Olimme naimisissa 33 vuotta. Kun hän, pörssiyhtiön toimitusjohtaja, joitakin vuosia sitten joutui jäämään etätöihin kotiin, olin suunnattoman iloinen, että pääsisimme viettämään enemmän aikaa yhdessä, vaikkakin kotona. Hän oli aina väsynyt ja töissä tai työmatkalla, lähti aikaisin aamulla ja tuli vasta yötä vasten kotiin – ja toisinaan kului viikkoja, ettemme ehtineet edes vaihtaa keskenämme kunnolla kuulumisia.
Muutaman kuukauden jälkeen hän kuitenkin kertoi olevansa onneton ja haluavansa pois luotani. Hänen mukaansa olimme yhdessä tavan vuoksi, avioliitostamme oli aikaa sitten kadonnut intohimo, jota ilman kahden ihmisen ei kerta kaikkiaan ollut järkeä olla yhdessä. Elämä on liian lyhyt. Niin hän sanoi, ja minä sanoin olevani eri mieltä. Että jossakin vaiheessa ihminen ei yksinkertaisesti jaksa enää lumoutua. Niin käy jokaiselle, ihmisen ikääntyessä nuoruus ja nuorenmielisyys haihtuu hiljakseen kuin vesi lasimaljasta.
Mutta hän lähti silti. Avioliittomme jälkeen minulle jäi osa hänen omaisuudestaan, kaksi sijoitusasuntoa, kuusinumeroinen summa käteistä rahaa, mökkiosake sekä talo, jossa kasvatimme kaksi lasta. Vanhempi heistä on juristi ja nuorempi kuvataiteilija.
Poikani työt ovat valtavan näyttäviä. Hän maalaa näkemiään painajaiskuvia suurille kankaille; niissä on tulisieluisia hirviöitä, pahoja henkiä, raivostuneita taruolentoja ja eri uskontojen jumalia urbaaneissa ympäristöissä, kuten toimistotiloissa, miljoonakaupunkien rannoilla, liikennevaloissa, teollisuusalueilla, tavarasatamissa tai halpamarketeissa. Työt ovat väkivaltaisia ja synkkiä, niissä on ihmisiä elämänsä taitekohdassa, ja jokaisessa on verta ja joku, joka joko tekee kuolemaa tai kuolee kohta. Vaikka hänen taiteestaan pystyy erottamaan selkeitä hahmoja ja toimintoja, ne ovat samalla yllättävän abstrakteja ja monitulkintaisia. En tiedä, miten hän siinä onnistuu.
Viime aikoina hän on alkanut puhaltaa lasista verrattain suurikokoisia koriste-esineitä, jotka muistuttavat jotakin ihmisen ruumiin osaa, käsivartta, reittä, kylkeä, pakaraa. Ne ovat elegantteja, ja valo huojuu kuin nuijittuna niiden läpi. Hiljattain antamassaan lehtihaastattelussa poikani kertoi, että kiinnostui lasista, koska halusi ikuistaa liikkeen. Erityisesti mieleeni jäivät hänen sanansa: ”Kaikki on epävarmaa. Luulet tuntevasi läheisesi, ystäväsi, puolisosi, vanhempasi, muttet voi tuntea heitä, et tunne edes itseäsi, ihmiset voivat tuosta vain romuttaa uskosi ja luottamuksesi, anastaa elämältäsi pohjan. Liike – kuten elävä vartalo – merkitsee muutosta, ja sen kuvaaminen ei enää kiinnosta minua.”
Avioliittoni jälkeen halusin muuttaa toiseen asuntoon, aloittaa alusta, elää kerrankin omanlaistani elämää, mutta koska jo aikuiset lapseni, jotka eivät tätä nykyä edes vierailleet talossa, vastustivat ajatusta lapsuudenkotinsa myymisestä, päätin muuttamisen sijaan tehdä remontin.
Työmiehet tulivat ja kaatoivat muutamia väliseiniä, uusivat vajaa kymmenen vuotta vanhan Ranskasta tilatun parkettilattian, maalasivat seinät ja katot. Minä muutin remontin ajaksi keskustahotelliin ja aloin hankkia uusia huonekaluja samalla kun palkkaamani assistentti myi nettikirpputoreilla pilkkahintaan vanhoja juhla-astioita, valaisimia, sohvia, tuoleja, kirjoja ja pöytiä, joita oli vuosien varrella hankittu kalliilla rahalla, design-lamppuja ja arvomaljakoita, jotka pölyttyivät kaapeissa. Kaikki vanha sai lähteä uuden tieltä, en edes tiennyt mitä kaikkea talossa oli, enkä halunnutkaan tietää. Luopuminen puhdisti oloani kuin viileä suihku, jokainen myyty tavara vei mennyttä kauemmas ja toi minua lähemmäs itseäni, soi minulle tilaa selvittää, kuka olen ja mitä loppuelämältäni haluan.
Remontin valmistuttua kävin ystävättäreni kanssa tavaratalossa. Avulias myyjä tuli kysymään, tarvitsisimmeko me rouvat apua, ja apua me toden totta tarvitsimme. Myyjä palveli meitä auliisti tuntikausia, kertoi kärsivällisesti ja asiantuntevasti eri tuotteista, niiden eroista ja valmistustavoista, esitteli uusia voileipä-, alkupala-, keitto-, pääruoka- ja jälkiruokalautasia, kahvikuppeja, erilaisia haarukoita, lusikoita, veitsiä. Ostin kaiken mitä hän minulle myi.
Päätin hankkia samalla kertaa myös uudet kahvikupit sekä juoma- ja viinilasit, sillä olimme poikkeuksellisesti liikkeellä katumaasturillani, jonka takaluukkuun mahtui hyvin isokin määrä tavaraa, ja jonka olimme aikoinaan hankkineet siksi, että vietimme kesäisin paljon aikaa mökillämme. Myös poikani tarvitsi teostensa kuljettamiseen silloin tällöin isompaa autoa. Tavallisesti käytin kaupunkiautoani, sillä pienempänä se on kätevämpi kapeilla ja ruuhkaisilla teillä, mutta juuri tuona päivänä auto oli korjaamolla, koska vaihdelaatikko piti uusia.
Poistuimme tavaratalosta hyvillä mielin, myyjät kantoivat ostokseni autoon ja minä vein ystävättäreni kiitokseksi suosittuun italialaiseen lounasravintolaan, tilasimme alkuun hapanjuurifocacciaa tapenadella, pääruoaksi purjo-mascarponerisotot ja jälkiruokakahvin kanssa nautimme sitruunasorbettia ja marenkia. Sitten ajoimme luokseni ja levitimme ostokset keittiön uuden saarekkeen marmoritasolle.
Ystävätär kaatoi itselleen lasillisen punaviiniä ja alkoi tutkia kuittia. Pian hän huomasi, että myyjä oli unohtanut laskuttaa minua samppanja- ja cocktaillaseista.
”Katsos vain”, hän tuhahti.
Olin jo tarttumassa puhelimeen ilmoittaakseni asiasta, kun ystävättäreni keskeytti toimeni kysymällä, aioinko ihan oikeasti ilmoittaa heille erehdyksestä.
”Kyllä, kuinka niin?”
”No”, hän aloitti, otti kulauksen viinistään ja hengitti syvään.
”Sinähän käytit juuri liki 5000 euroa siellä. Kyllä tuollaisen ostosmäärän kate riittää korvaamaan muutamasta lasista aiheutuvan taloudellisen menetyksen. Sitä paitsi heillä on sinun tietosi, he soittavat kyllä, jos ja kun huomaavat virheen”, hän jatkoi.
”Niin”, vastasin hieman yllättyneenä. ”Niin kai se on”, jatkoin ja laitoin puhelimen taskuun.
”Tiedätkö, minun on pakko sanoa, en tiedä saako näin edes sanoa, minä olen kauhean ylpeä sinusta. Olet niin rohkea, peloton ja kaunis, upea nainen, ja tuo uusi huulipuna sopii sinulle tosi hyvin”, hän sanoi ja hymyili niin, että minulle tuli jokseenkin puistattava olo.
”Nämä ovat muuten todella kauniit lasit, viini maistuu todella hyvältä tästä juotuna”, hän jatkoi vielä ja siemaisi taas viiniä.
Halasimme. Kun hän lähti kotiin, käytin kaikki uudet lasini astianpesukoneessa. Kun ne kuivuivat, asettelin ne antiikkivitriinikaappiini, cocktail- ja samppanjalasit omalle hyllylleen paraatipaikalle. Siinä ne nyt olivat, mietin merkillisen ylpeänä, otin yhden käsin tehdyistä samppanjalaseista käteeni vain sivelläkseni sitä hetkisen ja laitoin sitten takaisin kaappiin. Menin nukkumaan varmana siitä, että seuraavana päivänä saisin tavaratalosta puhelun, mutta kun puhelimeni ei soinutkaan, ei sinä päivänä eikä sitä seuraavana, en ollut uskoa onnea, joka minua juuri oli syleillyt.
Seuraavalla viikolla tapasin lapseni illallisella.
Ollessamme vielä kokonainen perhe tapasimme käydä joka toinen torstai yhdessä illallisella. Jokainen sai vuorollaan tehdä varauksen haluamaansa ravintolaan. Lapsemme tulivat useimmiten yksin, mutta toisinaan toivat mukaan myös seurustelukumppaninsa. Söimme aina pitkän kaavan mukaan useamman ruokalajin, kerroimme vuorollamme kuulumiset, me vanhemmat maksoimme laskun, otimme taksin kotiin ja ihastelimme sitä, miten sujuvasanaisia ja älykkäitä lapsemme olivat. Heissä meitä oli lykästänyt, me olimme onnistuneet ainakin yhdessä asiassa.
Nykyään näemme harvemmin, ehkä kerran kuussa jos sitäkään, ja illallisemme ovat hivenen kiusallisia, sillä heidän kirottu isänsä ei kärsi enää olla mukana. Illallisten kankeus harmittaa minua suuresti, sillä minun puolestani voisimme jatkaa perinnettä niin kuin ennenkin, piittaamatta pöytäämme jääneestä tyhjästä paikasta. Minä tälläydyn joka tapaamiselle, kokeilen uutta hajuvettä tai puseroa, käyn kampaajalla ja niin edelleen, mutta eivät he ikinä kommentoi tällaisia asioita, se ei kuulu heidän sukupolvensa tapoihin kai.
Sinä iltana keskustelimme vasta valmistuneesta remontista, tekemistäni huonekaluhankinnoista, tyttäreni työtä välttelevästä ja huonoa ilmapiiriä aiheuttavasta kollegasta sekä poikani uudesta toimeksiannosta luoda suuri tilataideteos pian avattavan lastensairaalan aulaan.
”Niin moni lapsi, joka ei ole vielä elämää nähnytkään, menee kuolemaan tuohon sairaalaan, se on monille elämän viimeinen taideteos”, poikani kertoi ja tarttui pöydän yli käteeni.
”Kyllä kaikki vielä järjestyy… me ymmärrämme kyllä”, hän jatkoi kuin tietäisi, millaista tässä iässä on käydä näin suurta muutosta läpi.
”Kiitos”, vastasin ylimalkaisesti hymyillen ja vedin käteni pois.
Sitten aloin kertoa heille laseista.
”Ajatella, etteivät he ole vieläkään soittaneet minulle sieltä”, sanoin.
”Minun mielestäni sinun pitäisi mennä maksamaan ne lasit”, tyttäreni vastasi tiukasti. ”Tuohan on käytännössä varkaus, olet saanut perusteetonta etua eikä sinulla ole oikeutta pitää niitä.”
”Olen samaa mieltä”, poikani sanoi.
”Ne lasit eivät ole sinun omaisuuttasi. Se on sama asia kuin jos varastaisit minulta tai ystävältäsi”, hän jatkoi pettyneen oloisena. ”Ei noin voi tehdä.”
”Mutta ei se ollut minun syyni”, puolustauduin ärtyneenä, tuohtumus yllätti itsenikin, sillä en ollut odottanut heiltä tällaista reaktiota.
”Myyjä vastatkoon omasta virheestään!” huudahdin niin, että viereisen pöydän vanhempi herra kääntyy katsomaan minua.
”Tuo on väärin”, tyttäreni vastasi yhä huolestuneempaan, kireämpään sävyyn. ”Miten sinulla menee? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi sitten holhoavalla äänellä. Se ärsytti minua suunnattomasti.
”Minä voin kuulkaas kakarat ihan hyvin”, vastasin äreästi, nieleskelin järkytystäni, upotin haarukan juustokakunpalaseen ja vaihdoin puheenaihetta.
Olin raivoissani. Niin raivoissani, että hädin tuskin muistin pankkikorttini tunnuslukua laskua maksaessani, niin raivoissani etten pystynyt keskittymään taksin tilaamiseen, niin raivoissani että minun teki pahaa, kun halasin heitä hyvästiksi. Miten he julkesivat syyttää minua varkaaksi, kaiken sen jälkeen mitä minä olen heidän vuokseen tehnyt, kaiken sen jälkeen mitä minä olen heille mahdollistanut ja maksanut, vaatteet ja harrastukset, lomamatkat ja opinnot, ravintolaillalliset ja ensiasunnot huonekaluineen.
Ilman minua ja isäänsä he eivät olisi tänään tuossa, eivät mitään. Me olemme antaneet heille kaiken, minä olen uhrannut heidän vuokseen koko elämäni, luopunut unelmistani kuin vanhoista kuiteista, hoitanut heitä, vaihtanut heidän vaippansa, syöttänyt ja juottanut, nukuttanut ja herättänyt, ajatellut aina heidän parastaan, heidän etuaan. Ja mitään he eivät ole antaneet minulle takaisin, pojaltanikaan en ole saanut työn työtä ilmaiseksi, vaan olen aina tarjoutunut tai joutunut maksamaan hänelle, sillä hän on monesti sanonut, miten inhottavaa se on, kun läheiset olettavat saavansa ilmaiseksi hänen asiantuntemustaan, haluavat hänen esimerkiksi suunnittelevan jonkun logon tai ottavan valokuvia juhlissa.
Illallisen jälkeen kävelin ympäri keskustaa ääneen sadatellen, suunnalla ei ollut väliä, eikä sillä, että ihmiset tuijottivat minua. Rynnin hetken mielijohteesta sisään erääseen ostoskeskukseen, nousin liukuportaat ylös kolmanteen kerrokseen ja astuin keittiötarvikeliikkeeseen. Myymälässä oli kaksi myyjää, joista molemmat palvelivat muita asiakkaita, nuorehkoa pariskuntaa ja erästä minuakin varttuneempaa rouvaa, ja sitten katseeni osui valkosipulipuristimeen, jonka työnsin vaivihkaa taskuuni ja kävelin liikkeestä ulos.
Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin kasvoilleni olisi heitetty kuumaa vettä ja olin vakuuttunut, että tämä polte muuttuisi pian hartioihini tarttuvaksi vartijan kädeksi, mutta mitä kauemmaksi myymälästä pääsin, sitä rauhallisemmin sydämeni löi, sitä tyytyväisempänä hivelin kromista, yli sadan euron arvoista valkosipulinpuristinta taskussani.
Jatkoin kävelyä. Laskeuduin ostoskeskuksen linja-autoterminaaliin ensimmäistä kertaa elämässäni ja nousin ilman lippua linja-autoon. Kotimatkalla mietin, miten törkeää on laskuttaa tuollainen summa valkosipulipuristimesta. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään tolkkua. Valtaosa maailman ihmisistä ei tienaa tuollaista summaa edes kuukauden työllä. Miten joku kehtaa pyytää valkosipulipuristimesta niin paljon?
Yön tullen onnistuin rauhoittumaan, otin lääkkeeni ja aloin valmistautua yöpuulle. Harjatessani hampaita tajusin, ettei minulla ole koskaan ollut valkosipulipuristinta, että olen aina pilkkonut valkosipulin käsin ja joutunut sietämään sormiin tarttunutta, pistävää hajua monta päivää. Onpa hyvä, että minulla on nyt vihdoin sellainen, ajattelin, olin tyytyväinen, kävin sänkyyn ylevämielisenä, ja seuraavana aamuna heräsin levänneempänä kuin aikoihin.
Ensivarkauteni jälkeen aloin vältellä ihmisiä ja vetäydyin omiin oloihini, en jaksanut enää olla mieliksi muille. Kun ystävättäreni ja lapseni kyselivät kuulumisia ja pyysivät saada tavata, sanoin aina olevani kiireinen, valehtelin aloittaneeni latinan opiskelun tai olevani matkoilla.
Aloin varastella. Se tapahtui vaivihkaa. Saatoin sujauttaa pyyhekymin laukkuuni ennen muistikirjan ostamista, ja kohta kiersin eri kaupunginosien liikkeitä ja varastin jokaisesta jotakin pientä ilman, että ostin samalla mitään: astioita, käsineitä, huiveja, uutuuskirjoja, kyniä ja tusseja, sukkia ja solmioita, alusvaatteita ja rintaliivejä sekä ruokatarvikkeita, kuten kalliimpia juustoja, maustekastikkeita, öljyjä, kaviaaria ja hanhenmaksaa, mitä milloinkin tarvitsin tai teki mieli.
En liioin kiinnittänyt huomiota myymälöiden turvakameroihin, sillä järkeilin, että niiden katvealueisiin hakeutuvia ihmisiä lähtökohtaisesti aina epäillään ja tarkkaillaan. Tapaani varastaa tahditti vanhan, varakkaan naisen hillitty elekieli. Tartuin haluamaani tavaraan ja laitoin sen muina miehinä taskuuni tai kassiini, sen ihmeempiä kummastelematta. Kun työntekijät kysyivät minulta, tarvitsenko apua, kiitin heitä huomaavaisuudesta, olipa ystävällistä kysyä, hymyilin kohteliaasti ja kerroin katselevani vain aikani kuluksi ympärilleni. Varastamisen onnistumisen ensimmäinen ja tärkein ohje onkin ilmeisesti näyttää siltä, että voisi ostaa koko kaupan tyhjäksi.
Yhtenä iltapäivänä menen asioimaan samaan, keskustassa sijaitsevaan tavarataloon, josta joitakin kuukausia sitten hankin uuden astiastoni. Vartaloani kihelmöi kävellessäni tutun lasiosaston ohi. Suuri kangaskassi olallani oloni on voittamaton.
Etenen valurautapannujen kohdalle ja jään tutkailemaan eri vaihtoehtoja. Le Creuset, Fiskars vai Ronneby? Mietin, miten ja minkä niistä saisin sujautettua kassiini helpoiten, mutta juuri kun olen aikeissa valita Le Creusetin, kuulen tutun myyjän äänen. Hän kysyy tarvitsenko apua, käännän varovaisesti päätäni, ja katseemme kohtaavat, ja sitten hän innostuukin tervehtimään minua kuin vanhaa tuttua.
”Anteeksi”, sanon hillitysti, otan askeleen sivummalle ja horjahdan hienoisesti, sillä en ole ihan vielä tottunut uusiin, matalakorkoisiin kenkiini.
”Mitä teille kuuluu?” nainen kysyy heleällä äänellä ja pitää pienen tauon ennen kuin hengähtää. ”Hei kuule, mitä olette pitäneet astioistanne?” hän jatkaa.
”Anteeksi?”
”Muistan rouvan hyvin”, nainen hymyilee. ”Vai siis.. sopiiko rouvitella? Anteeksi, jos ei… Te olitte täällä ostoksilla pari kuukautta sitten, ja siis niin, tuota noin… minulle kävi todella nolo moka silloin”, hän jatkaa ja hymähtää, sipaisee otsahiuksiaan.
”Anteeksi?”
”Minä näet hieman sekosin laskuissani silloin. Teillä oli niin paljon ostoksia ja minulla liikaa mielen päällä… Mutta niin. Me teimme inventaarion seuraavalla viikolla ja huomasimme, että numerot eivät täsmää… Te ostitte niitä Riedelin samppanja- ja cocktaillaseja, ettekö vain? No, minä menin sitten selaamaan vanhoja kuitteja, ei tuollaista ostosmäärää katsos kuunaan unohda, ja kas, sieltähän ne puuttuivatkin! Teidän kuitistanne siis, minä unohdin lyödä ne kassaan… Voi näitä vanhuuden päiviä… Niin, minä meinasin soittaa teille virheen huomattuani, mutta esihenkilöni sanoi, ettei tarvitse, olettehan Platinum- asiakkaamme ja asioitte meillä varmasti jatkossakin… Ja niin, nythän te olette täällä!”
Nainen puhuu naureskellen ja päätään pyöritellen ja järkyttävän kovaan ääneen, kuin haluaisi nöyryyttää minua. Hetken ajan mietin, iskisinkö häntä blinipannulla korville ja juoksisin sitten pakoon, mutta elimistöni on täysin puuduksissa, tajuan etten ole saanut vedettyä henkeä sen jälkeen, kun hän avasi suunsa.
”Anteeksi”, saan takellellen sanotuksi. ”Soitatteko poliisit?”
”Poliisit?”
”Niin. Poliisit.”
”Anteeksi?”
Nyt hän esittää yllättynyttä, on hätkähtävinäänkin, ottaa muutaman askeleen kauemmas, sipaisee jälleen hiuksiaan.
”Poliisit. Soittakaa poliisit.”
”Minä en nyt tiedä… ei me nyt poliisia tässä…” nainen mumisee.
”Poliisit. Soittakaa nyt ne poliisit”, sanon vihaisesti, avaan takkini vetoketjun, vedän povitaskustani toiselta osastolta viemäni tyynyliinat ja työnnän ne mielenosoituksellisesti hänen syliinsä.
Sitten sisälleni kertynyt ilma syöksähtää hänen ylleen painavana kuin vesihöyry.
”Rouva hyvä…” nainen aloittaa, mutta keskeytän hänet huutamalla niin lujaa kuin pystyn:
”Minä en ole mikään vitun rouva! Soita nyt ne poliisit! Soita poliisit, saatanan lehmä!” jyrähdän.
Koko kerros hiljenee, myyjä katsoo minua suu auki kuin kuollut kala, silmät sulaneena lasina. Hetken kuluttua vartija saapuu paikalle, nainen kuiskaa hänelle jotakin, sitten vartija pyytää minua seuraamaan perässä, ja pian istumme henkilökunnan tiloissa, eteeni pöydälle tuodaan lämpimällä vedellä kasteltu pyyhe, kahvia sekä kipollinen suklaakonvehteja. Minulta tullaan jatkuvasti kysymään vointia, mutten kykene kuin toistelemaan, että olen varas ja odotan poliisia, minä olen varas ja odotan poliisia.
Otan puhelimeni esiin ja alan kirjoittaa lapsilleni viestiä. Anteeksi. Minä aion palauttaa ne lasit. Poikani viestiin lisään, että tahtoisin ostaa häneltä lasitaideteoksen, sellaisen, jonka hän tekisi isänsä häävalokuvan pohjalta. Tiedän, että hän oli onnellinen silloin. Ennen kuin ehdin lähettää viestit, poliisit saapuvat, heitä on kaksi, he ottavat ajokorttini ja katsovat sitä pitkään ja ihmeissään, ja ennen kuin kumpikaan heistä ehtii sanoa mitään, alan puhua, jokainen suustani valuva sana kuin karrelle palanut vuosikymmen:
”Vaimoni Elisabet…” aloitan ja nielaisen, ”hän kuoli.”
