Brittiläinen kirjallisuussivusto The Omnivore jakaa vuosittain palkinnon nasevimmasta teurastuskritiikistä. Sen saajaksi on ollut ehdolla lähinnä suurten sanomalehtien kriitikoita.
Palkinto on ehkä sisäpiirivitsi, mutta sen tavoitteet ovat ihailtavat: lisätä kritiikkien rehellisyyttä, huumoria ja vähentää niissä esiintyvää laiskaa kuvailua ja myötäkarvaan silittämistä.
Ja mikä tärkeintä, palkinto yrittää tehdä kritiikistä sellaista, että se kiinnostaisi lukijoita. Siihen on matkaa.
Suomen Kulttuurirahasto teetti tänä vuonna kyselytutkimuksen, johon vastasi 8 000 ihmistä. Heidän mielipiteensä kritiikeistä ei ollut arvostelijan mieltä ylentävä. Vaikka kritiikki on lehtien kulttuurisivujen peruskauraa, vastaajat listasivat taidekritiikin vasta seitsemänneksi tärkeimmäksi kulttuurijournalismin muodoksi. Lukijat haluavat jotain ihan muuta.
Siksi samanlaiselle palkinnolle olisi tilausta myös Suomessa.
Vuonna 1846 Charles Baudelaire kirjoitti modernin taidekritiikin kultaisen säännön: kritiikki pitää tehdä näkökulmasta, josta käsin avautuu eniten näkymiä.
Lisäksi Baudelaire rummutti tekstien intohimoisuuden, puolueellisuuden ja poliittisuuden puolesta.
Kun avaa minkä tahansa suomalaisen lehden arvioiden kohdalta, voi todeta, että ideaalista on luiskahdettu kauas.
Sivuista voi aistia illuusion kaltaisen toiveen ”objektiivisesta” ja ”neutraalista” kritiikistä. Ajatus on silkka oksymoroni: objektiivinen mielipide. Mutta se on kritiikin valtavirtaa.
Suomessa roikutaan tiukassa kritiikkiformaatissa, jossa keskitytään teoksen esittelyyn. Lopputuloksena on tylsää jargonorgiaa adjektiivien meressä. Tällaista.
”Gossamer tarjoaa kidutetun kultakimpaleen toisensa jälkeen ja liikkuu eteenpäin hektisellä tahdilla. Sisällön kaksijakoisuus tuo lopulta valtavasti tarttumapintaa.”
”Ostetaan myydään on kollaasimainen sanaluetteloineen ja lauserakennetoistoineen, mutta erilaiset tyylit ja muodot jäsentävät tekstejä osiin. Päätöksenä on säkeisten runojen sarja, jonka keskeislyyrisen puheen leikkaa väliin lapsen ääni: €˜miksi miksi€˜.”
Nämä levy- ja runoarvioista poimitut virkkeet ovat samanlaista tyhjää sanadadaa kuin Pekka Himasen kirjoittama seitsemänsadantonnin sivistyssanakimara. Kimaltelevat konsonoinnit ja pastoraaliset pyöriskelyt tekevät tekstistä anesteettista yninää. Kokemuksesta sanon, ettei sitä jaksa lukea kriitikkokaan. Ja se on turhaa, ainakin levyjen kohdalla: miksi lukea kömpelöitä kuvauksia siitä, miltä jokin kuulostaa, kun levyn löytää parin klikkauksen päästä Spotifysta.
Yksi Britannian johtavista elokuvakriitikoista, Mark Kermode, kirjoitti syksyllä The Guardianissa, että kritiikki, jossa kriitikko ei riskeeraa esittäessään mielipidettään, on arvoton. Hänen mukaansa pitää uskaltaa laittaa itsensä likoon ja sanoa asioita, joista saattaa tulla iskuja myös vastapalloon.
Ei liene sattumaa, että historian maineikkaimmat kriitikot ovat totelleet Kermoden mallia. He ovat kirjoittaneet tiukan subjektiivisesti ja julistaneet mielipidettään häikäilemättömällä itsevarmuudella. Ja mikä tärkeintä, olleet paitsi skarppeja myös hauskoja.
Tällaisella asenteella maineensa loivat esimerkiksi elokuvakritiikin legenda Roger Ebert sekä popkriitikko Lester Bangs. Suomessa mieleen on jäänyt Tapani Maskulan tiukka yhden tähden linja sekä Seppo Heikinheimon ja Jukka Kajavan viiltävyys.
Myös musiikkimediainstituutio Pitchfork rakensi statuksensa 2000-luvun alussa rumilla teilauksilla. Sivuston käsitys levykritiikistä saattoi olla Youtube-video, jossa apina pissii omaan suuhunsa. Perässä olivat pisteet: 0.0.
Asiatonta? Ehkä. Hauskaa? Ehdottomasti.
Voi kysyä, kumpi jää lukijan mieleen, kekseliäs keskisormenosoitus vai kuivilta voileipäkekseiltä maistuva kuvaelma kuulaista kitarasoundeista tai orkesterin äänenväreistä.
Murskaukset muistetaan kehukritiikkejä paremmin myös siksi, että hehkutuksista puuttuu usein sama tarkkanäköisyys.
Se ei ole mikään ihme. Kriitikon on paljon helpompi räiskiä kyynisesti etäältä kuin avata sisintään ja tehdä kiintymyksestään julkista.
Tai kuten Kermode kirjoittaa: se, että paljastaa rakastavansa teosta, on vähän kuin tunnustaisi ihastuneensa toiseen ihmiseen. Kirjoittaja tunteineen jää avoimeksi maaliksi typeryyssyytöksille, ja ilmassa leijailee sydämen särkymisen väistämätön mahdollisuus.
Lehtikritiikin pelastamiseksi olisi päästävä eroon myötäkarvaan silittävien arvosteluiden kirjoittamisesta. Mutta sitäkin parempi ratkaisu olisi heivata perinteinen kritiikkikonsepti kokonaan. Sillä aikana, jolloin usko auktoriteetteihin on pohjamudissa, miksi lukijoita kiinnostaisi satunnaisen kriitikon mielipide siitä, onko jokin kirja juuri tämän kriitikon mielestä hyvä vai huono?
Kritiikit kannattaisi korvata jollain paremmalla: esseellä.
Lukijoita ei pidä puuduttaa satunnaisten teosten esittelyillä. Taideteokset pitäisi käsitellä analyysien muodossa, jolloin teemat ja konteksti nousisivat etusijalle yksittäisten teosten sijaan. Nykyistä pidemmät tekstit heijastelisivat aikamme eklektismiä, toisiinsa hälveneviä raja-aitoja taidemuotojen ja korkean ja matalan kulttuurin välillä.
Sen sijaan, että luen kolme silppuarviota Miley Cyrusin, Britney Spearsin ja Katy Perryn uusista albumeista, lukisin mieluummin yhden huolellisesti ajatellun tekstin, jossa käsiteltäisiin kaikkia kolmea. Siis vaikkapa analyysin siitä, miten naisen seksuaalisuus esitetään näillä levyillä.
Tekstit versoisivat eri suuntiin samalla tavoin kuin Baudelairenkin kirjoitukset.
Sitä varten pitäisi tosin rikkoa lehdistön päähänpinttymä kaikenkattavuudesta.
Lehtien sivumäärät vähenevät koko ajan, mutta samalla julkaistavien teosten määrä kasvaa. Kritiikkejä yritetään kaiken kattamiseksi julkaista mahdollisimman paljon, jolloin sivut täyttyvät tulitikkuaskimaisella silpputaitolla.
Toimitukset ylläpitävät väkisin keskinkertaista buffet-pöytää, vaikka voisivat keskittyä haute cuisineen. Sitäpaitsi buffet-pöytäänkään ei mahdu kaikkea. Jo nykyisellään tehdään tiukkaa karsintaa siitä, mitkä teokset ovat kritiikin arvoisia. Seulaa voisi kiristää entisestään ja antaa yksittäisille teksteille enemmän tilaa. Instituutiot, kulttuuriteollisuus ja taiteentekijät ehkä pahastuisivat, kun kaikkia heidän teoksiaan ei noteerattaisi entiseen malliin, mutta mitä siitä.
Kriitikoilta vaadittaisiin toki nykyistä enemmän ajattelijoina ja kirjoittajina.
Heidät pakotettaisiin repimän itsensä irti tympivästä ammattijargonista ja pyhäksi sementoituneesta muodosta.
Herkkänahkaisten taiteilijoiden kannalta lohduttavinta olisi se, että uuden kritiikin aikakausi tekisi murskaamisesta tarpeetonta. Läpikeskinkertaisuudet ja surkeudet vaiettaisiin kuoliaaksi, ellei jokin ilmiö niiden ympärillä tarjoaisi kiinnostavaa näkökulmaa.
Kun tekstien pääasiallinen tehtävä ei olisi kertoa teoksen hyvyydestä tai huonoudesta, kirjoittajat eivät voisi kerätä statusta tekemällä taiteen pahoinpitelystä viihdettä. Se nostaisi formaatin sosiaalisen median negatiivisuutta kaiuttavan logiikan yläpuolelle.
Uuden ajan kritiikissä kriitikon status ei enää syntyisi arvottamisen rohkeudesta. Sen sijaan kulttuurikirjoittamisen keskiöön nousisi olennainen: tunne, assosiaatiot, hauskuus ja kirjoittamisen taituruus – eli ne asiat, joista kritiikissä alkujaankin piti olla kyse.
Silloin olisimme lähempänä Baudelairen ideaalia kuin Baudelaire itsekään olisi saattanut kuvitella.
Teksti: Oskari Onninen
Kirjoittaja on syksyn aikana kerännyt statusta tekemällä Cheekin taiteen pahoinpitelemisestä viihdettä ja miettinyt parempaa kulttuurijournalismia Suomen Kulttuurirahaston rahoilla.
