Onko Suomi parempi paikka elää kuin neljä vuotta sitten, kysyi toimittaja minulta vaalien alla. Päätoimittajuuden myötä minusta on tullut ihminen, jolta kysytään asioita, joihin minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä vastata.
Huomiotaloudessa jäsenlehdenkin rahoitus riippuu osin päätoimittajan puhekeikoista, joten jaan valistuneita arvailujani kaikille, jotka keksivät jotain kysyä. Nato-asiantuntijapaneelista kuitenkin kieltäydyin kohteliaasti.
On hienoa pystyä tarjoamaan ajassa kiinni olevien organisaatioiden ja instituutioiden keskustelupaneeleihin sekä sukupuolten että etnisyyksien moninaisuutta pelkällä läsnäolollaan. Välillä olen aidosti huolestunut siitä, ettei Suomesta löydy minua kokeneempaa ja fiksumpaa ihmistä kommentoimaan median murrosta, feminismiä tai maahanmuuttopolitiikkaa.
Miksi juuri minä, kysyy myös keynote-puhuja Perttu Pölönen tässä lehdessä. Hän tekee vuodessa noin 150 puhekeikkaa valtiolle, yrityksille ja kolmannelle sektorille. Rahaa vastaan hän puhuu esimerkiksi tulevaisuudesta, teknologioista ja työelämän murroksesta.
Pölösellä ei ole näiden aiheiden tutkintoa tai työkokemusta, eikä edes poikkeuksellista yksilötarinaa (usein motivaatiopuhuja on esimerkiksi kilpavaeltanut läpi Etelämantereen ja Saharan, soutanut ensimmäisenä naisena Atlantin yli itä–länsi-suunnassa kahdesti – kerran äitinsä kanssa! – tai edes yrittänyt soutaa Atlantin yli kahdesti ja kapitalisoinut epäonnistumisensa opit luennoksi). Pölönen ei myöskään ole entinen tosi-tv-tähti, tunnetun konsernin toimitusjohtaja, astronautti tai poikkeuksellisen karismaattinen yliopistofilosofi. Hän on Nurmijärveltä ponnistanut startup-yrittäjä, joka kävi kerran kesäkurssin Piilaaksossa. Nyt hän on Suomen kysytyimpiä puhujia.
Miksi häntä kuunnellaan?
Jos henkilöltä puuttuvat auktoriteetti, asiantuntijuus ja kokemusasiantuntijuus, voisiko hänen vetovoimansa olla jonkinlainen harmittomuuden illuusio? Pölönen kyllä puhuu disruptiosta ja vallankumouksista, muttei kuitenkaan ihan sellaisista kuin Ranskassa tai Neuvostoliitossa.
Globaalien haasteiden taklaajat ja muutoksentekijät puhuvat nykyisin mielellään radikaaliudesta, josta on tullut pöhinälafkojen puhkirunkkaama tyhjä merkitsijä, joka tarkoittaa milloin työpaikan perjantaiskumppaa, milloin inhimillisen luovuuden uutta tulemista, ja yleensä tuleminen liittyy tekoälyyn. Nykyisin radikaaleja ovat esimerkiksi Puistokatu 4, Espoon elinkeinofoorumi ja kulttuurialan ainoa koronarikkuri Oopperatalo.
Näistä Espoon elinkeinofoorumin herätyskokouksessa kuullaan Pölösen kohtelias ehdotus ihmisten intohimojen paremmasta huomioimisesta tulevaisuuden työelämässä. Pölönen kutsuu sitä inhimilliseksi vallankumoukseksi. Konkreettisia keinoja sen saavuttamiseksi ei tarjota.
Tärkein goodie bagissa kotiin kulkeutuva asia on oikea vibe, tunne siitä, että muutoksen pyörät on laitettu pyörimään.
Ihanaa ottaa vähän aikaa ajattelulle!
Lue myös: Nobody Nurmijärveltä
