Rivaripätkä Espoossa, pelottavan iso asuntolaina, mersu, lenkkirintsikat, perhejoulu, kukkia ystävänpäivänä ja kitalaen polttavia grillimakkaroita juhannuksena.
Muodikkaita asioita? Juuri nyt enemmän kuin koskaan.
Perinteistä parisuhdetta haluavat heteroiden lisäksi myös homot. Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista on eduskunnan käsiteltävänä ja etenee todennäköisesti pian kansanedustajien äänestettäväksi. Se on äänestys siitä, otetaanko homot mukaan heteroiden leikkeihin. Homoparit haluavat ostaa heteroiden parisuhdemallin sellaisenaan, valmiiksi annettuna. Tulla samanlaisiksi ja sitä kautta hyväksytyiksi, suvaituiksi.
Eihän se ole tasa-arvoista. Tasa-arvoista olisi, jos koko avioliittoinstituutio purettaisiin ja otettaisiin pois kaikilta. Myös heteroilta.
Niitä solmitaan lähes 30 000 joka vuosi. Siis avioliittoja, jossa puolisoiden tulee ”osoittaa keskinäistä luottamusta sekä yhteisesti toimia perheen hyväksi”. Niin lukee Suomen laissa.
Määrä on pysynyt melko samana läpi 2000-luvun siitä huolimatta, että avioliittoinstituutiota on tänä aikana ravisteltu: on keskusteltu homoavioliitoista ja toisteltu, että noin puolet avioliitoista päätyy eroon. Itse asiassa into astella alttarille on jopa kasvanut hieman. Tuorein tilasto on vuodelta 2012, jolloin sanottiin tahdon 28 878 kertaa. Se on parituhatta kertaa enemmän kuin vuonna 2000.
Vain 329 kertaa sanottiin tahdon, kyllä, tahdon rekisteröidä kanssasi parisuhteen. Ihan ymmärrettävää. En minäkään haluaisi niin sanoa.
Ajatus siitä, ettei kukaan enää voisi mennä naimisiin tai rekisteröidä parisuhdetta, on tietenkin pelottava. Avioliittoon sisältyy ennen kaikkea tunnelatauksia, sillä tunteella puolustetaan nykyistä avioliittolakia ja järjellä sukupuolineutraalia mallia.
Koska järki aina ennemmin tai myöhemmin voittaa, jossain vaiheessa eduskunnassa painetaan jaa-nappia tarpeeksi monen kansanedustajan voimin: Okei. Tulkaa vain mukaan. Kaikille kakkua, mutta ei varmana muuteta reseptiä. Sukupuolineutraali avioliittolaki tulee väistämättä voimaan lopulta. Mutta sekin jättää ulkopuolelleen valtavan määrän erilaisia parisuhde- ja perhemalleja.
Ensinnäkin ulkopuolelle jäävät he, joilla on samaan aikaan useampi kuin yksi vakituinen kumppani. Tai no, heidätkin saatetaan ottaa mukaan vielä meidän elinaikanamme, sillä reilut kymmenen vuotta sitten keskusteltiin rekisteröidystä parisuhteesta. Ehkä sitten, kun valtio viimein hyväksyy homoavioliitot, allekirjoitetaankin jo aloitteita lukumääräneutraalin avioliiton puolesta. Jo nyt esimerkiksi vihreiden nuorisojärjestö on ilmoittanut olevansa sen kannalla.
Mutta vielä senkin jälkeen avioitumismahdollisuus jää joidenkin perheiden ulottumattomiin. Kaikkien ihmissuhteet eivät nimittäin rakennu seksuaalisuuden varaan.
Vaikka eroamisesta on tullut arkipäiväistä, avioero on edelleen häpeä. Naimisiin mennään yhä ajatuksella, että tässä ollaan ikuisesti. Mutta ajatuksen toteuttaminen käytännössä on osoittautunut vaikeaksi.
Koko 2000-luvun avioeroja on otettu noin 13 000 joka vuosi. Se tarkoittaa, että joka vuosi noin 26 000 ihmistä merkitään byrokraattien papereihin eronneeksi. Siviilisäädyltään ”naimattomaksi” ei ole paluuta. Eronnut ruksaa papereihin aina olevansa eronnut. Tilanteen voi korjata vain menemällä uudelleen naimisiin. Lisäksi avioero on edelleen mahdollinen vasta puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen, jolloin aviopari virallisesti tuomitaan avioeroon. Niin lukee tuomioistuimen päätöksessä, vaikka ihan omasta halustahan siinä erotaan.
Ei siis ihme, että avioliitto instituutiona pitää ihmisiä yhdessä vaikka väkisin, myötä ja vastamäessä. Kun on kerran menty lupaamaan.
Aihetta pohdiskeltiin viimeksi Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä tammikuun alussa, kun psykiatri Matti O. Huttunen kertoi avoimesti omasta pettämisestään ja siitä, miten uskollisena pysytään, ja miksi se on vaikeaa.
”Totuus on, että ihastuminen kestää kolme kuukautta, plus miinus kolme viikkoa. [–] Silti tästä eroottisintohimoisesta rakkaudesta on tehty oikean rakkauden mittari”, Huttunen sanoo jutussa.
Hänen mielestään se on mahdoton yhtälö yhteiskunnassa muuten vallitsevan yksiavioisuuden ja uskollisuuden ihanteen kanssa.
Huttusella on teoria myyristä, niiden elinoloista ja uskollisuudesta kumppaneilleen. Teoria menee kiteytettynä niin, että yksiavioisuuden biologinen tarkoitus on jälkeläisistä huolehtiminen. Kun elämme alati kaupungistuvassa yhteiskunnassa, jossa huolenpito tulee joko valtiolta tai yhä enemmän myös laajasta ystäväverkostosta, yksiavioisuutta ei periaatteessa tarvita mihinkään.
Silti yhteiskunta rakentuu yksiavioisuuteen perustuvan avioliittoinstituution varaan. Me olemme yhteiskuntana saman vaaleanpunaisen ja romanttisen huuman vallassa kuin kesähäiden vieraskatras. Kun virkamies vihkii puolisot maistraatissa ja sanoo, että ”avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin”, me haluamme uskoa, että sitä onnellista kotia ei mikään voi rikkoa.
Avioliitto on oikeudellisesti katsottuna vakiopaketti, jossa oikeudet ja velvollisuudet tulevat valmiiksi saneltuina. Valtio määrittää elatusvelvollisuuden, perimisasiat ja vastuut yhteisestä omaisuudesta ja velasta. Useimmille tämä paketti kelpaa sellaisenaan, sillä vain joka neljäs haluaa muokata sitä.
Silloin tehdään avioehto. Valmista diiliä voi siis vähän sörkkiä, tuunata itselle sopivaksi. Vaikka sopimalla, ettei puolisoilla ole erotilanteessa avio-oikeutta toisen omaisuuteen.
Eikö valmis paketti sitten ole järkevä vaihtoehto, yksinkertaisuudessaan helpompi kaikille? Ei. Avioliitto on myös oikeudellisesti tarkasteltuna tönkkö luomus. Ihminen voi nyt jo avioitua useita kertoja elämässään ja hankkiutua siten oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.
Siksi ajatus avioliitosta luopumisesta ei ole pelkkää idealismia, vaan kylmää juridiikkaa. Uumajan yliopiston entisen, hiljattain edesmenneen oikeustieteen professorin Anu Pylkkäsen mukaan asian voisi järjestää paremminkin. Pylkkänen kirjoitti aiheesta kirjan, Vastapainon vuonna 2012 julkaiseman pamfletin nimeltä Vaihtoehto avioliitolle.
Kautta historian avioliiton perimmäinen ajatus on Pylkkäsen mukaan ollut sääntelyssä. Sääntelyn taustalla on eri aikoina ollut kovin erilaisia tarpeita, mutta niitä on yhdistänyt yksi asia: yksilön oikeudet eivät ole koskaan olleet instituution muutosten perusteena. Sen sijaan kulloinkin voimassa olevaan avioliittomalliin ovat vaikuttaneet valtasuhteet. Se, kuka kulloinkin on saanut normittaa oikeaa ja väärää seksuaalisuutta.
Pylkkänen tarjoaa avioliiton vaihtoehdoksi yhteistalousmallia. Malli irrottaisi läheissuhteiden sääntelyn kokonaan yhteydestä seksuaalisuuteen. Se, kenen kanssa aikuiset keskenään ja vapaasta tahdostaan harrastavat seksiä, ei enää kuuluisi valtiolle. Sen sijaan ihmiset sopisivat tapauskohtaisesti siitä, kuka hoivaa ja ketä ja kuka omistaa ja mitä.
Yhteistalousmallissa sopimuksen voisivat tehdä ketkä tahansa ja heitä voisi olla kuinka paljon tahansa. Heidän keskinäiset suhteensa voisivat olla mitkä tahansa. He solmisivat sopimuksen yhteistaloudesta. Siinä määriteltäisiin, ketkä muodostavat yhteisen talouden ja mit䀨 se tarkoittaa. Näin: Ketkä omistavat asunnon ja mistä sen rahat tulevat? Miten vastuut lastenhoidon ja mahdollisten muiden hoivaa vaativien kesken jaetaan? Kenellä on elatusvelvollisuus ja kenelle? Mitä tapahtuu, kun joku kuolee tai tulee erotilanne?
Siihen voisi olla valmiita sopimuspohjiakin. Ei se olisi kovin vaikeaa. Eikä esimerkiksi kolmen miehen solmima yhteistaloussopimus varmasti kuulostaisi konservatiiveista niin ahdistavalta asialta kuin kolmen miehen avioliitto.
Mutta avioliitosta luopuminen, se vasta onkin monesta ahdistava ajatus. Siitä muistuttaa Helsingin yliopiston siviilioikeuden emeritusprofessori Aulis Aarnio.
”Minun tiedossani ei ole yhtään hanketta, jossa tällaista ajettaisiin. Kyllä se vaatisi, että kokonainen sukupolvi vaihtuisi”, Aarnio sanoo.
Samaa sanoo toki Pylkkänenkin. Yhteistalousmalli vaatisi isoja muutoksia. Käsityksen ydinperheestä pitäisi muuttua, kirkon ja valtion tulisi olla pysyvästi toisistaan erillään, yksityisen ja julkisen välisen rajan pitäisi hälventyä. Tästä syystä minäkin allekirjoitin kansalaisaloitteen sukupuolineutraalista avioliittolaista. Ajattelin, että tasa-arvoa voi edistää paremmin instituutiosta sisältä käsin kuin ulkopuolelta huutelemalla.
Mutta päätökseeni sisältyy toive, jota nykymallin puolustajat pelkäävät ja toisaalta monet lakimuutoksen puolustajat eivät mielellään tässä vaiheessa ääneen sanoisi: se, että kolkko, vanhanaikainen avioliittoinstituutio vähän muuttuisi. Se kaipaisi vähän ehostusta, pientä pintaremonttia vaan, ei sen kummempaa, uuden visuaalisen ilmeen ja pari tehokasta mainoskampanjaa.
Homot voisivatkin olla avioliittoon astuessaan toistamatta niitä pölyyntyneitä 1800-lukulaisia fraaseja vain perinteen vuoksi. Kun avioliitto avataan homoille ja lesboille, heidän pitäisi tuoda siihen jotain uutta. Nyt olisi hyvä tilaisuus päivittää kakun reseptiä – loraus viskiä kostukkeeksi voisi jo riittää.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että sitten resepti olisi täydellinen. Suunta, johon yhdenvertaisuuden edistämisessä kuljemme, vie väistämättä siihen, että jossain vaiheessa kyseenalaistamme avioliiton tarpeellisuuden. Tapahtui se meidän elinaikanamme eli ei.
Mitä avioliiton perinteille sitten lopulta oikein tapahtuisi? Kuolisiko yksiavioisuus ja romantiikka?
Kyllä sormusta saisi edelleen vasemmas€¨sa nimettömässään pitää. Kirkko saisi säilyttää sakramenttinsa ja ulottaa sen koskettamaan ketä ikinä haluaa. Ja olla ulottamatta, se olisi sen sisäinen asia. Kirkkohäät saisi järjestää ja riisiä viskoa vaikka kilokaupalla.
Enää ei vain tarvitsisi lyödä leimoja asioiden päälle: avioliitto, avoliitto, rekisteröity parisuhde, avioero, avoero, avioehto, avio-oikeus.
Olisi vain perhe. Kuinka kaunis, lataukseton sana se onkaan.
Se tarkoittaisi yhteisöä, jonka muodostavat toisiaan rakastavat ihmiset. Ei olisi väliä, harrastavatko he seksiä keskenään vai eivät. Perhe voisi olla kolmen ystävyksen, neljän kumppanin tai lesboparin muodostama kokonaisuus.
Tai naisen ja miehen ja kahden ja puolen lapsen rivariunelma, johon kuuluu juhannusmakkara, sormus vasemmassa nimettömässä ja eteisessä roikkuvat hikiset lenkkirintsikat.
Teksti: Antti Pikkanen
Kuvitus: Milena Huhta
Juttua muokattu kello 10:23 korjaamalla tätä virkettä: ”Tai no, heidätkin saatetaan ottaa mukaan vielä meidän elinaikanamme, sillä reilut kymmenen vuotta sitten alkoi keskustelu rekisteröidystä parisuhteesta.” Keskustelu rekisteröidystä parisuhteesta alkoi 1990-luvun alussa ja huipentui 2000-luvulla, kun asiasta tehtiin lakialoitteita.
