Olen joskus ajatellut, että kaikki, mitä olen tehnyt tai nähnyt on aivan yhtä typerää kuin ruotsalaisen The Soundsin biisit. Sanoitukset ovat soineet päässäni yli kymmenen vuotta omaperäisinä kuin esipuberteettisen päiväkirjamerkinnät: yeah yeah yeah, no no no, home is where your heart is.
Lyriikat sopivat kaikkeen, mitä olen niiden tahdissa saanut aikaan: olen kaatunut ostoskärryillä aamuöiselle asvaltille Black cat -pullon päälle (always stay cool), polttanut osan tukastani (I feel fine), pikavalinnut itkunsekaisia puheluita jonkin sortin poikaystävälle (we need to talk, nothing too serious) ja heti perään äidille (better off dead) sekä tuhrinut syväluotaavia määritelmiä itsestäni ruutuvihkoihin (it`s how you learn how you really are).
Jossain vaiheessa minulle alkoi käydä selväksi: kun kierii stringit vilkkuen Tähtärin puoliroutaista mäkeä alas (like a lady), se ei näytä samalta kuin Harmony Korinen elokuvissa.
Silti olen ollut ihan yhtä lapsellinen: halunnut näyttää Aaliyahilta (you should have seen me yesterday) ja sanonut ei, koska poika käytti puuteria (I never thought I’d say this to you).
Mikään ei näytä kovin ainutlaatuiselta tai edes vähän järkevältä, mutta kaiken saa kuulostamaan siltä taustamusiikilla (I might never be the same again).
Teksti: Aurora Rämö
Kuvitus: Antti Grundstén
Palstalla kirjoittaja paljastaa ihailunsa kohteen.
