Essi Mäkelä asettaa kaalinpään olohuoneeseensa kokoontuneen piirin keskelle ja istuutuu. Kaali on nahistunut, väsyneen näköinen. Se oli sitä jo ostettaessa, mutta varsinkin nyt.
Kaalilla on ollut pitkä päivä. Se on kulkenut ratikan kyydissä ympäri kantakaupunkia. Sitä on ihailtu ja kosketeltu. Eräs ohikulkija intoutui jopa suutelemaan sitä.
Sen jälkeen se on kuljetettu Essi Mäkelän asuntoon Hermanniin, jossa sitä nyt palvotaan. Paikalla on viisi diskordianistia, sillä viisi on diskordianistien pyhä luku, ja he ovat suorittamassa lolkaali-rituaalia, sillä kaali on pyhä.
Essi Mäkelä kumartaa kaalille ja aloittaa lolkaali-mantran. Muut yhtyvät hoilotukseen:
”Lolkaali, lolkaali, lolkaali.”
Mäkelä jättää paikkansa piirissä, lähestyy kaalia ja kurkistaa ylimmän lehden alle. Siellä on kastepisara. Hän repäisee palan irti, asettaa sen päälaelleen hatuksi, repäisee irti vielä toisen palan ja maistaa.
Mantraa toistetaan yhä kiihtyvällä tahdilla.
Joku alkaa nauraa, kohta nauravat kaikki.€¨ Onko tämä oikeaa uskonnonharjoitusta vai vitsi? Riippuu siitä, keneltä kysytään.
Suomessa on yli tuhat uskonnollista yhteisöä, mutta valtion silmissä niistä virallisia on yhteensä vain 83.
Valtion- tai kansankirkkoja – nimitys riippuu vähän siitä keneltä kysyy – on kaksi, evankelisluterilainen ja ortodoksinen kirkko. Niillä on lain takaama erityisasema, esimerkiksi oikeus verottaa jäseniään sekä velvollisuus huolehtia hautausmaista.
Loput 81 virallista uskontoa ovat rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia, joista suurimpia ryhmiä ovat Jehovan todistajat, vapaakirkko, katolinen kirkko sekä helluntaikirkko. Kolmannes näistä yhdyskunnista on kristillisiä, kolmannes islamilaisia ja loput ovat buddhalaisia, hindulaisia tai juutalaisia.
Entäs ne muut noin yhdeksänsataa? Joko ne eivät ole hakeneet virallisen uskonnon asemaa tai hakemus on hylätty, koska ne eivät ole asiasta päättävän lautakunnan mielestä mitään sellaista, mitä uskonnolla on totuttu tarkoittamaan.
Eli jotain, mikä muistuttaa kristinuskoa.
Olympos -vuorella pidettiin hulppeita häitä, joiden isäntänä hääräsi itse ylijumala Zeus.
Kaaoksen ja epäjärjestyksen jumalatar Discordia ei ollut saanut kutsua juhlaan. Siitä vimmastuneena hän hautoi kostosuunnitelmaa ja keksikin sellaisen. Loukkaantunut jumalatar loi kultaisen omenan, jonka päälle hän kirjoitti yhden sanan: kauneimmalle. Kesken hääpitojen hän heitti omenan juhlaväen keskelle. Se sai aikaan sekasorron. Turhamaiset Afrodite, Hera ja Ateena olivat kaikki sitä mieltä, että omena oli selvästi tarkoitettu juuri heille. Kolmikon välille syntyi riita, joka muutaman mutkan kautta johti Troijan sotaan.
Tähän asti tarina on kerrottu Homeroksen teoksessa Ilias.
Diskordianistien pyhä kirja Principia Discordia jatkaa tarinaa: sen mukaan omenariitaa hetken seurattuaan Discordia-jumalatar meni nauttimaan hot dogia. Sitten kaaoksen jumalatar katosi tuhansiksi vuosiksi – erään teorian mukaan bordelliemännäksi Brasiliaan – palatakseen vasta viime vuosisadalla.
Principia Discordian kirjoittivat 1950-luvulla Yhdysvalloissa miehet nimeltä Gregory Hill ja Kerry Thornley.
Kaksikon projekti sai alkunsa Thornleyn kirjoittamista runoista, joissa järjestys nousi kaaoksesta. Hill ja Thornley, innokkaat keilauksen harrastajat, keskustelivat runoista yömyöhään kalifornialaisissa keilahalleissa.
Hillin mielestä järjestystä ei ollut olemassakaan, se oli vain ihmisten keksintöä. Todellisuus oli vain järjestykseksi naamioitua kaaosta – senhän tiesivät jo muinaiset kreikkalaiset, joilla oli kaaokselle jumalatarkin, Diskordia, kreikkalaiselta nimeltään Eris.
Miehet kysyivät itseltään: mikä voi olla älyttömämpää kuin palvoa kaaoksen jumalatarta? He tulivat siihen tulokseen, että itse asiassa hyvin moni asia. Ehkä kaaoksen palvomisessa voisikin piillä totuuden siemen.
He kirjoittivat opuksensa, eikä mennyt kauaa, kun kirjan ympärille syntyi uusi uskonto, diskordianismi. Diskordianistien määrää maailmalla ei tiedetä tarkasti, mutta sen arvioidaan liikkuvan kymmenissä tuhansissa.
Yksi heistä on Essi Mäkelä.
Lukioikäinen Essi Mäkelä laskee tuikun maahan järvenpääläisessä metsässä. On elokuu ja yö on pimeä. Pian hänestä tulee wicca.
Mäkelä kuuli wiccalaisuudesta ensimmäisen kerran, kun humaltunut helluntailaisystävä tunnusti, että haluaisi olla wicca. Mäkelä innostui, etsi ohjeet initiaatioon netistä ja suoritti riitin yksin lähimetsässä tuikun valossa.
Essi Mäkelän uskonnollinen tausta on kirjava. Lapsena hän oli kristitty, mutta jo silloin uskonnonharjoitukseen liittyi maagisia piirteitä.
”Rukoilin polvillani, koska ajattelin sen toimivan paremmin, ja luin Raamattua ollessani kipeä, koska ajattelin sen parantavan. Metsässä juttelin metsänhenkien kanssa”, hän sanoo.
Diskordianismiin Mäkelä tutustui lukiossa, kun ruotsalainen poikaystävä esitteli Principia Discordian. Silloin kirja näyttäytyi vain hyvänä vitsinä, mutta lukion jälkeen sen viesti kolahti kunnolla. Wiccasta tuli eklektinen diskordianistinen wicca, lyhyemmin sanottuna diskordianisti, kansantajuisemmin sanottuna hassutteleva noita.
Mäkelän kaulariipuksessa roikkuu viittä elementtiä symboloiva pentagrammi. Lapaluiden väliin on tatuoitu diskordianistien pyhä chao. Se on ympyrä, joka on jaettu aaltoviivalla kahteen osaan, hieman kuin yin ja yang. Mutta chaossa vasemmalla puolella on viisikulmio ja oikealla kultainen omena. Se symboloi ”absoluuttisesti kaikkea, mitä kenenkään tarvitsee koskaan tietää absoluuttisesti mistään ja enemmän”.
Diskordianismi sopii Mäkelän mielestä taustavaikuttajaksi minkä tahansa oman uskonpolun etsintään.
”Diskordianismissa juttu ei ole se kreikkalainen jumalatar, vaan Eris on symboli elämää synnyttävälle kaaokselle. Keskeinen ajatus on, ettei pidä jumahtaa mihinkään sääntöihin”, Mäkelä sanoo.
”Vaikka tavallaan sekin on yksi jumahdus, jos jumahtaa siihen, ettei pidä jumahtaa mihinkään. Ettei kyseenalaisteta kyseenalaistamista”, Mäkelä sanoo.
Paitsi diskordianisti Essi Mäkelä on myös uskontotieteilijä. Hän teki gradunsakin diskordianismista ja jäi sen jälkeen jatko-opiskelijaksi humanistiseen tiedekuntaan.
Välillä häneltä kysytään, miten hän voi tutkia uskontoa, jossa on itse mukana. Kysymys on oikeastaan vähän outo, niinhän myös esimerkiksi kristityt teologian tutkijat tekevät. Ihmistieteilijät tuppaavat tutkimaan asioita, joihin heillä on henkilökohtainen side – Timo Soinikin teki gradunsa Suomen Maaseudun Puolueesta.
Nyt Mäkelä on aloittamassa väitöskirjaa, jossa hän vertailee uusien uskontojen ja pakanauskontojen virallistamisprosesseja Suomessa, Ruotsissa ja Iso-Britanniassa.
Jos Suomessa mielii rekisteröidä uskonnollisen yhdyskunnan, täytyy muotoilla hakemus. Hakemukseen tulee kerätä vähintään kahdenkymmenen täysi-ikäisen perustajajäsenen allekirjoitus. Sitten hakemus jätetään Patentti- ja rekisterihallitukselle, joka pyytää lausuntoa Opetusministeriön asiantuntijalautakunnalta.
Suomessa uusien uskontojen ja pakanauskontojen rekisteröityminen on osoittautunut hankalaksi. Sitä ovat yrittäneet ensin 1990-luvun lopulla skientologit, 2000-luvun alussa wiccat, vuosikymmenen lopulla pastafarit ja viimeisimpinä suomenuskoiset. Asiantuntijalautakunta on hylännyt kaikkien näiden hakemukset.
Pastafarit valittivat kielteisestä päätöksestä ensin hallinto-oikeuteen ja sitten korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jotka molemmat hylkäsivät valituksen. Sen jälkeen pastafarit yrittävät viedä asian oikeuskanslerille ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle, mutta kumpikaan instanssi ei ottanut asiaa käsittelyyn.
Suomen linja on tiukempi kuin verrokkimaiden. Ruotsissa on virallistettu esimerkiksi tiedostojen kopiointia ja jakoa pyhänä pitävien kopimistien yhteisö. Iso-Britanniassa virallisen aseman saivat kelttiläiseen perinteeseen nojaavat druidit.
Suomessa asiantuntijalautakunta tekee päätöksensä uskonnonvapauslain pohjalta. Lain mukaan rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan toiminnan tulee perustua ”uskontun- nustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”
Lain määritelmä on epämääräinen. Missään ei esimerkiksi kerrota, mitä tarkoittavat ”vakiintuneet” toiminnan perusteet. Vakiintuneisuus voi tarkoittaa kymmentä tai viittäkym- mentä vuotta, selkeitä pelisääntöjä ei ole.
Paitsi epämääräinen lain käsitys uskonnosta on myös kapea. Vaikka lakitekstissä ei tarkalleen ottaen sellaista vaatimusta esitetä, yleensä rekisteröitymistä hakevilta uskonnoilta on vaadittu sekä uskontunnustusta että pyhiä kirjoituksia.
Mutta mitä oikeastaan tarkoitetaan esimer- kiksi uskontunnustuksella? Voiko uskontunnustus kuulostaa vaikka tältä:
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen€¨, tunsi hiiltyvän hipiän, katsoi polvensa palavan. Lapaluuta liikahutti, järähytti jalkojansa, sydäntänsä syrjähytti. Muna kuueksi mureni, seitsemäksi sirpaloitui, kahdeksaksi katkieli. Mi munan ylistä kuorta, yliseksi taivoseksi.€¨ Mi munan alista kuorta, alisiksi maailmoiksi.
Ei voi, ainakaan viranomaisten mielestä.
Suomenuskoinen Karhun kansa -yhtei€¨sö ilmoitti hakemuksessaan, että kalevalaisen taruston maailman syntyä kuvaava runo on heidän uskontunnustuksensa. Se ei kelvannut asiantuntijalautakunnalle. Sen lausunnossa todettiin, ettei runo ole sitä, mitä uskontunnustuksella ”yleensä tarkoitetaan”.
Uskontunnustus ja pyhät kirjoitukset eivät kuitenkaan ole arvovapaita tai universaaleja uskonnon tunnusmerkkejä. Ne ovat ominaisia suurille kirjanuskonnoille, kristinuskolle, islamille ja juutalaisuudelle.
Siitä seuraa, että jos haluaa rekisteröidä uskonnollisen yhdyskunnan, on pyrittävä muistuttamaan kristinuskoa tai vähintään jotakin suurista maailmanuskonnoista.
Kenelle tahansa luulisi olevan vaikea tehtävä päättää siitä, mihin yhteisön pitää uskoa, jotta se voidaan katsoa viralliseksi uskonnoksi. Suomessa tämä tehtävä on annettu jo yllä mainitulle asiantuntijalautakunnalle, joka valitaan aina nelivuotiskaudeksi.
Nykyisen lautakunnan kokoonpanosta on päättänyt sisäministeri Päivi Räsänen. Hän valitsi siihen Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan, kirkkososiologi Hanna Salomäen, konservatiivisen Suomen Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajan ja poliittisen historian dosentin Raimo Savolaisen sekä kirkolliskokouksen lainoppineena asiantuntijana toimineen hallintoneuvos Pirkko Ignatiuksen.
Turun yliopiston uskontieteen tutkijan Teemu Tairan mielestä asiantuntijalautakunnan kokoonpano on ongelmallinen. Kyse ei Tairan mukaan ole siitä, etteivätkö nykyiset jäsenet olisi päteviä tehtävässään.
Ongelma on heidän läheinen suhteensa luterilaiseen kirkkoon: jos on tottunut latelemaan kristillistä uskontunnustusta, diskordianistien kaalirituaalit tai karhun kansan runomittaiset uskontunnustukset saattavat vaikuttaa joltain aivan muulta kuin uskonnolta.
Taira ei halua ottaa kantaa siihen, onko esimerkiksi suomenuskossa tai diskordianismissa kysymys uskonnosta sinänsä, tai siihen, ovatko asiantuntijalautakunnan tekemät päätökset oikeita vai vääriä. Mutta päätökset kertovat siitä, että asiantuntijat ymmärtävät uskonnon käsitteen kristinuskon kautta.
Lisäksi asiantuntijalautakunnan kokoonpano näyttää pahalta: ulkopuolisille saattaa syntyä vaikutelma, että evankelisluterilainen kirkko päättää, mikä kelpaa viralliseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi ja mikä ei.
Tairan mielestä Suomen tapa määritellä, onko jokin uskonto virallinen vai ei, pitäisi perin pohjin uudistaa. Koko uskonnon käsitteen poistamista laista voitaisiin hänen mielestään harkita. Silloin ei tarvittaisi asiantuntijalautakuntaa etsimään uskonnon ja ei-uskonnon välistä rajaa.
Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Jussi Sohlberg sanoo, että uskontotieteen määritelmä uskonnolle on lain määritelmää laveampi. Oikeastaan uskontotiede määrittelee uskonnoiksi monet sellaisetkin yhteisöt, jotka eivät halua itse niin tehdä.
”Joissakin yhteisöissä uskontoon liitetään perinteiset kirkot, isot organisaatiot, oppi, jähmeys, auktoriteetti ja vanhoillisuus. Uskontotieteen näkökulmasta nämä yhteisöt ovat uskonnollisia riippumatta siitä, että niiden piirissä puhutaan mieluummin henkisyydestä”, Sohlberg sanoo.
Osa, kuten Karhun kansa ja Suomen vapaa wicca-yhdyskunta, kuitenkin haluaisivat olla virallisesti uskontoja.
Sillä lain näkökulmasta rekisteröityminen takaa erityisaseman.
Vuonna 2006 Kainuun islamilaisen yhdyskunnan moskeijan portaat, ikkuna ja seinä töhrittiin verellä. Kajaanin käräjäoikeus tuomitsi tekijän vahingonteosta ja uskonrauhan rikkomisesta. Myöhemmin Itä-Suomen hovioikeus kumosi tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Perusteena oli se, että Kainuun islamilainen yhdyskunta ei vielä tekohetkellä ollut rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta.
Laki uskonrauhan rikkomisesta koskee vain rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia. Lain mukaan uskonrauhan rikkomisesta voidaan tuomita ihminen, joka ”julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä”.
Siis: diskordianistien pyhää kaalia saa vapaasti pilkata, Jeesusta ei
Myös oikeus saada oman uskonnon opetusta koskee vain virallisen aseman saanei-ta uskontoja: rekisteröidyt yhdyskunnat voivat laatia opetussuunnitelman ja pyytää koulussa oman uskonnon opetusta, mikäli saman kunnan alueella asuu vähintään kolme samaa uskoa tunnustavaa koululaista. Halutessaan viralliset uskonnolliset yhdyskunnat voivat hakea myös vihkimisoikeutta.
Virallistaminen voi olla symbolisestikin tärkeää: esimerkiksi wiccat halusivat virallisen uskonnon aseman voidakseen näyttää epäilijöille, että kyse ei ole saatananpalvonnasta. Virallistamisella saadaan vahvistus sille, että uskonnonharjoituksessa on kyse hyväksyttävästä toiminnasta. Hyväksyttävästä, vaikka välillä vitsikkäästä.
Höpön ja pöpön. Ne ovat olennaisia elementtejä diskordianistien maailmanselityksessä:
”Ennen alkua Olematon kaaos oli tasapainossa unohduksessa ”höpön” ja ”pöpön” vastakkaisen työntövedon välillä. Pikkuhiljaa höpö pääsi voitolle pöpöstä ja syntyi alkuperäinen kaaos ja koska samalla pöpö pääsi häviölle höpöstä, syntyi Kaikkeus”, kuvailee Essi Mäkelä diskordianistien kosmologiaa gradussaan.
Diskordianistien mielestä jokainen ihminen on paavi. Valaistumisen jälkeen sen voi todistaa tulostamalla itselleen netistä paavikortin. Diskordianistit eivät tosin saa uskoa mitään lukemaansa, mutta toisaalta ”NIIN ON KIRJOITETTU! NIIN OLKOON.”
Diskordianismi pyrkii rikkomaan tabuja. Sellaisia kuin että uskonnolle ei saisi nauraa, Viikin autonkumeista muotoiltu gorillapatsas ei olisi kelvollinen pyhiinvaelluskohde tai kaalin- päätä ei voisi palvoa.
”Kyllä voi ja siitä voi saada ihan yhtä hyvät kicksit kuin mistä tahansa rituaalista”, Mäkelä sanoo.
Hänelle diskordianismissa on kyse sekä uskonnosta että vitsistä:
”Olen tosissani, mutten vakavissani.”
Vaikka kyse on myös uskontoparodiasta ja hassuttelusta, taustalla on Mäkelän mukaan vakava maailmanselitys. Se selitys on, että mitään perimmäistä totuutta ei ole.
”Oma ahdistuskin helpottaa, kun tiedostaa, että se ei ole koko totuus tästä maailmasta.” On vain kaaos. Kun tajuaa sen, voi alkaa paaviksi.
€¨Ja diskordianistiksi ryhtymiseen, siis valaistumiseen, liittyy yksi pieni sääntö: valaistumista seuraavana perjantaina syötävä yksi nakkisämpylä. Ilman sämpylää.
Teksti: Tuija Pyhäranta
Kuvat: Katri Naukkarinen
