Tutkija Lauri Holappa kirjoitti kolumnissaan viime Ylioppilaslehdessä meistä toimittajista.
”Keskeisimpiä yhteiskunnallisia valtasuhteita ja muutosprosesseja ei voida typistää tapahtumiin”, Holappa kirjoittaa, ja siinä hän on tietenkin ihan pirun oikeassa.
Holapan mielestä tutkivat toimittajat nauttivat ansaitsematonta arvostusta. Matti Vanhasen lautakasan jälkeisen kriittisen journalismin arvonnousun keskellä hänelle on jäänyt epäselväksi, mitä uutta yksittäisiin tapahtumiin keskittyvät toimittajat ovat paljastaneet yhteiskunnasta. Paljastuksethan ovat banaalin itsestään selviä: ay-liike rahoittaa vasemmistoa, yritysjohtajat oikeistoa!
Lauri hyvä – ajattelin sinutella, koska olemme joskus juoneet yhdessä kaljaa jonkun parvekkeella – arvaa, mitä tapahtuu, kun toimittaja yrittää kirjoittaa vaikeista asioista? Meidän pitää soittaa tutkijalle. Itsehän olemme yleensä vain vaivaisia ylioppilaita, joille pakoon lyllertävän Arto Merisalon perässä juokseminen voi ihan oikeasti olla älyllisesti kunnianhimoinen hetki.
Lainaan vähän kolumnisi muotoa, kun totean, että harva ammattikunta on jakautunut yhtä selvästi tunnistettaviin arkkityyppeihin kuin yhteiskuntatieteilijät.
Kaikki tuntevat ryhmän ”päivystävä dosentti”. Heistä puhuminen on tylsää. Ei jatketa siitä tässä. Suurin ryhmä koostuu fornikoivista ja selkäänpuukottavista tutkijoista, joista moni periaatteessa osaisi tehdä merkittävää tutkimusta. Heiltä kuluu kuitenkin niin paljon aikaa huonoon elämään ja kollegoiden vasemmisto- tai oikeistosympatioiden arvuutteluun, etteivät he ehdi työskennellä.
Merkillisin kaikista tutkijaryhmistä ovat jäätyvät tutkijat. Heillä on sanottavaa maailmasta, ja usein he tutkivat hyvin tärkeitä aiheita. Heidän tragediansa on se, että jos vieras ihminen kysyy heiltä jotain, he menevät ihan lukkoon.
Ulkopuolisen tarkkailijan silmissä fornikoivat ja jäätyvät tutkijat ovat hyvin lähellä toisiaan. He eivät halua tekemisiin ulkomaailman kanssa. He ärhentelevät, jos heille yrittää puhua.
Viime keväänä teimme Ryhmäteatteriin Eduskunta-näytelmää, jossa yritimme selittää ex-pääministerin lautakasan taakse kätkeytyviä korruption ja salailun rakenteita. Sain korvaamatonta apua muutamilta kansalaisjärjestöjen ja valtion laitosten tutkijoilta. Mutta yliopistotutkijat? Voi saatana.
En puhu koko työryhmän puolesta, mutta omassa työssäni yliopistotutkijoiden kontribuutio rajoittui jälkikäteisiin baari-interventioihin, joissa tähdennettiin korruptiosta puhumisen olevan tyhmien hommaa. Asianhan pitäisi olla jo kaikkien tiedossa, ja korkeintaan joku umpidorka toimittaja luulisi keksineensä jotain uutta siitä kirjoittaessaan – saati kuvittelisi vaikuttavansa teksteillään johonkin tähdelliseen.
Selitä, Lauri, ylioppilaalle. Nämä vaalirahoitukseen, asuntokauppoihin ja rakennusliikkeisiin liittyvät kuviot ovat ilmeisesti olleet sinullekin tuttuja jo pitkään. Miksi ette piru vie kertoneet meille muille?
Sanat Hanna Nikkanen
