”170 hakemusta on jo tullut, ja ihan kaikkia emme ole vielä edes saaneet”, vastattiin pian valmistuvalle valtiotieteilijäkaverilleni, joka soitti toiveikkaana työhakemuksensa perään. Tiedottajaksi mieli muutama muukin. Toinen kaverini on hakenut parin kuukauden ajan jokaista työpaikkaa, jonka nimessä on suunnittelija ja koordinaattori – turhaan.
Ensimmäisen oman alan työpaikan saaminen on useille tuskaa, mutta ankeimpia ”lähetin sata hakemusta, ja kukaan ei soittanut” -itkuvirsiä ei kannata uskoa. Helsingin yliopiston tuoreen selvityksen mukaan viiden vuoden päästä valmistumisesta vain 1,4 prosenttia maistereista oli työttömänä. Työttömyyttä heistä oli kokenut yli neljännes jossain vaiheessa uransa alkuaikoina. Se on inhottavaa, mutta tilastojen valossa väliaikaista.
Akateemisen työttömyyden kasvusta on puhuttu koko 2000-luku. Synkistä otsikoista huolimatta korkeakoulutettujen työttömyysaste on pysytellyt pitkään 3,5-4 prosentissa, viime vuoden aikana se jopa laski. Verrattuna kokonaistyöttömyysasteeseen, joka oli viime vuoden lopussa 7,6 prosenttia, koulutus kannattaa edelleen. Hoiva vetää erityisesti: farmaseuttien, lastentarhanopettajien ja hammaslääkärien keskuudessa vallitsee lähes täystyöllisyys.
Mä valmistun työttömäksi -mantran hokemiseen ei kannata tuhlata energiaa, vaikka työnhaku tuntuisi kivikkoiselta. Viiden vuoden päästä valmistumisesta yli 70 prosentin työ vastasi yliopiston selvityksen mukaan koulutuksen vaatimustasoa. Lähes 15 prosentin mukaan se oli jopa omaa koulutustasoa vaativampaa. Opiskeluajan vaatemyyjän tai vartijan työt tuskin jatkuvat loppuelämää, vaikka niitä joutuisi hetken tekemään valmistumisen jälkeen. Meiltä vaaditaan enemmän sinnikkyyttä ja määrätietoisuutta työelämään rantautumisessa kuin hyvinä aikoina valmistuneilta edeltäjiltämme.
