Olen aina ollut naisten mielestä kuin kondylooma: jotakin ahdistavaa, mitä ei halua päästää pöksyihinsä. Kari Hotakainen saa minut olemaan siitä ylpeä.
Tyttöystäväni dumpattua minut toisen kerran vuoden sisään olin kriisissä. Eroangsti sai lentävän lähdön Rikhardinkadun kirjastossa, kun lanasin Kari Hotakaisen tuotannon. Hotakaisen kakkosromaani Bronks vie lukijan maalta kaupunkiin, erektiohäiriöiseen ja ihanan iphonettomaan maailmaan. Huolimattomat näyttää, miten seksuaalisesti estyneen suomalaisen sielu möyhähtää, kun se saa pesää. Hotakainen kiteytti siihenastisen onton elämäni:
”Yritin samaan aikaan herättää huomiota ja vaikuttaa nöyrältä. Se on kusipään määritelmä.”
Kantaessani Juoksuhaudantietä ja kolmeakymmentä bisseä kuudenteen kerrokseen viidettä päivää pallimehusta hikeä uuttavissa kalsareissani, olin jälleen onnellinen mies. Yhtäkkiä räntä oli kaunista ja masennus siunaus. Pikaruokalassa yksin istuminen oli ihanaa. Lämmin kaljapullo maistui Jeesuksen nänniltä. Hotakainen paransi minut.
Teksti: Vili Lähteenoja
Kuvitus: Antti Grundstén
Palstalla kirjoittaja paljastaa ihailunsa kohteen.
