Kun kolmisen vuotta kestänyt sisällissota päättyi, Somalia romahti. Alkoi somalien diaspora, satojatuhansia ihmisiä muutti pois Afrikan sarvesta. He lähtivät minne pystyivät, usein naapurimaihin, mutta myös sinne, mihin pääkaupunki Mogadishusta lähti lentoja. Yksi lentoreitti vei Moskovaan. Sieltä suunta oli länteen.
Vuonna 1990 Helsingin rautatieasemalle astuivat ensimmäiset Moskovan kautta tulleet pakolaiset. Pian heitä tuli lisää – niin paljon, että somalit ovat nykyään Suomen kolmanneksi suurin väestöryhmä. Heitä on Suomessa lähes 15 000, saman verran kuin on asukkaita esimerkiksi Nastolassa.
Suomalaisten oli vaikeaa suhtautua uusiin tulijoihin. Siitä kertoo jo sana, jota alettiin Suomessa käyttää. Puhuttiin ”somalishokista”.
Kaikki eivät ole toipuneet shokista vieläkään. Marraskuussa Lieksan perussuomalaisten puheenjohtaja vaati valtuustoryhmälleen ”puhdasta kokoustilaa”. Syy pyyntöön oli se, että somalien työryhmä kokoontui samassa tilassa kerran kuussa.
Kun neljä vuotta sitten 27:ltä EU-maassa asuvalta maahanmuuttajaryhmältä kysyttiin heidän kokemastaan syrjinnästä, Suomessa asuvat somalit kertoivat kokevansa sitä kaikkein eniten.
Suomalaisten kielteisistä asenteista kertoo myös marraskuussa ilmestynyt Open Society Foundation rahoittama tutkimusraportti nimeltä Somalis in Helsinki. Se on osa isompaa selvitystä, jossa vertaillaan somalien asemaa seitsemässä eurooppalaisessa kaupungissa.
Raporttia varten on haastateltu yli sataa Suomessa asuvaa somalia. Raportissa yhte€¨nä syynä somaleiden Suomessa kohtaamiin ennakkoluuloihin pidetään sitä, ettei täällä ollut totuttu ottamaan vastaan suuria maahanmuuttajajoukkoja ennen somaleiden saapumista 1990-luvulla. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Oikeasti Suomeen oli tullut suurempi pakolaisjoukko jo 46 vuotta aikaisemmin.
Kun jatkosota vuonna 1944 päättyi ja Suomen ja Neuvostoliiton raja piirrettiin uusiksi, Suomeen muutti menetetyiltä alueilta yhteensä 38 000 ortodoksikarjalaista. Kesällä yhden evakkojunan kyydissä, monien vaiheiden jälkeen, Pohjois-Karjalaan Kontiolahdelle saapui Salmista kotoisin oleva nuori Juulia. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän sai pojan, Eliaksen.
Evakot olivat menettäneet kaiken: talot, maat, järvet. Elämä piti aloittaa alusta kaupungissa, johon oli tullut siirretyksi. Ortodoksievakoilla oli kuitenkin vielä vähän vaikeampaa. Sodan jälkeen kaikki, mikä liittyi venäläisyyteen, herätti suomalaisissa vihaa. Siksi etenkin ortodoksit herättivät suomalaisissa epäluuloja.
Tämän sai huomata myös Elias, kun hän meni kouluun. Sinä ryssän pentu ole hiljaa, hänelle huudettiin koulun pihalla.
Onnekseen Elias ei ollut ainoa ortodoksi kotikaupungissaan. Toisin oli monilla muilla paikkakunnilla. Siellä koulun pihalla seisova ”ryssän pentu” saattoi olla ainoa laatuaan. Eikä kiusaajana välttämättä ollut toinen oppilas. Se saattoi olla opettaja, joka laittoi seisomaan luokan eteen ja selitti, että katsokaapa, tässä on ryssä.
”Olisi hyvä jos ihmiset, joiden kanssa asumme, lakkaisivat käyttämästä fraasia `maassa maan tavalla`, jolla he tarkoittavat sitä, että ihmisen pitäisi luopua uskonnostaan ja totella lakeja ja elää maan tapojen mukaisesti. Totuus on se, että kaikki haluavat tehdä työtä ja elää hyvin. Ihmisiä pitäisi arvostaa ihmisinä, eikä vain katsoa heidän päähuivejaan tai heidän uskontoaan.”
Haastateltava Somalis in Helsinki -raportissa.
Parasta yrittää olla samanlainen kuin muut. Tämän ortodoksit ymmärsivät nopeasti uusilla asuinalueillaan. He pyrkivät sopeutumaan: Käännyttiin luterilaisiksi tai ainakin kastettiin lapset luterilaisuuteen. Karjalan kielen puhumisesta luovuttiin. Evakot suomensivat nimiään. Jegorista tuli uudella paikkakunnalla Yrjö. Sodan jälkeen uusille asuinpaikkakunnille rakennetut ortodoksiset kirkot eivät muistuttaneet koristeellisia Karjalan kirkkoja, vaan niistä tehtiin pelkistettyjä ja riisuttuja.
Ortodoksievakkojen sanottiin vievän suomalaistytöt, kun he avioituvat paikallisen väestön kanssa. Karjalaisia myös haukuttiin sosiaaliavustusten väärinkäyttäjiksi. Sodan jälkeen kaikki kärsivät puutetta, joten jälleenrakennuslaki aiheutti kateutta. Sen nojalla evakoille annettiin esimerkiksi maata korvaukseksi sodassa menetetystä omaisuudesta.
Sotien jälkeisessä Suomessa ei kuulunut puhua huonosta kohtelusta. Koko kansan piti tehdä yhdessä jälleenrakennustyötä. Piti olla kiitollinen muille suomalaisille.
Ja sellainen maahanmuuttajan pitää edelleen olla: reipas ja kiitollinen. Toissa vuonna kirjaili€¨ja Umayya Abu-Hanna suututti osan Suomea kirjoittamalla kokemastaan rasismista ja siitä, kuinka se oli syy hänen muuttoonsa pois Suomesta. Vastauksena Abu-Hannalle Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin listasi, mitä kaikkea hyvää Suomi on tarjonnut Abu-Hannalle.
Eikö hän osannut olla kiitollinen esimerkiksi ilmaisesta koulutuksesta, Appelsin hämmästeli.
”Nuorista on tulossa suomalaisia. Jo nyt kun heiltä kysyy, keitä he ovat, he vastaavat olevansa suomalaisia, eivätkä sano olevansa somalialaisia.”
Haastateltava Somalis in Helsinki -raportissa.
Pienestä ortodoksipojasta tuli aikuisena isä Elias Huurinainen. Hän työskentelee Iisalmen ortodoksisen seurakunnan pappina.
23-vuotiaana hän matkusti puolisonsa kanssa sukunsa vanhalle kotipaikalle Laatokan rannalle. Maisema oli toisenlainen kuin sukulaiset olivat kertoneet. Salmista oli tullut neuvostoliittolainen kylä. Kirkko oli raunioitunut.
”Siellä tajusin, että haluan oppia ymmärtämään omaa kansallista identiteettiäni, rajakarjalaista ortodoksisuutta”, Huurinainen sanoo.
Laatokan-matkan jälkeen Huurinainen onkin omistautunut oman vähemmistönsä, rajakarjalaisen ortodoksisen kulttuurin vaalimiselle. Vuonna 1989 hän oli perustamassa Iisalmeen Artosta, ortodoksista kulttuurikeskusta. Isä Elias Huurinaisen suuri haave on järjestää lähitulevaisuudessa Laatokan-risteily kolmannen ja neljännen polven rajakarjalaisille ortodokseille.
”Jotta he eivät olisi pelkästään suomalaisia, vaan oivaltaisivat myös rajakarjalaiset ortodoksiset juurensa”, hän sanoo.
”Jos heitä (hyväksyjiä) olisi vain yksi prosentti, emme olisi täällä, juoksisimme pois. Joten minun mielestäni 80 prosenttia hyväksyy meidät.”
Haastateltava Somalis in Helsinki -raportissa.
Kun sodasta oli kulunut parikymmentä vuotta, asenteet ortodokseja kohtaan muuttuivat. Tämän päivän kolmekymppisten ortodoksien on jo vaikea uskoa, että vuosikymmeniä sitten heidän uskontonsa edustajia syrjittiin Suomessa.
Elias Huurinainen on uskonnostaan ylpeä:
”Minusta ortodoksit ovat ansaitusti hyvin arvostetussa asemassa. Arvostusta ei ole saavutettu ilman uhrauksia.”
Ehkä somalit voivat sanoa samoin vuosikymmenien päästä ja neuvoa niitä, jotka ovat silloin uusia. Sillä uusia tulee: vuoteen 2030 mennessä joka viidennen helsinkiläisen arvioidaan puhuvan jotakin vierasta kieltä äidinkielenään.
Teksti: Johanna Mitjonen
Kuva: Esko Mikkonen
Juttua varten on haastateltu Somalis in Helsinki -raportin vastaavaa tutkijaa dosentti Marja Tiilikaista Helsingin yliopistosta ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen tutkijaa Heli Kanasta.
