”Aion silpoa jokaisen ihmisen ja ommella miljoonia käsivarsia yhteen tehdäkseni niistä lipun”, nuori mies miettii.
”Sitten heilutan lippua auringon päällä, ja silloin kaikki vaihtaa väriä. Maa on typerä. Aion polttaa sen sileäksi.”
”Yhyy, olen niin surullinen.”
Ote on chicagolaisen Sam Pinkin vasta suomennetusta proosarunoteoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen. Kirja on täynnä surrealistisia runotarinoita, joissa kertoja haaveilee väkivallasta.
Mutta sävy ei ole provosoiva. Se on surullinen. Pink näyttää liioittelevilla väkivaltafantasioilla, miltä tuntuu olla masentunut, yksinäinen ja turta nuori mies.
Perinteisen kerronnan sijaan Pinkin välineenä on alitajunnasta ammentava surrealismi ja absurdi liioittelu.
Sillä joskus paras tapa puhua suoraan on puhua vinoon.
Ja joskus se on ainoa mahdollinen tapa.
Yksi mieluisimmista vessakirjoistani on venäläisen Daniil Harmsin Sattumia -kokoelma. Se on absurdin lyhytproosan klassikkoteos, täynnä sekopäisiä kohtaamisia 1920-luvun Neuvostoliitosta.
Kokoelmassa on esimerkiksi neljän kappaleen pituinen tarina putoilevista mummoista.
Ensimmäinen baabuska tippuu parvekkeelta ”liiallisen uteliaisuutensa vuoksi”. Sitten putoaa toinen, kolmas, neljäs, viides.
”Kun kuudes mummo putosi ikkunasta, kyllästyin katselemaan niitä ja menin Maltsevin torille, missä kuulemma joku oli antanut sokealle villaisen shaalin.”
Loppu.
Harmsia voi lukea pelkkänä hassutteluna. Sellaisenaankin se ansaitsee olemassaolonsa ja asemansa. Hyvää vessakirjallisuutta.
Mutta pöntöllä istuessaan saattaa muistaa, että Harms kirjoitteli juttujaan diktatuurissa, jossa ainoa hyväksytty tyylisuuntaus oli sosialistinen realismi.
Pökäle muljahtaa pönttöön, kylmä vesi läimäisee persposkelle.
Harmsin todellisuudessa mummoja ei ehkä pudoteltu parvekkeilta, mutta Siperianjuna pudotteli kyllä liian uteliaita vankileireille.
Ainoa mahdollinen tapa puhua siitä oli surrealismi.
Mutta mitä ovat ne nykyajan aiheet, joita absurdilla liioittelulla voi käsitellä? Hätkähdyttämistä hätkähdyttämisen vuoksi on turha yrittää. Väkivallalla mässäily ei tunnu missään näinä aikoina, joina internetin silmä näkee ja näyttää niin paljon kamaluutta kuin vain haluaa nähdä.
Niinpä Sam Pink nimenomaan näyttää, miltä yksinäisyys ja passiivisen turta masentuneisuus nykymaailmassa tuntuu. Hän näyttää, mitä miettii nuori mies, josta mikään ei tunnu miltään – ja saa sen tuntumaan vaikuttavalta, kauniilta.
Toinen kevään kirja, joka lankeaa absurdin lyhytproosan genrelaariin, on esikoiskirjailija Juhani Karilan Gorilla. Karila käsittelee päättömissä novelleissaan esimerkiksi ihmisen ja luonnon suhdetta.
Eräässä tarinassa maatilalla asuu murhaajakana. Uljaat taistelijat toisensa jälkeen yrittävät tappaa kotkottajan, mutta se surmaa niistä jokaisen. Voittamaton kana itse suree kohtalon omaista kykyään murhaamiseen ja yrittää hukuttaa tuskaansa kylän kapakassa.
Lukijalle herää kysymyksiä nykyihmisen suhteesta kanoihin tai eläimiin ylipäätään.
Huomaammeko olevamme murhaajia? Tajuammeko edes surra sitä?
Onneksi Karilan novelli ei esitä näitä kysymyksiä suoraan, ei oikeastaan lähellekään. Sen esittelemä maailma on niin absurdi, että moisille kysymyksille ei siellä ole minkäänlaista sijaa.
Ja juuri siksi niitä ei voi olla miettimättä.
Naurettavan sekoilun kautta vaikeimmat ja kipeimmät kysymykset pääsevät kuin huomaamatta hiipimään tajuntaamme.
Absurdia lyhytproosaa syytetään usein helppoudesta, lapsellisuudesta ja kertakäyttöisyydestä.
Moni kriitikkoystäväni on herjannut Pinkin ja Karilan kirjojen olevan tunne-elämältään teini- ikäisen tasolla. Missä ovat uskottava maailma ja samastuttavat henkilöhahmot, he kysyvät.
”Nehän ovat loppujen lopuksi kirjallisuudessa se pihvi”, eräs heistä sanoo.
Pinkin tekstit ovat kieltämättä huonoimmillaan pelkkiä huonoja vitsejä. Ja Karilan kohdalla sitä saattaa tuhahtaa: oletatko sinä kirjailija oikeasti minun niin kamalasti innostuvan siitä, että panet hassun taidekoulun opettajaksi ihmisen sijaan gorillan?
Sillä eikö kirjallisuuden pihvi tosiaankin ole psykologisesti tarkkanäköiset, uskottavat henkilöhahmot, jotka elävät edes suurin piirtein samassa maailmassa kuin me lukijatkin?
Onhan hampurilaisessakin pihvi oltava, eihän se muuten mikään hampurilainen ole! Pihvi! Pahanhajuisesta teurasolennosta koneellisesti jauhettu ruskea jötikkä. Tutun, ennalta-arvaamattoman, vuodesta toiseen saman reseptin mukaan maustettu, rasvassa paistettu suolapommi.
No enpä tiedä. Jotenkin tylsää. Ällöttävää.
Oikeastaan aika absurdia.
Teksti: Erkka Mykkänen
Kuva: Nick Tulinen
