Kumppanin viestien tarkistamista, sosiaalisen median kontrollointia, jatkuvia mustasukkaisia syytöksiä. Asiatonta viestittelyä tai muuta vahingollista toimintaa verkossa.
Digitaalinen lähisuhdeväkivalta on viime vuosien uusi ilmiö.
Sen on todistanut myös pitkän linjan psykologi, psykoterapeutti ja seksuaaliterapeutti Marjo Tossavainen, joka on työskennellyt YTHS:llä yli 20 vuotta. Säännöllisesti Tossavainen tapaa opiskelijoita, jotka ovat kohdanneet väkivaltaa jossain kohtaa elämäänsä. Tavallisesti väkivallan tekijä on sukulainen, seurustelukumppani tai deitti, siis jo entuudestaan tuttu ihminen, harvemmin täysin vieras.
Tossavainen työskentelee YTHS:n seksuaalineuvontatiimissä. Hänen asiakkaistaan noin kaksi kolmasosaa on seksuaaliväkivaltaa kokeneita naisoletettuja opiskelijoita. Loput, noin kolmasosa, ovat miesoletettuja sekä perinteisen cis-valtarakenteen ulkopuolelle sijoittuvia opiskelijoita. Miesoletetuista lähes kaikki hakevat apua seksiaddiktioon.
Tossavaisen vastaanotolle on tullut esimerkiksi intiimissä suhteessa olleita opiskelijoita, jotka ovat lähettäneet kumppanilleen paljastavia kuvia. Kun suhde päättyy, ex-kumppani alkaakin kiristää ja uhkaa lähettävänsä kuvia eteenpäin.
Iso osa opiskelijoista ei hae suoraan apua koettuun väkivaltaan vaan muihin mielenterveyden oireisiin, kuten ahdistukseen, masennukseen ja paniikkikohtauksiin. Mutta kun menneitä elämänvaiheita aletaan käymään läpi, voikin käydä ilmi, että opiskelija on kokenut väkivaltaa. Ammattilaisen kanssa hän pääsee sanoittamaan ehkä ensi kertaa kokemuksiaan. Tossavaiselta kohtaaminen vaatii erityistä sensitiivisyyttä.
Aikuiset tuntuvat ajattelevan, ettei nuorten seurustelusuhteissa voi olla oikeaa parisuhdeväkivaltaa.
Lähisuhdeväkivalta on sukupuolittunut ongelma Suomessa. Enemmistö sen uhreista on naisia.
Vuonna 2024 viranomaisten tietoon tuli 13 000 pari- ja lähisuhdeväkivaltarikosta. Täysi-ikäisistä uhreista 74 prosenttia oli naisia, kun taas epäillyistä 75 prosenttia oli miehiä. Läheskään kaikkea lähisuhdeväkivaltaa ei ilmoiteta viranomaisille.
Aikuisten kokemaa lähisuhdeväkivaltaa on tutkittu Suomessa huomattavasti enemmän kuin muiden ikäryhmien kokemuksia. Nuorista on saatavilla jonkin verran tietoa, mutta opiskelijat jäävät tutkimuksen katveeseen. Siksi ilmiön yleisyydestä ja muodoista on vaikea esittää tarkkoja arvioita.
Maailmalla opiskelijoiden kokemaa lähisuhdeväkivaltaa on tutkittu enemmän. Tuoreen portugalilaistutkimuksen mukaan opiskelijat kokevat yleisimmin henkistä väkivaltaa. Usein väkivalta on kaksisuuntaista, eli parisuhteen molemmat osapuolet sekä kokevat että tekevät väkivaltaa. Tutkimus osoitti myös, että miehet myönsivät useammin syyllistyneensä seksuaaliseen pakottamiseen.
Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa taas selvisi, että lapsuudessaan väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä tai laiminlyöntiä kokeneet opiskelijat kohtasivat lähisuhdeväkivaltaa selvästi muita todennäköisemmin.
Tampereen yliopisto toteutti vuonna 2023 ensimmäisen suomalaisen kyselytutkimuksen, jossa tutkittiin nuorten seurustelusuhteissa koettua väkivaltaa. Kysely oli suunnattu peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille sekä lukiolaisille ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskeleville eri puolilla Suomea.
Tutkimuksen mukaan nuorilla oli monenlaisia väkivaltakokemuksia jo ensimmäisissä seurustelusuhteissaan, ja kokemukset myös kasautuivat samoille nuorille.
Nuoret kertoivat hyvin suoraan siitä, mitkä asiat vaikeuttavat väkivallasta puhumista ja siihen puuttumista, sanoo hankkeessa mukana ollut nuorisotutkimuksen professori Päivi Honkatukia Tampereen yliopistosta.
Hänen mukaansa nuoret kokivat, että aikuiset eivät suhtaudu heidän ongelmiinsa vakavasti. Aikuiset tuntuvat ajattelevan, ettei nuorten seurustelusuhteissa voi olla oikeaa parisuhdeväkivaltaa, jos nämä eivät asu yhdessä.
”Aikuisten vähättelevä asenne voi vaikuttaa niin, ettei nuori hae apua, koska hän on sisäistänyt aikuisten ajattelun. Nuori voi myös ajatella, että muut suhtautuvat häneen vähättelevästi”, Honkatukia sanoo.
Hän painottaa, että nuoret eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. Suhtautumiseen vaikuttaa paljon esimerkiksi se, jos on jo lapsuudesta lähtien kokenut väkivaltaa.
”Jos näin on, väkivallasta on voinut tulla normaali osa elämää. Silloin ei edes välttämättä ajatella, että tässä on mitään erikoista.”
Toisaalta väkivalta voi olla täysin vierasta ja nuori saattaa kohdata sitä ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa. Kokemuksesta voi olla silloin vaikea puhua, koska siihen voi liittyä häpeää.
Häpeä ja syyllisyys toistuvat joka päivä opiskelijoiden puheessa myös YTHS:n Tossavaisen vastaanotolla. Hän kuvailee niitä massiivisiksi trauman tuottamiksi tunteiksi, jotka kuuluisivat väkivallan tekijälle mutta jotka jäävätkin uhrille.
”Nuorelle uhrille kokemus on vielä voimakkaampi. Hän saattaa ajatella, ettei kukaan muu ole kokenut vastaavaa tai joutunut tällaiseen väkivaltatilanteeseen”, Tossavainen sanoo.
Nuori saattaa kokonaan sulkeutua ja ajatella, ettei kerro tapahtuneesta kenellekään. Silloin Tossavainen yrittää selittää, että häpeä ja syyllisyys ovat trauman tuottamia oireita, jotka saavat tuntemaan, että lähisuhdeväkivalta olikin oma vika.
Tossavainen sanoo, että jo muutamia vuosia vanhemmat opiskelijat saattavat suhtautua koettuun väkivaltaan aivan toisella tapaa. 25-vuotias opiskelija voi ymmärtää jo hyvin eri lailla, mistä on kyse, ja että hän ei ole syypää tapahtuneeseen.
Vastaanotolla asiaa työstettäessä on iästä riippumatta tavoitteena, että nuoren luonnolliset tunteet pääsisivät esille.
”Silloin sieltä tulee suru ja pettymys, inho ja katkeruus, jotka ovat niitä tavallaan aitoja tunteita, joita uhrin kuuluukin kokea.”
Päivi Honkatukia on tutkinut viime aikoina 15–30-vuotiaiden ajatuksia nuorten mielenterveyskriisistä. Keskusteluissa on noussut esiin sukupuolittunut väkivalta, sekä lähisuhteissa että muualla. Monet nuorista kokevat hänen mukaansa painetta selviytyä näistä kokemuksista yksin.
Asioista ei ole helppo puhua ulkopuolisille, eivätkä nuoret juuri luota järjestelmän kykyyn auttaa väkivaltaa kokenutta. Tilanteen taustalla on monia syitä, joista yksi voi liittyä Suomessa vallitsevaan varhaisen itsenäistymisen ideaaliin.
”Nuorena itsenäistyminen, uusien asioiden kokeileminen ja omillaan pärjääminen on suomalaisnuorille todella tärkeää. Mutta väkivaltaa kohdattuaan nuori syyttää itseään tilanteeseen joutumisesta, minkä taustalla on vanhoja uhria syyllistäviä ajatusmalleja”, Honkatukia sanoo.
”Tilanne aiheuttaa myös häpeää, joka hiljentää ja vaientaa. Tässä tilanteessa voi olla vaikeaa kertoa kokemuksista edes läheisille, kuten vanhemmille.”
Todella moni opiskelija jättää ilmoittamatta kokemastaan väkivallasta, koska tietää rikosprosessin olevan valtavan pitkä.
Varsinkin monet nuoret naiset kokevat, että tyttöjen ja naisten kohtaamaan väkivaltaan ei suhtauduta yhteiskunnassa vakavasti, Honkatukia kertoo. Samaan aikaan väkivallan koetaan olevan arvaamatonta: kuka tahansa voi joutua kohteeksi. Esimerkiksi Valkeakosken järkyttävä raiskausmurha on herättänyt paljon tällaista keskustelua.
Nuorten puheenvuoroista kuultaa myös pettymys rikosoikeuteen. Rikosprosessit ovat hyvin pitkiä eikä ole taattua, että uhri saa oikeutta. Samasta on huolissaan Tossavainen, jonka mukaan todella moni opiskelija jättää ilmoittamatta kokemastaan väkivallasta siksi, että tietää rikosprosessin olevan valtavan pitkä.
”Meidän oikeuslaitoksemme tarvitsisi paljon enemmän resursseja. On todella valitettavaa, että oikeusjutut venyvät 2–3 vuoteen. Jää epäselväksi, tuleeko syytettä ja milloin oikeudenkäynti koittaa”, hän sanoo.
Toisaalta Tossavainen kertoo havainneensa suuren muutoksen siinä, miten väkivaltaan, myös seksuaaliväkivaltaan, nykyään suhtaudutaan. Kun asiasta puhutaan julkisesti ja nuorille on tarjolla enemmän tietoa, on helpompi tunnistaa, mikä kaikki on lähisuhdevaltaa.
Uutta on myös se, että nuoret uskaltavat itse tulla puhumaan suoraan väkivallasta. Aiemmin opiskelijat eivät välttämättä ole tunnistaneet kokemuksiaan väkivallaksi tai hakeneet apua häpeän, tietämättömyyden tai sosiaalisen stigman vuoksi.
Asenteet väkivaltaa kohtaan ovat muutamassa vuosikymmenessä merkittävästi muuttuneet, vahvistaa myös Honkatukia. Hänen mukaansa Suomessa on pitkään vallinnut ajattelu, että yksityisessä elämänpiirissä tapahtuva väkivalta on ”ihan normaalia”.
”Mies saa kotona kurittaa naisia ja lapsia. Tällainen väkivalta on tullut valtion, rikosoikeuden ja kriminalisoinnin piiriin myöhemmin. Tässä on tapahtunut iso muutos.”
Esimerkiksi avioliitossa tapahtuva raiskaus kriminalisoitiin Suomessa vasta vuonna 1994. Aiemmin ajateltiin, että aviomiehellä on oikeus saada seksiä niin halutessaan.
Honkatukian ja Tossavaisen mukaan suostumusperusteisen lainsäädännön ja lisääntyneen julkisen keskustelun myötä seksuaaliväkivallan ilmoitukset poliisille ja viranomaisille ovat lisääntyneet. Kasvanut ilmoitusten määrä ei välttämättä tarkoita sitä, että väkivalta olisi lisääntynyt, vaan sitä, että tapaukset tunnistetaan paremmin, niihin suhtaudutaan vakavammin ja että uhrit hakevat herkemmin apua.
Erilaiset järjestöt ja tukipalvelut ovat tukeneet tätä kehitystä. Myös vuonna 2017 maailmanlaajuiseksi someilmiöksi levinnyt MeToo-liike on vaikuttanut keskusteluilmapiiriin.
Honkatukian mielestä on mielenkiintoista, että Suomi nähdään yhtenä maailman tasa-arvoisimpana maana ja silti meillä raportoidaan näin paljon väkivaltaa. Esimerkiksi EU:n perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan Suomi on EU:n turvattomin maa naisille. Toisaalta tehtyä tutkimusta on kritisoitu puutteelliseksi. Kyselyn toteutuksessa oli suuria eroja ja vastausprosentit vaihtelivat huomattavasti maiden välillä.
”Voisin ajatella myös niin, että kun me Suomessa ajattelemme olevamme tasa-arvoisia, niin tällainen ajattelu rohkaisee tuomaan esiin väkivaltakokemuksia ja problematisoimaan niitä”, Honkatukia sanoo.
Nuorten ja opiskelijoiden kokemaan lähisuhdeväkivaltaan voidaan asiantuntijoiden mukaan puuttua lisäämällä laadukasta seksuaali- ja sukupuolikasvatusta sekä tasa-arvotyötä.
Avoin keskustelukulttuuri estää väkivallan normalisointia ja auttaa käsittelemään uhrikokemuksiin liittyviä vaikeita tunteita sekä saamaan tukea. Esimerkiksi seksuaalinen suostumus on tärkeä periaate seksuaalisessa vuorovaikutuksessa, mutta se ei ole itsestäänselvyys vaan edellyttää yhteistä keskustelua.
Sekä väkivallan tekijä että kokija tarvitsevat apua ja tukea.
Yhteiskunnan tasolla on panostettava nuorten hyvinvointipalveluihin yhtä lailla kuin koulutuspolkuihin. Oppilaitoksissa nuorilla tulisi olla mahdollisuus puhua turvallisesti vaikeista kokemuksistaan ja saada niihin apua. Myös korkeakoulujen tulisi tarjota matalan kynnyksen tukea väkivallan uhreille, lisätä tietoisuutta lähisuhdeväkivallasta ja rakentaa turvallisempaa opiskelijayhteisöä.
Nuorten kokema väkivalta seurustelusuhteissa on otettava vakavasti eikä sitä saa vähätellä. Nuoret ovat nuoruuden epäoikeudenmukaisuuksien parhaita asiantuntijoita, minkä vuoksi heitä on tärkeää kuunnella. Tämä edellyttää, että on riittävästi luotettavia tahoja ja ihmisiä, joilla on aikaa ja kiinnostusta siihen.
Sekä väkivallan tekijä että kokija tarvitsevat apua ja tukea. Marjo Tossavainen muistuttaa, että monesti väkivalta on ylisukupolvista. Hänen mukaansa pitäisi puhua julkisesti enemmän siitä, että esimerkiksi jotkut lapsuuden kokemukset voivat ajaa ihmisen väkivaltatekoihin, joita myöhemmin aidosti katuu.
”Väkivallan tekijä ei ole ehkä saanut apua, vaikka hän ehdottomasti tarvitsisi sitä. En pyydä hyväksyntää teoille, mutta jonkinlaista ymmärrystä”, hän sanoo.
”Väkivaltaisen käytöksen sijaan ihmisen tulisi hallita omaa käytöstään, jos hän tunnistaa itsessään väkivaltaisia impulsseja.”
Suomessa järjestöillä on korvaamaton rooli väkivallan vastaisessa työssä, joten niiden toiminta on turvattava riittävällä rahoituksella jatkossakin. Petteri Orpon hallitus on kuitenkin esittänyt leikkaavansa vuosina 2024–2027 sote-järjestöjen valtionavustuksista yhteensä 140 miljoonaa euroa. Leikkauksien seurauksena esimerkiksi turvakotien, kriisipuhelinten tai väkivallan uhrien tukipalveluiden määrää voidaan joutua vähentämään.
Nuoruuden aikana tutustutaan ensimmäistä kertaa seurusteluun, seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin, etsitään omaa paikkaa ja itsenäistytään. Päivi Honkatukian mukaan tutkimukset osoittavat, että nuoruudessa koetuilla asioilla voi olla syvällinen vaikutus siihen, miten ihminen oppii luottamaan muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Siksi väkivaltakokemuksen kanssa yksin jääminen voi olla nuorelle erityisen haavoittavaa.
Samalla Honkatukia painottaa, ettei väkivallan kokeminen tarkoita, että ihminen olisi pysyvästi rikki. Olennaista on, että apua on saatavilla, kokemusta voidaan käsitellä ja sen yli päästään. Jokaisella on oikeus elää turvassa ja ilman pelkoa – se on perusoikeus, joka kuuluu kaikille.
Lähisuhdeväkivallan yleisyys Suomessa
Lähisuhdeväkivalta on väkivaltaa, jossa tekijä ja väkivallan kokija ovat keskenään läheisessä suhteessa. Se on kattotermi perheväkivallalle ja parisuhdeväkivallalle, joka taas tarkoittaa väkivaltaa nykyisessä tai entisessä parisuhteessa.
16–74-vuotiaista suomalaisnaisista 34 prosenttia ja 18–74-vuotiaista miehistä 18 prosenttia on joskus kokenut fyysistä väkivaltaa kumppaninsa taholta. Seksuaaliväkivaltaa on kokenut 43 prosenttia naisista ja 12 prosenttia miehistä.
Seurustelusuhteissa olleista 16–17-vuotiaista tytöistä miltei puolet on ehtinyt kohdata henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa kumppaninsa taholta.
Lähisuhdeväkivalta on väkivaltaa, jossa tekijä ja väkivallan kokija ovat keskenään läheisessä suhteessa. Se on kattotermi perheväkivallalle ja parisuhdeväkivallalle, joka taas tarkoittaa väkivaltaa nykyisessä tai entisessä parisuhteessa.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret kokevat selvästi enemmän seksuaalista häirintää, väkivaltaa ja kaltoinkohtelua sekä kotona että kodin ulkopuolella kuin muut nuoret.
Lähteet: Tilastokeskus, Terve Suomi 2023, Kouluterveyskysely 2019–2023, Naisten Linja
Väkivallan erilaiset muodot
Henkinen väkivalta on yleisin lähisuhdeväkivallan muoto. Se voi olla esimerkiksi kontrollointia, vähättelyä tai uhkailua.
Seksuaaliväkivalta loukkaa ihmisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Sitä on esimerkiksi fyysinen väkivallanteko kuten raiskaus tai seksuaalinen häirintä.
Fyysinen väkivalta kohdistuu toisen kehoon ja koskemattomuuteen. Se saattaa alkaa pienistä teoista, mutta usein pahenee ajan myötä ja toistuu sykleissä.
Digitaalinen väkivalta tarkoittaa kontrollointia, häpäisemistä, pelottelua, eristämistä tai rankaisemista digilaitteiden, sovellusten ja somen avulla.
Taloudellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, jolla pyritään kontrolloimaan toista talouden keinoin.
Uskonnollinen väkivalta on noussut julkiseen keskusteluun vasta viime vuosina. Siitä ovat kertoneet eritoten herätysliikkeiden piirissä kasvaneet nuoret.
Lähde: Naisten Linja
