Kasvoin aikana, jolloin MTV:llä näytettiin vielä musiikkivideoita. Lempparivideo oli Radioheadin Paranoid Android, jossa pipopäinen piirroshahmo seikkailee surrealistisessa kaupunkimaailmassa. Liimauduin TV:n ääreen silloinkin, kun kanavalla alkoi pyöriä Airin Kelly Watch The Stars. Videossa kaksi tyttöä pelaa pingistä pukuväen katsellessa lumoutuneena vieressä. Vähintään yhtä lumoutuneena katsoin minä, kun näin Massive Attackin Teardrop-biisin videon ensimmäisen kerran. Siinä vauva lilluu äitinsä kohdussa ja tapailee kappaleen sanoja.
Näitä videoita yhdistää se, että yksikään niistä ei ratsasta artistin kasvoilla. Kaikissa taitelija piileskelee kulisseissa ja näyttäytyy katsojalle lähinnä äänenä ja sointuina. Ja sehän on ihan loogista: harva hittibiisi kertoo artistista itsestään, joten miksi laulajan naamaa käytettäisiinkään kappaleen kuvittamiseen.
Musiikkivideoilla artistin on suhteellisen helppo pysyä anonyymina, mutta useimpien tähtien naamataulut ovat meille tuttuja keikoilta tai aikakauslehtien sivuilta.
Eivät kuitenkaan aivan kaikkien.
Parikymppinen Daniel Dumile aloitti uransa 1990-luvun alussa New Yorkissa. Hän räppäsi KMD-nimisessä possessa yhdessä veljensä DJ Subrocin kanssa. Vaikka KMD niitti mainetta Nykin hiphop-piireissä, possen toista levyä Black Bastards ei koskaan julkaistu. Syy oli Dumilen piirtämä levyn kansi: karikatyyri lakupekkahahmosta hirtettynä. Samalla viikolla, kun levy-yhtiö sanoi albumille ei, DJ Subroc, Dumilen pikkuveli ja työpari, sai surmansa auto-onnettomuudessa.
Dumile vetäytyi hiphop-skenestä vuosiksi. Myöhemmin hän kertoi musiikkilehti The Wiren haastattelussa eläneensä lähes kodittomana, nukkuen kaduilla ja vannoen kostoa petolliselle musiikkibisnekselle.
Kunnes vuonna 1999 Dumile palasi. Hän julkaisi kulttiasemaan nousseen soololevynsä Operation: Doomsday, jonka kannessa on pahanilkinen piirroshahmo Doctor Doom. Hahmo on tuttu Marvel-sarjakuvista: niissä Tohtori Doom tappelee mustan magian voimin Ihmenelosia vastaan.
Dumilen artisti-identiteetti, metallista naamiota käyttävä roisto, oli syntynyt.
Riderin yliopiston hiphop-professorina tunnettu Mickey Hess sanoo sähköpostihaastattelussa, että Dumile kritisoi artisti-identiteetillään musiikkibisnestä:
”Alkujaan Doom julisti kostavansa musiikkiteollisuudelle. Hänen tähtäimessään olivat suuret levy-yhtiöt.”
Doom on keikkajärjestäjän painajainen: aina säännöllisin väliajoin artisti lähettää coverina räppääviä feikki-Doomeja keikoilleen.
”Jäljittelijöiden lähettäminen keikalle on kannanotto. Levy-yhtiöt tuovat räppäreitä lavalle kuin sätkynukkeja, joita voi vaihdella tarpeen mukaan ja hylätä, kun he lakkaavat tuottamasta voittoa tai muuttuvat liian räväköiksi”, Hess sanoo.
Nykyinen musiikkibisnes rakentuu yksilön ympärille. Dumile kritisoi naamionsa takaa paitsi musiikkiteollisuutta myös sitä kulutusvalinnoillaan tukevia faneja.
Filosofi Michel Foucault haaveili anonymiteetistä yhteiskunnassa, joka perustuu kasvoihin ja identiteetteihin. Hän halusi kertoa, miten identiteetteihin pohjautuva politiikka on saanut alkunsa. Foucault kirjoitti vankiloiden ja mielisairaaloiden synnystä. Hän halusi tuoda esiin ne historialliset kehityskulut, jotka ovat tuoneet kieleemme käsitteet kuten ”vanki”, ”hullu” tai ”sairas” ja samalla luoneet jaon normaalin ja epänormaalin välillä.
Foucault`n tekstit ovat pahamaineisen vaikeaselkoisia. Hän myös muutti mieltään jatkuvasti. Osin tämä oli tarkoituksellista, sillä Foucault inhosi hänelle soviteltuja identiteettejä. Hän kieltäytyi olemasta tyypillinen 1960-lukulainen ranskalainen intellektuelli, marxisti tai strukturalisti.
Sen sijaan hän halusi olla anonyymi auteur, jonka väkevät tekstit kuluvat yhteiskunnan pakottamia rooleja vastaan taistelevan nuorison käsissä.
Doomin ja Foucault`n taktiikassa on yhtäläisyyksiä. Dumilen ajatuksenjuoksu on paikoin vaikeaselkoista ja hänen sanoituksissaan vilisee viittauksia mitä hämärimpiin lähteisiin Thomas Hobbesista Raamattuun. Naamio ja lyriikat liittyvät yhteen taisteluksi kaupallista hiphop-musiikkia vastaan. Tällaisia taistelijoita on Doomin lisäksi populaarikulttuurissa muitakin. Doomin hahmo on innoittanut lukuisia räppäreitä ympäri maailmaa. Esimerkiksi saksalaiset Sido ja Cro sekä kotikutoinen Notkea Rotta ja Rautaperse käyttävät maskia.
Kenties kaikkein kuuluisin naamioartis€¨ti on kuitenkin Doomin aikalainen, 1990-luvun lopulla maailmanmaineeseen noussut duo nimeltä Daft Punk. Bändi on tullut kuuluisaksi koukuttavien tanssibiisien lisäksi robottikypäristään ja huikeista livespektaakkeleista. Daft Punkin jäsenet Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter ovat perustelleet naamioitumista sillä, että he eivät halua olla show`n keskiössä.
”Robottia ei nähdä samalla tavoin kuin idolia. Kyseessä ei ole ihminen, joten robotti on kuin peili. Energia, jonka ihmiset lähettävät lavalle kimpoaa takaisin ja sen sijaan, että huomio keskittyisi meihin, kaikilla on hauskaa yhdessä”, he sanoivat indiemedia Pitchforkin haastattelussa viime toukokuussa.
Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter ovat vain nimiä hahmoille, jotka ohjailevat luomiaan robotteja. Paparazzi, joka nappaisi kuvan robottikaksikon luojista vastoin heidän tahtoaan, saisi takuuvarmasti vannoutuneiden fanien vihat päälleen. Suomessa vastaavan virheen teki 7Päivää-lehti, joka menetti tuhansia tilaajia julkaistuaan Lordin nokkamiehen Tommi Putaansuun kuvan kannessaan.
On kylmä perjantai-ilta marraskuussa 2010. Nosturiin on pitkä jono. Verkkokeskustelu illan artistista on käynyt kuumana jo viikkoja. Kysymys on jokaisen huulilla: jos Doom jätti väliin keikan Chicagossa edelliskeväänä, miksi ihmeessä hän ilmestyisi paikalle Helsingissä?
Doom on jo yli kaksi €¨tuntia myöhässä ja osa €¨faneista pudistelee pä䀨tään. Kunnes viimein lavan valot sammuvat. Nurkassa DJ-pöydän takana kiiltelee metallinen naamio.
Ilman sitä naamiota Doomia ei olisi olemassa. Dumile tiedostaa sen ja korostaa sitä siksi levynkansissa ja musiikkivideoissa. Uusimman albumin vinyyliversiossa on jopa paperinen naamio oheistuotteena. Roisto-Doom€¨ on keino hyökätä musiikkiteollisuutta vastaan, mutta lisäksi mystinen aura saa yleisöt villiksi mantereella kuin mantereella.
Doom on sitä, mitä Foucault halusi olla: anonyymi auteur. Kun keikka alkaa Nosturissa, sillä, onko naamion takana Dumile vai joku muu, ei oikeastaan ole mitään väliä.
Teksti: Otto Kronqvist
Doomin ja 17-vuotiaan newyorkilaisräppäri Bi- shop Nehrun yhteislevy on parhaillaan tekeillä ja ilmestyy todennäköisesti tänä keväänä.
