrisen kauniit kasvot kertovat siitä, että he ovat sikiö kaudella saaneet kehittyä ihanteellisissa olosuhteissa.
Miesten ylös nousseiden housunpunttien alta pilkottavat veikeän eriväriset sukat.
On täyttä, vain Kalle Valkama puuttuu.
Kun hän saapuu vartin myöhässä, hän ei erotu joukosta. Valkama on vähän kookkaampi kuin kapealanteiset skandinaavit, mutta hänelläkin on business casual -vaatteet kuten muilla: siistit farkut ja kauluspaita. Yksityiskohdatkin ovat yhdenmukaiset. Valkaman sukat ovat kirkkaan turkoosit.
Hän ei kuitenkaan ole kuin yksi muista paikan miehistä. Valkama ei ole valinnut ravintolaa samasta syystä kuin muut: nauttiakseen pihvistä, laadukkaasta oluesta ja helposta keskustelusta työpäivän päätteeksi.
Syy paikan valintaan on yksinomaan sen sijainti. Ravintola on Dream Brokerin Tukholman-toimiston kanssa samassa rakennuksessa.
Tällaisia valintoja Kalle Valkama tekee päivittäin. Hän priorisoi asiat niin, että saa mahdollisimman paljon töitä tehtyä.
Alussa olivat provisiopalkka,läppäri ja Valkama.
Kuusi vuotta sitten kasvuyritys oli juuri sellainen työpaikka, johon Valkama halusi. Antakaa mulle haaste, jota en pysty ratkaisemaan, hän ajatteli, kun laittoi hakemuksen Dream Brokerille.
Valkamasta tuli puolivuotiaan yrityksen nuorin myyjä. Hän kaupitteli firman nykyisen tuotteen prototyyppiä 12 neliön toimistosta apunaan läppäri ja puhelin.
Opiskelukaverit olivat ihmeissään. Heistä Valkaman uusi työ tuntemattomassa start-upissa oli aika outo veto. Eihän Kalle ollut mikään kylteri.
Valkama opiskeli jotain aivan muuta: ulkopolitiikan kiemuroita ja sitä, miten sotien syntymistä voi ehkäistä. Hänen pääaineensa oli maailmanpolitiikka, josta yleensä suunnataan kansalaisjärjestöihin, ei digiyrityksiin.
Valkama ei kuitenkaan ole perinteinen puunhalaaja, joka hakee maailmanpolitiikkaa opiskelemaan YK-ura mielessä. Hänelle hakemisessa oli kyse itsensä haastamisesta.
”Kiinnostuin, kun kuulin, että keskimäärin kolmesta neljään prosenttia pääsee sisään.Tonnehan mennään, ei mitään varasuunnitelmia. Sit mä pääsin”, Valkama sanoo.
Se, että kuului siihen neljään prosenttiin, jotka pääsevät sisään, oli tärkeämpää kuin itse valmistuminen.
Pääsykokeista selviämisen jälkeen Valkama halusi uusia haasteita. Niitä Dream Brokerilla on ollut koko ajan tarjolla:
”Joskus mahdottomiltakin tuntuvia työtehtäviä, joissa omalla henkilökohtaisella panostuksella on kuitenkin onnistumisen kannalta välitön vaikutus”, kuten Valkama sanoo.
Kun Valkama panostaa johonkin, hän panostaa täysillä. Sellainen hän on, vie usein aikamoisella tarmolla ja energialla asiat maaliin, vaikka väkisin, kuten hän itseään kuvailee. Se tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sellaisia asioita kuin pääsemistä yrityksen johtoryhmään. Sinne Valkama nousi oltuaan yrityksessä vuoden.
”Hain omalla tavallani heti alusta alkaen erilaisia läpimurtoja ja nousin nopeasti meidän silloisesta jengistä esiin.”
Läpimurrolla hän viittaa muun muassa yhteen uuteen asiakkaaseen, jonka hän onnistui hankkimaan ensimmäisen puolen vuoden aikana. Asiakas oli niin merkittävä, että sen jälkeen tuotteiden hinnat päätettiin yli kymmenkertaistaa.
Kun yrityksen Tukholman toimisto avattiin kaksi vuotta sitten, sinne tarvittiin henkilö, joka antaa toimiston vetämiselle kaikkensa. Kalle Valkama oli ilmiselvä valinta.
Sitä luulisi, että nykyopiskelijan toivelista valmistumisen jälkeiselle ajalle kuulostaisi jotakuinkin tältä: työhuone kantakaupungissa sijaitsevan talon kivijalassa, vapaat työajat, mahdollisuus lomailla välillä vähän pitempään.
Töitä kellon ympäri tekevä nuori mies sen sijaan tuntuu hahmolta 1980-luvulta. Mutta ei ahkeruus jäänyt 1980-luvulle – päinvastoin.
Kun Kalle Valkama aloitti Dream Brokerilla, oli vuosi 2008. Silloin käynnistynyt tapahtumaketju osataan jo ulkoa: pankit kaatuivat, syntyi finanssikriisi, sitten talouskriisi ja vuodet, jolloin nuorisotyöttömyydestä tuli kaikkien maiden vitsaus.
Ne vuodet ovat kertoneet Valkamalle ja muille, jotka aloittivat silloin työuransa, mistä työelämässä todella on kysymys: ei menestymisestä, vaan pärjäämisestä.
Työterveyslaitoksen tutkija Anu Järvensivu uskoo, että nykyiset parikymppiset ovat kaikkea muuta kuin downshiftaajia. Hän kutsuu heitä ”omaan pärjäämiseensä luottavaksi sukupolveksi”.
”Myytti Y-sukupolven downsiftaamisesta on todellakin myytti. Ei heillä ole sellaiseen varaa. Vain pieni osa nuorista on niin hyväosaisia, että he kykenevät jättämään työn tekemisen vähemmälle. Enemmänkin on niin, että oma paikka työelämässä on vaikea löytää.”
Järvensivu on ollut mukana kirjoittamassa helmikuussa ilmestynyttä kirjaa, joka kertoo eri sukupolvien erilaisista pärjäämisstrategioista. Kalle Valkaman sukupolven strategian voi tiivistää yhteen sanaan: puurtamiseen. He tekevät työnsä sivuilleen vilkuilematta ja pyrkivät suoriutumaan kaikesta eteen tulevasta venyttämällä lähinnä itseään.
Se, tuleeko mukaan työelämään nousu- vai lamakaudella, saa ajattelemaan työstä eri tavoin. Taantumaa ennen työuransa aloittanut sukupolvi ehti juuri kokea nousukauden, ja siksi oman paikan löytäminen kiristyneessä työelämässä tuntuu heistä vaikealta – he eivät ole tottuneet sellaiseen. Kohdatessaan vaikeuksia he passivoituvat ja vetäytyvät. Järvensivun mukaan tämän sukupolven pärjäämiskeinoja ovat herkuttelu, itkeminen ja terapia.
Mutta he, jotka eivät tiedä muusta kuin taantumasta, kiristävät muutostilanteissa tahtia, jättävät kahvitauot väliin ja täydentävät työpäivää työajan ulkopuolella.
”Kyllähän mä voisin sanoa, että teen joskus jopa sata tuntia viikossa, enkä valehtelisi. Se ei kuitenkaan ole niin oleellista, kun tekee jotain mistä nauttii. Mun mielestä kenenkään ei pitäisi tehdä kymmentä tuntiakaan työtä, missä ei näe sisältöä itselleen.”
Kun Kalle Valkaman pitäisi vastata siihen, kuinka paljon hän tekee töitä, hän pyörii ravintolan ruskeassa nahkatuolissa kuin hänellä olisi epämukava olo.
”Kysymys sulle: Teenkö mä nyt työtä, kun puhun työstäni tässä haastattelussa? Entä teenkö mä töitä, jos puhun työkaverin kanssa työasiaa salilla? Teenkö mä silloin töitä?”
Kesken Valkaman ajatuksen pöydällä olevan puhelimen näyttö alkaa vilkkua. Valkama vastaa ja sanoo palaavansa puoli kymmenen maissa asiaan.
Hän on oppinut, että monista asioista täytyy luopua työn takia. Puhelun jälkeen hän jatkaa:
”Mun ilot, surut, onnistumiset ja se, mistä tykkään puhua perheelle ja ystäville, liittyy aika paljon töihin. Jos en tekisi niin paljon töitä, olisin vähemmän onnellinen.”
Käytännössä työlle omistautuminen tarkoittaa sitä, että opinnot jäivät kesken kandin jälkeen. Ja sitä, että Valkamalla ei ehkä olisi aikaa ihmissuhteelle. Vanhempiaan hän sanoo tapaavansa pari kertaa vuodessa.
”Jos he tulevat tänne Tukholmaan risteilylle, otan kyllä kopin ja järjestän niin, että voidaan käydä lounaalla.”
Kalle Valkama hörppää American Dream -nimistä oluttaan ja kertoo, miten coutchaa työntekijöitään:
”Mä olen usein kysynyt mun työntekijöiltä, mikä on tärkein asia sun elämässä. Onko se harrastus, poikaystävä, iskeminen. Sitten kysyn, pystytkö löytämään saman ambition työstä.”
Valkaman oma vastaus hänen omaan kysymykseen tietenkin tiedetään.
Alle puolen tunnin päässä on seuraava työpuhelu ja seuraavana aamuna lento Osloon.
Eikä se ole raskasta, vaan sukupolvikokemus.
Teksti: Johanna Mitjonen
Kuvat: Nick Tulinen
