Nuorten naisten pariutumishaasteet yliopistokaupungeissa ovat journalismin vakioaihe. Yleensä sillä kulmalla, että Helsingissä miehiä on vähän, mutta täällä Taka-Savossa olisi 5 000 yksinäistä, jotka kovasti haluavat vaimon, eivätkä aio muuttaa isiensä mailta minnekään. Korkeakoulutettuja, uraa luovia naisia ei ymmärrettävästi kiinnosta metsä saati metsäläiset. Sen sijaan he etsivät kumppania harvenevasta vertaistensa joukosta.
Miesten määrä luentosaleissa ja Unicafessa vähenee jatkuvasti. Helsingin keskuskampuksella heteromimmit käyvät ankaraa kilpailua niistä valtiotieteellisen kunkin vuosikurssin viidestä jannusta, jotka ovat hyvin tietoisia asemastaan ja sen myötä melko sietämätöntä seuraa. Professorikunnan naisistuessa myös fukseja saalistavat harmaaketut käyvät uhanalaisiksi. Näiden matemaattisten tosiasioiden vallitessa naiset etsivät miehiä, jotka jakaisivat yhteiset kaupunkilaisliberaalit arvot ja olisivat joskus lukeneet edes yhden kirjan. Muutamien Tinder-pettymysten jälkeen monet huomaavat, ettei Metropolian sählynpelaajatradenomi täyttänyt kriteereistä kumpaakaan. Teemu Selänteen elämäkertaäänikirjan kuunteleminen ei lopulta ole lukemista, vaikka somen päivystävät kirjastohenkilöt inklusiivisuuspäissään muuta väittävätkin.
Poliittisen polarisaation aikana arvot korostuvat ja muista mieltymyksistä joutuu tinkimään. Olen seurannut ilmiötä tuttavapiirissäni kohta vuosikymmenen ajan, ja kyllä meinaan sääliksi käy. Fiksut naiset, väitöskirjatutkijat, startup-osakkaat, viestintäkonsultit ja muut nuoret menestyjät raahaavat perässään vuodesta toiseen kamalia resupekkoja, joiden tutkinnot ovat kesken yhdeksättä vuotta, työelämäkokemus parhaimmillaan kulttuurialan hanttihommia ja päihdesuhde reippaasti kohtuukäytön tuolla puolen.
Menneinä vuosikymmeninä naiset hoitivat kodin ja perheen samalla kun ukkonsa kävivät töissä ja vähät välittivät muusta. Tasa-arvoistumisen myötä naiset huolehtivat edelleen vanhoista velvollisuuksistaan ja lisäksi kuittaavat työttömien hippiensä huumevelat. Seinäjokensa taakseen jättäneet naiset joutuvat vastoin odotuksiaan tyytymään vähempään kuin ansaitsevat, mutta ainakaan se sohvalla lösöttävä ukonlotjake ei kerro rasistisia vitsejä ja äänestää muistaessaan punavihreää tohtoria. Sen parempaa saa Helsingin heteromarkkinoilta hakea. Tietysti voidaan kysyä, olisiko parempi nauttia omasta älykkäästä, empaattisesta ja piristävästä seurasta kuin hyysätä kotona vätystä, jotta olisi vaan joku.
