Miksi ihminen päätyy opiskelemaan eläinlääketieteelliseen?
Ainakin Elli Valtonen oli kiinnostunut eläimistä. Hän on sellainen, jota luonnehditaan eläinrakkaaksi. Valtonen oli hakenut aiemmin itselleen Tallinnasta rescuekoiran ja toisenkin. Tarhan eläimet jäivät vaivaamaan. Ne olivat likaisia, nälissään ja varuillaan. Valtosen toisesta koirasta löytyi myöhemmin röntgenkuvassa ilmakiväärin luoteja.
Se oli ensimmäinen motiivi hakea eläinlääkikseen.
Eläinten lisäksi Valtosta kiinnostivat pääsykokeet. Aiemmin hän oli päässyt opiskelemaan tanssia Amsterdamiin ja sitten uskontotiedettä ja filosofiaa Turkuun.
”Olen parhaimmillani pääsykokeen kaltaisissa tilanteissa”, hän sanoo.
Mitä isompi ja vaikeampi tentti, sen parempi: valtavia määriä tietoa, rajallisesti aikaa!
Eläinlääketieteellisessä oli kunnolliset pääsykokeet. Valtonen pääsi sisään ensimmäisellä haulla.
”Koin, että voin auttaa eläimiä enemmän, jos olen eläinlääkärin ammatissa. Tai kuvittelin voivani.”
Elli Valtonen aloitti opinnot Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa syksyllä 2005. Humanistille oli uutta ja innostavaa, että opinnot olivat käytännöllisiä ja konkreettisia. Pääsykoeihmiselle koulussa oli mahtavia kokeita! Legendaarisessa koeobduktio-tentissä opiskelijoiden piti opetella ulkoa kymmenien kysymysten lista ja vastailla samalla kun eteen tuotiin diagnosoitavaksi kuollut eläin.
”Muistan että se oli kissa, muistan diagnoosin, ja että paistoi aurinko…”
Nyt Valtonen istuu Keskuskadun Unicafessa keskellä opiskelijahälyä, ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän on väitöskirjatutkija ja kirjailija. Romaani Tainnutuskehto (Kosmos, 2023) oli viime vuonna Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Teos on karu kuvaus kolmen eläinlääkäriopiskelijan opinnoista, joista muodostuu syöksykierre arkisen julmuuden pohjamutiin. Eläinten ”auttaminen” saa uusia merkityksiä. Koulutus näyttäytyy indoktrinaationa maailmankuvaan, jossa elävien olentojen kärsimystä ei sovi nähdä, sillä se kyseenalaistaisi yhteisen sopimuksen, jolla yhteiskuntaa pyöritetään.
Lukiessani kirjaa ajattelin usein eläinoikeusjärjestö Animalian historiikin nimeä Jonkun on uskallettava katsoa. Valtosen romaani on fiktiota, joka toteuttaa tuota kohti katsomisen ideaa.
Vuosina 2007 ja 2008 Valtonen suoritti opintoihin kuuluvat harjoittelut eläintuotannossa. Hän listasi opintopäiväkirjaansa sikalassa todistamiaan asioita: purtuja häntiä ja korvia, maata laahaavia tyriä. Ja: Silkkaa verta virtsaava laiha emakko, joka kahden viikon sikalaharjoitteluni loppupuolella vihdoin ”pääsi” autoon satojen kilometrien matkalle kohti teurastamoa, mädäntyneet pikkuporsaiden ruumiskasat sikalan käytävällä toisten sikojen näykittävinä, tuskaiset emakot liian pienissä porsitushäkeissään, joiden metalliputkia vasten pikkuporsaat ruhjoutuivat – antaessani tekohengitystä ikivanhan häkkirakannelman surmanloukkoon jääneille kahdelle pienelle tajusin, että pahin kohtalo ei suinkaan ole, jos pikkuiset keuhkot eivät enää jaksa palautua.
Keskustelua noista asioista ei opinnoissa hänen mukaansa silloin käyty, ei ennen eikä jälkeen harjoittelun.
”Ennen teurastamoharjoittelua ohjeistus oli, että opiskelijoiden on tosi tärkeää pysyä pois tieltä ja olla puuttumatta mihinkään mitä siellä tapahtuu”, Valtonen sanoo.
”Tehtiin selväksi, että siellä ollaan sitten hiljaa. Jos on huomautettavaa, sanotaan tarkastuseläinlääkäreille.”
Valtonen kertoi ongelmista tarkastuseläinlääkärille, joka kehotti kirjaamaan asiat vihkoon. Vihko laitettiin kaappiin, eikä siitä enää puhuttu
Harjoittelujakso kesti kuukauden. Sen aikana opiskelijat seurasivat työtä teurastuslinjan eri pisteissä ja kävivät läänineläinlääkärin mukana eläinsuojelutarkastuksilla ja pienemmissä laitoksissa.
Yksittäiset eläimet jäivät mieleen, vaikka juuri siltä olisi kai pitänyt yrittää välttyä: Teuraaksi tuotu sonni ei taintunut, kun sitä ammuttiin päähän, vaan huusi kivusta ja painoi päätään alas. Yhtä karjua yritettiin tainnuttaa sähköllä uudestaan ja uudestaan. Niin Valtonen sen muistaa. Opiskelijoiden piti tarkastaa eläinten refleksit koskettamalla silmän sarveiskalvoa.
”Jos eläin räpyttää, refleksi on olemassa, eikä eläin ole syvästi taintunut. Usein siat vain ripustettiin ja avattiin puukolla, vaikka ne räpyttelivät silmiään.”
Valtonen sanoo, että hän kertoi ongelmista tarkastuseläinlääkärille, joka kehotti kirjaamaan asiat vihkoon. Vihko laitettiin kaappiin, eikä siitä enää puhuttu.
Harjoittelujaksosta on 16 vuotta. Valtonen joutuu toistamiseen keskeyttämään puhumisen, koska itkee.
”Osa eläimistä tuli teurastamolle niin sairaina, etteivät pystyneet kävelemään. Niitä hakattiin eteenpäin… Muistan emakon, joka ei pystynyt seisomaan. Sen jokainen jalka oli niin kipeä, ettei se oikeastaan ontunut mitään yhtä jalkaa. Mutta sekin hakattiin eteenpäin.”
Valtonen oli vuokrannut väliaikaisen asunnon, koska harjoittelu oli toisella paikkakunnalla. Jääkaapin ruoista muodostui aamukampa: kun kaikki on syöty, tämä on ohi.
”Koulutus on hyvin ammattikoulumainen, ja tahti nopea. Ei niitä eläinsuojeluongelmia ollut aikaa jäädä miettimään. Jos olisi jäänyt jälkeen, olisi pudonnut seuraavalle vuosikurssille.”
Elli Valtonen valmistui eläinlääkäriksi vuonna 2012. Hän työskenteli valvontaeläinlääkärinä lähinnä Helsingissä, jossa tarkastukset kohdistuvat enimmäkseen lemmikkieläimiin. Se on työtä, jossa näkee ihmiset ja eläimet huonoimmilla hetkillään. Päihdeongelmien ja huono-osaisuuden periytyminen iskee päin näköä. Ihmisten pahoinvointi siirtyy heidän armoillaan oleville eläimille moninkertaisena.
”Työssä joutuu dokumentoimaan tilanteita, joissa eläimiä ei voi auttaa lainkaan.”
Vuoden 2017 paikkeilla Valtonen alkoi uupua. Se on tavallista; eläinlääkäreillä on tutkitusti paljon mielenterveysongelmia. Myös itsemurhariski on korkea. Syyksi on arveltu esimerkiksi sitä, että työssä eutanasiaan tottuu. Valtonen on miettinyt, voiko syynä olla myös se, mitä työssä näkee.
Valtosen väsymyksen oireisiin lukeutui eräs piirre: mieli alkoi suoltaa välähdyksinä muistikuvia siitä ensimmäisestä teurastamoharjoittelusta vuosia sitten. Kuvat ilmestyivät erityisesti nukkumaan mennessä.
Hän oli kuullut terapiakirjoittamisesta. Sen idea on, että kuvataan tapahtumia raporttimaisesti ja lakonisesti, ilman tulkintaa.
Valtonen päätti taltioida pahimpia muistikuvia tuolla metodilla – ei siitä haittaakaan olisi. Kunnon pääsykoeihmisenä hän alkoi pian kirjoittaa novellitekstejä kilpailuihin, ”koska niissä oli hauskaa, kun on deadline ja pakko viimeistellä”.
Yllätyksekseen hän pääsi kirjoituskilpailussa kärkijoukkoon.
”Olin, että okei, ilmeisesti tämä jotenkin… riittää?”
Valtonen hakeutui Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalle ja Kosmos-kustantamon kirjoitusleirille. Tekstit kasvoivat romaaniksi, terapiakirjoittelu jäi. Tekstien alkuperä näkyy lopputuloksen tyylissä: Tainnutuskehdon kieli on lakonisen toteavaa. Huomio kiinnittyy eläinyksilöihin siinä, missä tavallisesti nähdään vain massaa. Yksittäiset katseet, hengenvedot ja huudot jäävät muistiin. Siipikarjateurastamolla todistetaan, kuinka yksittäinen kana nostaa viimeistä kertaa päätään tainnutuslaitteessa lintujoukon keskellä.
Kysyn alta pois tyhmän kysymyksen, jota fiktiosta ei saisi esittää: Mikä kirjassa on totta?
Valtonen ei selvästi ole kuullut, että se on tyhmä kysymys, vaan vastaa suoriltaan:
”Kaikki, mikä koskee eläinlääkistä ja eläinlääkärin työtä.”
Valtonen ei näytä pääsevän pois eläinlääkiksestä. Hän palasi sinne tutkijaksi vuonna 2020. Nyt hän valmistelee väitöskirjaa, joka käsittelee eläinsuojeluvalvontaa ja -rikoksia. Hän on käynyt läpi 1700 vastaajan tuomiot rikoksissa, jotka koskevat seura- ja harrastuseläimiä. Väitöskirjassa selvitetään, millaista rikollisuus on, minkä tyyppisistä rikoksista ilmoitetaan, mitä tarkastuksilla havaitaan ja mitä siitä seuraa.
Valtosen suhde opinahjoonsa on tiivis mutta kompleksinen. Tutkijana hän ajattelee, että eläinlääketieteellisen maailmankuva vaatisi ravistelua. Yliopistonhan pitäisi opettaa ihmisiä ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, eikä vain sopeutumaan normiin.
Hän kiinnittää huomiota alansa eufemistisiin termeihin ja käyttää usein sanaa ”hyvinvointipesu”.
”Hyvinvointia on, että eläin sopeutuu annettuihin olosuhteisiin niillä reunaehdoilla, jotka taloudellinen kannattavuus sanelee. Eläinsuojelu taas on tässä kontekstissa sitä, mitä eläinsuojelulaki on.”
Laki säätelee yleiset periaatteet, joiden mukaan eläimiä suojellaan tarpeettomalta kärsimykseltä.
”Mutta alemmissa asetuksissa määritellään, mitä tarpeellinen kärsimys on. Yhtäkkiä onkin mahdollista repiä porsaan kivekset irti ilman kivunlievitystä tai murskata poron kivekset pihdeillä.”
Tarpeellisuuden määrittää tuottavuus.
Valtonen sanoo pelkäävänsä, että eläinten hyvinvoinnin tutkimus, jota yliopistolla tehdään, tuudittaa maallikot ajattelemaan, että asioita korjataan koko ajan ja hyvinvointi lisääntyy. Niin ei välttämättä ollenkaan ole.
”Eläinten kokemuksen tutkiminen on toki tärkeää, mutta kun tutkitaan vaikkapa sikojen hyvinvointia, niin jos sikaa pidetään betonikarsinassa koko elämänsä niin, ettei se näe päivänvaloa kuin hetken astuessaan teurasautoon, voiko se paremmin, jos heitämme sille kerran päivässä sanomalehden revittäväksi?”
Eläinlääketieteellistä tutkimusta rahoittaa paljolti eläinteollisuus. Siellä tietysti toivotaan, että tutkimus hyödyttää elinkeinoa.
”Jos ehdotetut muutokset maksavat rahaa, niiden pitäisi aina maksaa itsensä takaisin parempana tuottavuutena, eli eläimistä pitäisi saada aina vain enemmän irti”, Valtonen sanoo.
”On vaarana, että tutkimus näyttäytyy eläinteollisuuden toiminnan legitimointina.”
Viime päivinä Valtonen on ajatellut opiskeluaikojaan useammin. Osin siksi, että hän on antanut haastatteluja romaanistaan ja osin, koska hän valmistautuu todistamaan eräässä oikeudenkäynnissä. Sen kuvamateriaali on niin rankkaa, että yöunet ovat taas menneet. Valtonen ei ole toiminut valvontaeläinlääkärinä enää kolmeen vuoteen, mutta prosessit ovat pitkiä ja häntä kutsutaan yhä todistamaan vuosia vanhoissa tapauksissa.
Hän pohtii, puhutaanko opiskelijoiden piirissä nykyisin enemmän etiikasta ja tunteista.
”Nykyään siellä on ainakin etiikkakerho”, hän sanoo.
Ehkä asioista puhutaan nyt edes vähän enemmän.
Kollegoilta ja opiskelijoilta on tullut paljon palautetta. Moni on kertonut kokeneensa samoja asioita ja halunnut jakaa pahimpia kokemuksiaan. Heitä mietityttää, miksei asioihin ole puututtu tai osallistumisesta ole voinut kieltäytyä.
Viime marraskuussa Eläinlääkäri-lehdessä ilmestyi arvio Tainnustuskehdosta. Sen oli kirjoittanut kolmannen vuoden opiskelija Viivi Mäenpää. Hän arveli kritiikissään, että Valtosen romaani järkyttää sellaista lukijaa, joka ei tunne eläinlääkäriyden identiteettiä ja työtä.
”Sen sijaan eläinlääkäreille ja heidän kanssaan työskenteleville se tarjoaa samastuttavan pinnan tai vähintään auttaa ymmärtämään kollegaa”, hän kirjoittaa.
”Tämä tarina minun piti kuulla ja niin pitäisi sinunkin.”
Elli Valtonen, 44, kirjailija ja väitöskirjatutkija
Mistä tunnetaan: Esikoisromaani Tainnutuskehto (Kosmos, 2023) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana ja sai kunniamaininnan.
Työpöydällä nyt: Väitöskirja eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan eläinsuojeluvalvonnasta ja eläinsuojelurikoksista. Valtonen aloittaa huhtikuussa rajaeläinlääkärin työn.
Unelmien projekti: ”Uusi romaani. Tarinan lankojen solmiminen ja tekstin viimeistely oli koukuttavan ihanaa. Olisi hienoa taas uppoutua johonkin, mikä on vasta hajanaisena kudelmana mielessä, ja koota siitä valmis kuva.”
Alalla mättää: ”Vanhentunut ajatus, että eläimet ovat ihmisen käyttötavaraa ja eläinlääkärin rooli olisi auttaa tuottavuuden maksimoinnissa.”
Oikaisu 17.4.2024: Selkeytetty virkettä eläinlääkäreiden mielenterveysongelmista ja itsemurhariskistä niin, ettei eutanasian vaikutuksella viitata mielenterveysongelmiin, vaan pelkästään itsemurhariskiin.
